Social Media Icons

torstai 5. joulukuuta 2013

Minne mennään, äiti?

2 kommenttia Share It:
hb6

Viime aikoina olen alkanut kiinnittämään huomioita perheidensä muokkaamiin lapsiin. Olen kuullut kuinka jääkiekkoperheen kasvatti ei käy potallakaan ilman kiekkoa ja pitää jäähyä maailman cooleimpana juttuna, bongannut nukenkantoliinojen myynti- ja ostoilmoituksia. Ajattelin aina, ettemme harrasta tai erityisesti fanita mitään, mutta silti matkiminen ja mukautuminen tuntuu tulevan luonnostaan 2,5-vuotiaalta.

minajabebeblog2 hb1hb13

Meillä lapset ovat syntyneet liikkuvaan junaan ja kotipäiviä on jokseenkin harvoin. Helmi kysyy aamuisin "minne tänään" ja aamupalan jälkeen levoton sielu jo halajaa ulko-ovesta ulos. Milloin käymme pressipäivillä vaihtelevin kokoonpanoin, milloin lähikallioilla risuja keräämässä, milloin kotipihalla keinumassa ja milloin mummolakahveilla. Lasten kanssa liikkuessa tuiki tarpeellisista rutiineista pidetään kuitenkin kiinni; lounasaika ja päiväuniaika on sama paikasta riippumatta ja kerhopäiville ei yleensä sovita mitään ihmeellistä ohjelmaa.

Me olemme sikäli onnekkaita, että meillä on tavattoman laaja ja kirjava lähipiiri johon kuuluu niin isovanhempia, kummivanhempia kuin uusia ja vanhoja ystäviäkin. Kun melkein-naapuri soittaa ja kertoo jääneensä väärällä pysäkillä, voi hän tulla iltateelle (viinille). Parhaiden ystävien kanssa voidaan sopia velourhousupukukooditetut lauantaikahvit vartissa ja naapurustossakin asuu ihania ihmisiä joiden kanssa tehdä pihatreffejä. Sekä omien että mieheni vanhempien luona käymme viikottain, omien isovanhempien luona vain hiukan harvemmin. En osaisi kuvitella elämäämme ilman heitä tai heidän jatkuvaa läsnäoloaan, ja lasten palautteesta päätellen eivät osaisi hekään. Yleensä viimeistään lounasaikaan aletaan huhuilla naapurin vauvaa, kerhon Tessaa ja isovanhempia koirineen. "Mummiiiii, koinaa! Nyt heti, mennään! Kiinga kaakaan, hattu tänne!", Kersantti Karoliina käskyttää.

Päivän ohjelman suunnittelun ja toteutuksen lähtökohtana ovat tietenkin lapset - yksin liikkuessani en tietenkään mieti, mistä lounasbuffetista löytyy lihapullia tai missä on lastenhoitohuone. Lapset tykkäävät kulkea mukana, koska menemme heidän ehdoillaan; ylitsepursuavasta hoitolaukusta löytyvät niin vaihtovaipat kuin välipalakattauskin ja paikasta kuin paikasta tuntuu löytyvän mieluista nähtävää ja kokeiltavaa.

Yritin uskotella itselleni, että olemme hiljentäneet tahtia vuoden loppua kohden, mutta kuluneen viikon aikana on ollut kaksi kerhokertaa, päivä perhekahvilassa, yksi veronpalautusrahoja törsätessä, tänään olimme tsekkaamassa Iinan kanssa Aarrekidin kevätmallistoa ja huomenna menemme anoppilaan itsenäisyyspäivän lounaalle. Ja no, viikonlopuksikin riittää yhtä jos toista menoa koko perheen voimin. Huh. Olisipa jo joulu. Joulu, villasukat, höyryävä glögimuki ja konvehtirasia.

hb10

PS. Bloggaamisen ja valokuvaamisen hauskana lieveilmiönä on, että myös 2,5-vuotias Helmi on innostunut valokuvaamisena ja kuvattavana olemisesta. Hän haluaa, että itse valitut asut ikuistetaan ja monesti ulos lähdettäessä hän jää seisomaan rapun oven eteen ja sanoo sitten: "äiti, ota kuvii!", kiittää sitten ja toteaa aina kuvia katsellessaan "noooin, hiino!".

 

2 kommenttia:

  1. Niin totta! Itse olen myös luonteeltani sellainen, ettei esimerkiksi kotona löhöily ja telkkarin katsominen ilman mitään seurattavaa ohjelmaa onnistu, vaikka molemmista usein haaveilenkin. Myös poika on perinyt saman puuhasteluvietin, ja meilläkin kysytään heti aamusta, että "Minne tänään mennään ja mitä tänään tehdään?". Sen verran mallia otetaan tosin myös väitöskirjaa viimeistelevästä isistä, että kaksivuotias on jo alkanut "kirjoittaa" omaa "tutkimusta".

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, etten ole ainoa! Toisinaan olisi ehkä ihana olla, mutta kun hommaa ja hämmennettävää riittää ja mentävä on...

    VastaaPoista