Social Media Icons

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Skumppaa ja tilinpäätöksiä

1 kommentti Share It:
IMG_6144

Me päätimme vuoden 2013 koruttomasti, rauhallisella koti-illalla perheellistem ystävien kanssa. Uutta vuotta kohti mentäessä olen perinteisesti tehnyt hiljaa mielessäni jonkinlaista tilinpäätöstä, kerrannut asioita, joissa olin hyvä, jotka sujuivat hyvin, iloisia tapahtumia, kasvun paikkoja ja -hetkiä. Ja vuoden 2013 osalta näkymä tuntuu olevan jokseenkin harmaa, ankea.

Tuntuu, että viime hetkiin saakka me olemme vain odottaneet. Olen tuntenut vain seisovani lähtevien laivojen satamassa, odottanut vuoroani. Tammikuussa aloimme odottamaan avaintenluovutusta. Uutta kotia, uuta-vanhaa kotikaupunkia, uusia mahdollisuuksia. Sitten teimme remonttia. Teimme aika pitkään. Muutimme. Emme purkaneet kaikkia laatikoita, emme poranneet reikiä seiniin. Vaatehuoneessa seisoi kuukausia kasa kirkkaanoransseja postilaatikoita täynnä joulukoristeita. Odotimme putkiremontin alkamista, jota ennen mieheni teki liki kolme kuukautta pintaremonttia, jonka jälkeen ehdimme asua kodissamme kaksi ja puoli kuukautta ennen kolme kuukautta kestävää remonttia (ja remonttievakkoa appivanhempien luona). Evakkoaika oli pitkä ja värikäs - vaikka pidän sukulaisistamme, pidän mökkeilystä ja pidän anopistani, niin vielä enemmän pidän omasta tilasta. Minä tarvitsen sitä. Pitkän mökkiviikonlopun jälkeen parasta on tulla kotiin, juoda aamukahvia yksin ja heilua alusvaattesillaan jos siltä tuntuu. Viikot poissa kotoa tuntuivat pitkiltä, ja pitkiä ne olivatkin. Kun syyskuussa palasimme kotiin, huomasin pitkään salaa odottavani taas jotain. Pidin hammasharjaani matkapussukassa, en laittanut verhoja ikkunaan. En muista koskaan tunteneeni oloa yhtä yksinäiseksi kuin silloin. Koko vuoden tunsin olleeni ei-kenenkään-maalla, vieraana, laukut pakattuina. Kun tulin kotiin, näin vain valitsemani tapetit, ostamani keittiönvetimet, ihanat seinälaattani, hienon harmaan sävyn, mutten silti tuntenut olevani kotona. Perillä.

Minä olen kai loppujen lopuksi aika juurtuvaa ihmistyyppiä. Pidän siitä, että tiedän jokaisen oikopolun, naapurit etunimeltä, lähikaupan hyllyjärjestyksen vaikka unissani. Kun siis muutimme entuudestaan tuntemattomalle alueelle, jonka pururadalle minut voisi edelleen eksyttää, eikä minulla ole hajuakaan, mitä keittiön ikkunasta avautuvan metsämaiseman takaa löytyy, tunnen olevani eksyksissä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen. Tiedän, että tähän auttaa vain aika. Ja se, että eksyy kerran tai pari.

Lyhyesti voisi kai sanoa, että meidän vuoteemme on mahtunut yhtä ja toista: kolme muuttoa, viisi ja puoli kuukautta remonttia, edellisen vuoden viimeisinä päivinä syntynyt kuopus, synnytyksen jälkeinen masennus, unikoulu, tuttivieroitus, kerhon aloitus, kuivaksiopettelua. Pienen budjetin pikahäitä, miehen muuttuneita opiskelukuvioita, ja minun työkuvioitani nyt unohtamattta. Tietenkin kirjavaan vuoteen sisältyi monenlaisia valonpilkahduksia tunnelin päässä, mutta jos minun pitäisi kuvailla ruuhkavuosia jollain tavalla, sopisi kuvaukseen varmasti meidän vuotemme 2013.

IMG_6215 IMG_6160

Kuin sinetiksi kotiutumiselle marssin vuoden viimeisenä päivänä Vepsäläiselle ja ostin viimein ne hyllyt olohuoneeseen. Ne joiden paikan tiesin jo asuntonäytössä. En tehnyt uudenvuodenlupauksia, en ostanut raketteja, en luvannut lahduttaa tai ryhtyä hyväntekijäksi. Ostin ne hiton hyvännäköiset (bloggaaja-obvious, tiedän) String-hyllyt tarjouksesta, skoolasin parhaiden ystävien kanssa, postitin uuden työsopimuksen ja toivotin kaikille parempaa Uutta vuotta lasten mentyä nukkumaan, rakettien paukkuessa taustalla. Alku ainakin on lupaava.

En tiedä teidän menneestä vuodestanne, mutta aina kai voi toivoa jotain vieläkin parempaa. Parempaa Uutta vuotta 2014 teille kaikille, oikeasti - te ainakin olette tehneet minun vuosistani parempia!

Rakettikuvat ystävän ottamia.

1 kommentti:

  1. […] tähän aikaan postitin työsopimuksen, nukuin päiväunet ja huokailin. Oli helpottavaa, että rankka vuosi muuttoineen, remontteineen, häineen, masennuksineen ja muuttuneine työ-ja opiskelukuv…. Muistan seisoneeni tihkusateessa puistossa aamulla lasten ja viereisessä korttelissa asuneen […]

    VastaaPoista