Social Media Icons

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Tyllimekkoninjan paluu

8 kommenttia Share It:
b2

Voihan sairaspäivää viettää näinkin, kirpputorilta löytyneessä, paljon rakastetussa vaaleanpunaisessa tyllimekossa ja kesäkengissä. Nenät vuotavat edelleenkin ja öisin köhivät kaikki. Kotipäiviä on takana kolme. KOLME. Tuntuu kolmeltatoista. Kuukaudelta. Kahden taaperon taloudessa on ehditty repiä hääkuvat, hajottaa kahdet valokuvankehykset, räjäyttää kolme huonetta, käydä syömistaistoa.... Toisaalta on ollut ihanaa nauttia ajasta kotona, aikatauluttomuudesta, rumista, rään peittämistä jättiteepaidoista ja sohvalla löhöilystä, mutta kyllä kerhopäivien poisjääminen näkyy ylimääräisenä energiana, kuumetta tahi ei.

b3 b5

Harmaantuneen tyllimekon alla kuohuu. Lounaalla makaronilaatikko heitettiin lattialle, kaadettiin tuolit, pyyhittiin naama valkeaan verhoon ja lopuksi tietenkin heittäydyttiin makaronilaatikon jäännösten päälle lattialle itkemään. Draamaa kesti vielä kolme varttia jäähypenkin (!) jälkeenkin, kun sydänjuuriaan myöten loukkaantunut tuli vuoroin kiljumaan pillimehua vuoroin vaahtokarkkeja. Uhmaikä.... Kuinka monta kertaa se voi vielä iskeä?

Ennen lapsia katselin Supernannya parhaana viihteenä suklaalevyn ja karkkipussin kanssa. Pyörittelin silmiäni kiljuvia, rääkyviä, purevia ja potkivia lapsia katsellen - eihän lastenkasvatus nyt mitään rakettitiedettä ole! Niinhän sitä (lapsettomana) luulisi. Tänään meiltä olisi puuttunut vain se Supernanny tv-kameroineen ja laminoituine kyltteineen. Odotin valmiina, tukka nutturalla ja virttynyt imetyspaita päällä itku kurkussa kun päivän ensimmäinen ja ainoa uhmaton tunti kahdelta iltapäivällä koitti (vauvan mentyä nukkumaan). Olin käyttänyt kaikki korttini. Uhkailu, kiristys, lahjonta, katteettomat lupaukset. Kyllä tositelevisiokansa saisi taas puistella päätään. Minkälainen äiti, voi, minkälainen äiti....

Ongelmanratkaisusta helppoa ei tee se, ettei Helmi tunnu itsekään tietävän, mitä haluaa. Pilli on väärän värinen (ehkä), itse valitut sukat ovat kauheat (kolme kertaa peräkkäin) ja kun  viimein (puolen minuutin päästä) saa pyytämäänsä juustoa, voi vetää kilarit ja heittäytyä lattialle huutamaan. Traagista kyllä, tämänkaltaisia oman elämänsä supersankareita meillä on kaksi, 2,5-vuotias ja yksivuotias nimittäin. Kaksi suurta egoa eivät mahdu samaan syliin ja kummankin kohdalla kaiken on tapahduttava hetijustnyt tai ehkäjoeilen.

b8b6

Onneksi kiukutteleva ja jääräpäinen 2,5-vuotias on halutessaan myös tavattoman hurmaava ja ihana. Sellainen, joka tanssii ja laulaa, haluaa leikkiä äidin nukuttamisleikkiä, moiskauttelee suukkoja, pukee esiliinan päälle keittiöön tultaessa ja haluaa kattaa lautaset pöytään. Ja sellainen, joka haluaa prinsessamekkonsa ikuistettavan valokuvin. Hän on aurinkoakin tarkempi asianmukaisista ulkoiluvarusteista puistoon lähdettäessä, pukee itsensä ja lohduttaa vielä pukemisesta vähemmän pitävää veljeään sanomalla: "veikka, ei hätää! mennään kiikkuu, Heemi auttaa!". Päällimmäinen fiilis ei siis todellakaan ole tositelevisioon sopivasta kauhukakarasta, mutta niitäkin hetkiä on. Paljon.

Joskus vain mietin, että miksi kaiken tämän pitää sattua samaan aikaan? Miksi on samaan aikaan flunssa, PMS, puhkeavat hampaat, unikoulu, uhmaikä, eroahdistus, mustasukkaisuus sisaruksesta, sairaan suuri sähkölasku, hajonnut tietokone, deadlinet siellä ja täällä?

8 kommenttia:

  1. Normipäivä :) Täällä 2,5-vee kiljuu kurkku suorana "möökkii" (mjölk) ja kun sitä aletaan kaataa hänelle, sillä sekunnilla huuto vaihtuu "mejuuuu" (mehu)... Kun ei todellakaan tiedetä, mitä oikein haluttaisi! Tai sen hän tosin tietää, että iPadia hän haluaisi käyttää koko ajan. Uhmaikäisen seurana pikkuherra 6 kk tekee ensimmäisiä riisiryynejä alaleukaansa ja itkee yöt sekä hampaiden tuloa että flunssan tuomaa tukalaa oloaan. Isällä on vuoden pahin työstressi, projekteja pukkaa ja illat menee ylitöitä tehdessä (eli vetäytyy työhuoneeseen) ja koiralla tötterö päässä jalkaleikkauksen jäljiltä. Samaan aikaan PMS:stä juurikin selvinnyt äiti yrittää järjestää itselleen aikaa salille ja jumppaan, mutta ilmeisesti nämä ruuhkavuodet eivät aina mene niinkuin Strömsössä! Hurlumhei ja hyrskynmyrskyn terveiset Turusta! :D *virtuaaliymmärrysvertaistukijaxuhalit*

