Social Media Icons

lauantai 12. lokakuuta 2013

Parasta on arki

24 kommenttia Share It:
Kuten olen joskus maininnutkin, sairastuin synnytysmasennukseen toista lasta odottaessani. Kulunut vuosi on ollut todella rankka, eikä kolme muuttoa ja monta isoa muutosta varsinaisesti ole keventänyt taakkaa. Pahin on onneksi takana, ja toivon vain, että aika parantaa haavat. Kaikki aikanaan.

Pidin itseäni ihmisenä, joka ei koskaan masentuisi. (Niin kuin se olisikin jonkinlainen valinta.) Ajattelin, etten koskaan jäisi vellomaan pahaan olooni kuukausiksi, tai etten kykenisi "ryhdistäytymään" tai "ottamaan itseäni niskasta kiinni". Jossain vaiheessa vain tajusin, etten ollut kuukausiin ollut oma itseni. Neuvolalääkärin rutiinikäynnillä puristava tunne rinnassa, silmitön ahdistus ja pelko siitä, ettei mikään koskaan enää tule olemaan hyvin, nimettiin. Diagnosoitiin. Epämääräisen kauhea oloni ja epätoivoni sai jonkinlaisen nimen, sairaus sai kasvot. Vaikka sillä hetkellä tunsin itseni maailmankaikkeuden suurimmaksi epäonnistujaksi, tuntui huojentavalta kuulla, että asiat voisivat joskus olla taas hyvin. Ja että niin monet ennen minuakin ovat kokeneet saman. Ja selvinneet.

Kuukausia podin huonoa omaatuntoa, etten osannut nauttia siitä kaikesta mitä minulla oli; vahva tukiverkosto, parisuhde, terveet lapset, hyvä koti. Meillä ei ole taloudellisia vaikeuksia vaikkei rahaa ole muille jaettavaksi, emme käytä päihteitä, olemme terveitä. Miksi siis juuri minä? Kaiken piti olla päällisin puolin hyvin, mutta silti kaikki tuntui käsittämättömän puuroiselta ja päämäärättömältä. Tunsin olevani umpikujassa, ja ajatus siitä, että kaikki olisi vielä joskus hyvin, normaalisti, tuntui mahdottomalta. Kuin aurinko olisi kadonnut maailmasta.

IMG_2644 IMG_2678 IMG_2565 IMG_2686 cappucino1

Hiljan, yhtenä syksyisenä aamuna tuntui kuin sankka sumuverho olisi kadonnut. Haistoin, maistoin, näin ja koin paremmin, selvemmin. Näin asiat kirkkaammin ja lävitsetunkeva ahdistuskin hävisi. Tuntui, että elämällä oli taas jotain tarjottavaa minullekin, jotain parempaa ja eheämpää. Tosin kannan edelleenkin huonoa omaatuntoa kaikista niistä puheista, tutkimuksista ja artikkeleista jotka julistavat ilosanomaa äidin hyvinvoinnin välittömästä vaikutuksesta lasten hyvinvointiin. Ikään kuin omaa huonoa oloa helpottaisi se ajatus, että lapsetkin voivat väistämättä yhtä huonosti. Great. Pelkään lasten olevan peruuttamattomasti pilalla, spekuloin Helmin pottainnostumattomuuden ja vähäisen tuotetun puheen syitä, mietin, josko olen tahtomattani pilannut kaiken. Neuvolassa ei ole koskaan oltu lapsista huolissaan, onneksi, joten kaipa minäkin uskallan jossain kohtaa huokaista helpotuksesta.

Olen iloinnut taas pienistä ja arkisista asioista, kokenut ne entistä merkityksellisemmiksi. Pimeän ja kylmän aamun jälkeen sälekaihtimien väleistä siivilöityvät iltapäiväauringonsäteet, märkä suukko aamuyöllä ja kuuma cappuccino kantavat pidemmälle kuin aiemmin osasin uskoakaan. Kaipa onnellisuus on niin monen asian summa, että oikeastaan on aika vaikeaa sanoa, mistä kaikesta tai minkälaisista asioista se koostuu. Tiedän kuinka hauras onni oikeastaan on, mutta tiedän myös, ettei minua ole yksinään tehnyt onnelliseksi puntarin lukemat (menetinhän varsinaisen ruokahaluni ja laihdutin satunnaisilla suklaapatukoilla kymmeniä kiloja), kauniit vaatteet tai korut, haaveiden koti tai edes se, että saatoin tehdä harrastuksestani osapäivätyön. Kuulostaako kiittämättömältä? Minusta ainakin.

