Social Media Icons

tiistai 15. lokakuuta 2013

Pihavaahteran juurella

4 kommenttia , , , , , , Share It:
B2 IMG_3204 b3

Olen yksi niistä pahamaineisista Merrel-mutseista. Niistä, jotka seisovat pihalla aamuyhdeksältä softshellit niskassa ja katoavat puolilta päivin lounaalle vain tullakseen iltapäivällä takaisin. Vanhassa kodissa marssijärjestys oli varsin erilainen - ulkoilimme rattain, pihalla ei koskaan ollut ketään eikä pihalla ollut mitään. Esikoinen oli aamu-unista sorttia, ja hengailimme yöpaidoissa vielä lounasaikaan ja lähdimme ulos kun muut tulivat lähipuistosta sisälle. Moni asia on muuttunut sittemmin; aamu alkaa viimeistään seitsemältä, ja jos kodin mielii pitää ehjänä, pitää pedot vapauttaa hiekkalaatikolle aamurutiinien päätteeksi.

b5 b5 IMG_3140

Kun viime talvena etsimme uutta kotia, katsoimme asuntoja ja taloja hyvin erilaisella tavalla kuin ennen. Nelihenkisen perheen tavalla. Erityisen tärkeiltä tuntuivat iso ja suojaisan sisäpiha, hyvät kulkuyhteydet, vehreä näkymä ikkunoista, toimiva pohjapiirros, kaksi tai kolme makuuhuonetta ja iso keittiö. Monta lupaavaa ehdokasta karsittiin listoilta onnettoman leikkipihan vuoksi - siellä kun aavistelin viettäväni aikaa enemmän tai vähemmän vielä vuosien ajan. Kun ensimmäisen kerran seisoin nykyisen kotimme kynnyksellä, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan. Oikeastaan tiesin sen jo pihalla seisoessani ison vaahteran juurella. Katselin isoa ja suojaisaa sisäpihaa, pientä lintukotoa keskellä kaikkea, mutta silti omassa nurkassaan. Ihastuin pihan ruostuneeseen, kirkkaanpunaiseen kiipeilytelineeseen, natisevaan puiseen pihakeinuun ja pieneen grillikatokseen kulmassa. 60-lukulainen arkkitehtuuri, leveä, puiden kattama pihatie ja metsäiset näkymät, voi, niihin minä rakastuin ensisilmäyksellä. Sanotaan, että koteihin ihastutaan niiden tuoman fiiliksen vuoksi. En voisi olla enempää eri mieltä. Tämä tuntui oikealta, tuntui heti. Jo ulkona.

Remonttiaikana jäin usein katselemaan kaunista ja suojaisaa pihaa, ja edelleen aamuisin katson tyytyväisenä keittiön ikkunasta avautuvaa vehreää maisemaa. Tunnen olevani tavattoman onnekas: olen kahdenkymmenen minuutin päässä ytimestä, ja silti omassa rauhassa. Olen edelleenkin hukassa tällä puolen Helsinkiä, eikä minua saattaisi laskea lähimetsään sillä tuskin löytäisin enää takaisin. Oikeasti. Lähikaupassa ei myydä lempisalaattiani ja maito on bensiiniä kallimpaa, kirjastoa etsin kartankin kanssa vartin ja liikenteessä sukkuloin kaistalta toiselle tietämättä mihin olen menossa. Mutta silti, jollain hassulla tavalla, tunnen olevani kotona. Viimeinkin.

4 kommenttia:

  1. Kuulostaa ihanalta! Syksy ei tunnu syksyltä ilman vaahteroita. :)

    VastaaPoista
  2. Asutteko kerros rivi vai omakotitalossa? :)

    VastaaPoista
  3. Herregud, eihän musta olisi ikinä lumitöihin, pois se minusta! Kerrostalossa siis. En osaisi kuvitella juuri tässä elämänvaiheessa edes asuvani muualla. :)

    VastaaPoista
  4. Ihanasti sävy sävyyn Armas ja Helmi! :D Meilläkin nykyinen koti on sellainen, joka jo heti ensinäytössä kolahti. Vaikka se oli muka liian suuri ja siellä oli jär-kyt-tä-vät keltaiset seinät. Nyt jälkikäteen ollaan siunailtu, että onneksi muutettiin heti 4h+k komboon, koska kolmio olisi käynyt meille jo alle kahdessa vuodessa liian pieneksi - kiitos superherkkäunisien äidin ja kahden lapsen.

    VastaaPoista