    VastaaPoista
  2. Ah, juuri tämä. "Haluan kaiken, mutta en mitään, tai ainakaan sitä mitä just pyysin/sinä annoit". Muutaman kerran taapero on itkenyt mahallaan lattialla ennen iltapalaa ja kun oon kysynyt että mitä aiot syödä, niin vastaus on niin pohjattoman surullinen "en minä tiedä!!!!!!!!!!!!!!". Rankkaa.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut blogiasi siitä asti kun Helmi syntyi, sain samoihin aikoihin tietää, että olen itse raskaana. En ole aikaisemmin kommentoinut, mutta nyt on pakko lähettää sympatiahalit sinne sairastuvalle. Olen kahden koiran ja yhden kaksi-vuotiaan taaperon äiti ja yksinhuoltaja. Meillä on uhma on kanssa aivan järkkyä, tavarat hajoo ja asunto saa osumia. Koirat ovat aivan hätää kärsimässä raivoavan draamaqueenin käsittelyssä ja koittavat raukat änkeä itseään sängyn tai sohvan alle, jotta saisivat olla edes hetken rauhassa. Palasin syksyllä töihin ja tyttö aloitti samaan aikaan päiväkotiuransa. Siitä asti ollaan sairastettu jatkuvasti, viikko tarhassa, seuraavan kotona kipeenä, viikko tarhassa jne... Työnantajalta ei juuri kiitosta heru ja oma talous todella tiukilla, koska lapsen kanssa sairastaminen on meillä palkatonta.

    Sairaspäivinä tuntuu, että kuumeesta ja flunssasta huolimat energiaa tytössä piisaa aivan loputtomasti ja samalla turhautuminen kotona olemiseen vaan kasvaa. Turhautumisen myötä uhma ja kiukkukohtaukset saavat uutta pontta ja lattialla potkitaan ja kiljutaan vartin välein milloin mistäkin syystä. Jos äiti ei heti reagoi, paiskataan joku esine lattialle tai tehdään jotain muuta luvatonta huomion varmistamiseksi. Jäähypenkillä meillä istutaan ahkeraan ja asioita koitetaan ratkoa puhumalla, mutta uhmistaaperon kuulo on hyvin valikoiva. Minulla on kuitenkin vain yksi täystuho ja olen aivan loppu ja jaksamisen äärirajoilla. En voi kuvitellakaan, mitä se olisi jos minulla olisi kaksi lasta tuhoamassa asuntoa ja sairastamassa vuorotellen. Tsemppiä päivään ja parantavia ajatuksia!

    VastaaPoista
  4. Suurkiitokset jaxuhaleista (eikö se muuten kuulunut ärsyttävimpien sanojen joukkoon jossain listauksessa?)!

    Todella tutulta kuulostaa tuokin. Meilläkin on nyt kaikkein kiireisin aika tulossa, vaikka kyllähän minä tiedän, että kesää kohden helpottaa. Mutta kun ulkona on 17 astetta pakkasta, ei (olemattomat) kesälomasuunnitelmat lohduta. Terveiset ja tsemppirutistukset kotikaupunkiini :)

    VastaaPoista
  5. Voisipa tätä peukuttaa! On niin rankkaa, kun vaan tahdotaan tahtoa. Jotain. Heti.

    VastaaPoista
  6. No ihanaa että nyt kommentoit! Teistä "hiljaisista lukijoista" tulee aina niin hyvä mieli, tiedätkö, että kahden vuoden jälkeen on tullut se teksti, joka on herättänyt ajatuksia kommentoitavaksi asti. :) Itse olen maailman huonoin kommentoimaan. Siis maailman huonoin. En kommentoi kaverien facebook-statuksia, en blogeja, en mitään. :D

    Tällaisina aikoina kiittelen sitä, että meillä on kaksi vanhempaa - teoriassa ainakin, koska paljoltihan minä olen lasten kanssa yksin, mies pitkää päivää ja viikonloput poissa. Koska se, että on joku, jonka kanssa jakaa arkea, on ihan mieletön tuki ja turva. On joku, joka voi viedä edes sen roskapussin. Siksi en ihmettele, että olet jaksamisen äärirajoilla - ei kenenkään pitäisi aina jaksaa yksin.

    Meillä on myös sairasteltu koko syksy kerhon aloituksesta lähtien. Ei mitään dramaattista, mutta nuhakuumetta tuon tuosta. Kaipa tämäkin tilanne tasaantuu aikanaan. Isoimmat tsempit sinne! :)

    VastaaPoista
  7. Tiedän niin nuo kaikki tunteet. Monta kotipäivää 2,5vuotiaan ja 6kk kanssa. TGIF eli miehellä kaksi vapaapäivää. Pidetään mieli aurinkoisena, kyllä se kevät sieltä tulee. :)

    VastaaPoista
  8. Nii summasi kyllä tuossa kuvitellussa lauseessaan niin hyvin! Ah, miten ihanaa vertaistukea täältä taas sainkaan omian 2,5veen ja 1veen vauhdittamiin päiviin. Notta Anna, sama täällä, sama täällä. On kuin saisi kietoutua lämpimään vilttiin kylmän keskellä, kun saa kuulla ettei suinkaan ole ainoa. <3

    VastaaPoista