IMG_2809IMG_2831 IMG_2816 IMG_2851

Tänään olen ollut iloinen ihanasta melkein-naapurista, jota saatoin hätyyttää aamuyhdeksältä ulos, lehdistötilaisuuden lasten kattauksesta, luomunallekarkeista, Hulluilta Päiviltä ostamastani kahvikoneesta, kauniista syyspäivästä, hunajalta tuoksuvasta käsivoiteesta, hyväntuulisista lapsista ja siitä että Helmi istui ensimmäistä kertaa viikkokausiin itse potalle. Onnea hieman varjostaa se, että tiputin linssinsuojukseni metron raiteille, olen yksin kotona lasten kanssa torstaihin saakka, nukuin yöllä viisi tuntia - mutta kaksi pientä murustani kainaloissani. Päivä ei ole ollut paras mahdollinen, mutta hyvä kuitenkin. Ja se riittää.

24 kommenttia:

  1. Oi voi. Hienoa kun jaoit tämän meille, olenkin ollut aistivani täällä jossain välissä ettei kaikki ole ollut ihan hyvin. Toivottavasti aurinko paistaisi teille vielä enemmän :)

    VastaaPoista
  2. Itselleni ajankohtaisesta asiasta kirjoitat. Apua olen hakenut ja saan, silti sitä syyttää itseään mikä ei ainakaan oloa helpota. Rankkaa on, mutta eiköhän tästä vielä ponnisteta (vaikkei siltä joka päivä tunnu). En nyt enempää tässä availe, mutta lisää valoisampia päiviä ja oloja, meille molemmille!! :) ♡

    VastaaPoista
  3. Muistan itsekin tuon ensimmäisen hyvänolon masennuksen diagnosoinnin jälkeen. Aamu vaan oli niin kaunis, ei ahdistanut lähteä kouluun ja ei ahdistanut kello, ei vaatteiden pukeminen ei mikään. Vuosia kestänyt masennukseni vain katosi, terapian ja lääkkeiden avulla. Arki on ihanaa. Paniikkihäiriö tosin kulkee matkassa ja varmasti loppuun asti, mutta tämä nyt 2.5vuoden masentamattomuus on ihanaa. Juhlin mielessäni terveysvuosipäiviäni. (Hölmö sana)

    Välillä tulee notkahduksia, unettomat yöt tekee aivojen kemioille hallaa ja nyt toisen lapsen vauva-aikana olen ollut kireämpi kuin koskaan. Onneksi tämä loppuu pian.

    Olet edelleen ihana ja vahva nainen. Rohkea kuin mikä, kun jaat tämän meidän lukijoiden kanssamme!

    VastaaPoista
  4. <3 täälläkin yksi masismamma ilmoittautuu! Mulle puhkesi masennus vähän synnytyksen jälkeen ja kyllä se teki kipeää huomata ettei pystynyt vastaamaan vauvan ensimmäisiin hymyihin: siinä äiti itki ja vauva väläytteli hymyjään :/ toinen mikä muistuu mieleen oli se etten jaksanut hakea puhdasta liivinsuojaa toiselta pöydältä. Jälkeenpäin nuo kuulostaa hullulta, mutta sellaista se oli... Olen onneksi saanut apua ja kaikki on nyt vuoden jälkeen hyvin :) seuraava raskaus&synnytys&vauva-aika kyllä pelottaa, entä jos masennun uudestaan? Mun psykologi kysyi multa "mitä mieltä olet että miten sellaisella nuorella naisella menee jolla on lapsi, vakaa parisuhde, hyvä tukiverkisto, työpaikka ja katto pään päällä?" mutta silti vaan masennuin!

    VastaaPoista
  5. Eiköhän se paista, tällaiseen risukasaankin! ;) Tällaisen tekstin tekemistä olen kyllä oikeasti miettinyt jo kuukausia, mutta pahimmalta ei tunnu kertoa siitä "tuntemattomille" ihmisille, vaan enemmän kauhistuttaa se, kuinka monet sukulaiset, läheiset ystävät jne. lukee blogia. Eikä tämä nyt ole sellainen asia, jonka haluaisin ottaa esille lastenkutsuilla, ainakaan vielä. :)

    VastaaPoista
  6. Voi Ulmai, kiitos kommentistasi! Olen kyllä aina ihaillut sitä, kuinka sinä jaksat yksin etkä valita koskaan. Vaikka silläkin on kääntöpuolensa, tiedän... Tsemppiä sinnekin - asioilla on tapana järjestyä (vaikka siihen uskominen toisinaan on tosi vaikeaa). :)

    VastaaPoista
  7. Voi, et arvaakaan miten sain kommentistasi voimaa ja hyvää mieltä! Tuntuu niin helpottavalta kuulla, että jossain vaiheessa se ajanjakso on (hirveä) muisto vain.

    VastaaPoista
  8. I feel you. Ei pelkästään se, että ne huonot hetket ja huonot päivät tuntuivat hirveiltä, vaan se, ettei osannut enää nauttia niistä hyvistäkään hetkistä samalla tavalla kuin ennen. Itse mietin niin monia kertoja, miten kivettynyt tai julma saatoinkaan olla, kun ne hetket, tapahtumat ja kehitysharppaukset, jotka ovat aina aikaisemmin tuntuneet lämpimänä loimahduksena sydänalassa, ylitsevuotavana onnen tunteena, tuntuivatkin vain vähemmän huonoilta. Neutraaleilta. Ja kuinka sellaisesta kantaakaan syyllisyyttä! Olin esimerkiksi aina ajatellut hääpäivän olevan todella erityinen ja ihana ja kaikin puolin upein ikinä, muttei se ollut sellainen. Tilaisuus oli toki kaunis, mutta suurta tunnelatausta (jännitystä lukuunottamatta) en kyllä tuntenut. En rakkauden paloa, ennen suurta onnea. Aika surullista.

    Samaistun kyllä myös pelkoosi masennuksen uusimisesta. Olin aina varma, että haluaisin kolme lasta, että kolme olisi hyvä luku. Mutta en ole enää. Eniten pelottaa, että joutuisin käydä kaiken sen läpi uudestaan - vaikka siitäkin varmaan selviäisi, jos ei hyvin niin huonosti. Ehkä kamalinta on se, ettei se minulle ainakaan tullut yhdessä yössä niinkuin vuosisadan karmein flunssa. En vieläkään tiedä, milloin se alkoi, miksi alkoi. Tuntuu uskomattomalta, että kuopus täyttää pian vuoden, mutta selkeitä mielikuvia ja muistoja tuntuu silti olevan niin vähän.

    VastaaPoista
  9. kirjoitat niin hyvin, kiitos tästä blogista.

    VastaaPoista
  10. Olen samaa mieltä edellisen kanssa, kiitos blogista, jonka jutut haluan oikeasti lukea loppuun saakka, ja jossa jaat mielenkiintoisia ja "samanmielisiä" juttuja kuin itse aina aprikoin. :) Olen seurannut synnytyksenjälkeistä masennusta läheltä ja usko pois, se sattuu aika usein perheisiin, jossa on kaikki kaikinpuolin hyvin. :) Se ei tarkoita, etteikö masennusta kannata ottaa tosissaan, syyllisyyttä ei omasta sairastumisesta kannata kantaa. Ajattelet vain, että aikansa kutakin ja sitten kuin asiat helpottaa, pääset taas nauttimaan siitä normaalin ihanasta arjesta, mikä teillä on. Mutta meanwhile on ihan ok tuntea näinkin. Tsemppiä arkeen ja kiitos rohkeasta postauksesta! :)

    VastaaPoista
  11. Iso kiitos rohkeasta kirjoituksestasi! Moni varmasti kokee samalla tavalla, mutta ei osaa nimetä sisällä vellovaa pahaa oloa, saati hakea apua siihen. Toivon aurinkoisia ja parempia päiviä, niitä ON tulossa! <3

    VastaaPoista
  12. Kiitos kirjoituksestasi. Onneksi monet lapset selviävät paljon äidin masennusta rankemmistakin asioista aivan loistavasti ja suurin osa vaikkapa vuorovaikutuksellisista asioista on tarvittaessa korjattavissa sitten aurinkoisempina aikoina:) Voimia toipumiseen!

    VastaaPoista
  13. Aivan turhaa (joskin hyvän vanhemman merkki) murehtia lapsia. Kyllä lapset selviävät, eikä tämä jätä jälkiä. Hieno että koet voivasi paremmin, muista vaalia omaa jaksamista! Kokemuksesta tiedän, rttä omaan itseen panostaminen tulee aika pitkään listan viimeisenä. Olet paras vanhempi omille lapsillesi! Nauti :)

    VastaaPoista
  14. Kiitos kirjoituksestasi, itselle on myös erittäin ajankohtainen asia tällä hetkellä. Kun lääkitys on nyt saatu itsellä kuntoon ja terapia tuottaa tulosta olen itsekin alkanut huomata harmaiden pilvien olevan väistymässä. Ja se tuntuu ihanalta vaikeiden aikojen jälkeen. On todella hieno asia, että kirjoitat arasta aiheesta. Mielestäni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan aivan liian vähän. tsemppiä sinulle arkeen ja kaikkea hyvää teidän perheelle :)

    VastaaPoista
  15. Olet hurjan rohkea kun jaksoit pukea tunteesi sanoiksi kaikille lukijoillesi, kiitos! Itse en ole kokenut synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta ennen raskautta olin vuosia hyvinkin masentunut. Pelkäsin kuollakseni, että se puhkeaa uudelleen kun saan lapsen, tai toisen.

    Jokainen päivä on lahja, ja varmasti pian sinäkin pystyt taas nauttimaan ihanista lapsistasi ja perheestäsi ihan täysillä! tällä kiirjoituksellasi moni varmasti pystyy äitinä samaistumaan tilanteeseesi, oli kysymys masennuksesta, uupumuksesta tai vain siitä järjettömästä väsymyksestä mitä se arjen pyöritys pienten lasten kanssa on <3

    VastaaPoista
  16. Kiitos sinulle ihanasta kommentista! Lohdutti kuulla, että etten ole ainoa, joka hyvistä lähtökohdista huolimatta saattaa olla onneton - se kun monasti on kuulostanut omissa korvissani vain kiittämättömältä angstaamiselta, vaikka oikeasti en koskaan ajatellut, että voisin velloa niin mustissa ajatuksissa kuin viime talvena...

    VastaaPoista
  17. Voi Elli! Sä löydät aina oikeat sanat. Aina. Kiitos.

    VastaaPoista
  18. Toivotaan näin! Huono omatuntoa katoaa tuskin koskaan, mutta nyt tuntuu olevan paukkuja uusiin yrityksiin. :)

    VastaaPoista
  19. Vastaan näin kollektiivisesti viimeisiin kommentteihin, ja oikeastaan kaikkiin kommentteihin: kiitos. Olen pöllämystynyt siitä, kuinka paljon teidän lohduttavat ja kannustavat sananne herättivätkään minussa iloa ja valoivat yhä enemmän uskoa tulevaan. Kliseistä ja imelää, mutta niin totta, oikeasti. Ette arvaakaan, kuinka hyvälle mielelle tulin jaetuista kokemuksista ja kannustavista sanoistanne. Kiitos.

    VastaaPoista
  20. Masennus ei tosiaan ole valinta. Hienoa kuulla että elämä alkaa taas tuntua hyvältä. Mun on ollut tarkoitus myös kirjoittaa tätä aihetta sivuava juttu, mutta ajatukset vaativat vielä vähän kasaamista sen osalta. Mutta kyllä helpottaa hiljakseen täälläkin, kun maailma ei tunnu enää vaan katoavan ympäriltä joka yö nukkumaan mennessä.

    VastaaPoista
  21. Hienon postaus, olet rohkea.

    Sitä on pitänyt jo aiemmin kommentoida, että kirjoitat upeasti!

    T. Hiljainen vakkarilukijasi :)

    VastaaPoista
  22. Samaistuin kirjoitukseesi kyllä täysin...Mulle masennus iski esikoisen syntymän jälkeen. En saanut koskaan selvää diagnoosia, mutta tiedän itse että minulla oli masennus. Kauheinta mulle oli juuri se, kun ei pystynyt enää nauttimaan oikein mistään. Mulla oli myös pakkoajatuksia ja paniikkihäiriöitä. Rintaa puristi ja kerran jouduin ensiapuunkin kun rinnan puristus yltyi niin kovaksi..No sain diagnoosin että närästystä ja lihaskipuja - tiesin kyllä itse että kyse oli jostain aivan muusta. Onneksi gynekologillani oli psykologin koulutus ja hän auttoi minua eteenpäin.
    Masennukseni alkoi helpottaa pikkuhiljaa kun palasin 2,5 päivää viikossa töihin esikoisen ollessa 7kk ikäinen. Kun ajattelen tätä tuntuu jotenkin kamalalta että minua helpotti se, että "pääsin" pois lapseni luota joksikin aikaa - osasin täten myös nauttia arjesta lapseni kanssa enemmän ja sain töistä niin paljon uutta
    ajateltavaa että pakkoajatukseni ja masennukseni jäi taka-alalle. Esikoisen ollessa 1 vuotias meillä oli suuri elämänmuutos siinä mielessä että muutimme aivan toiseen paikkaan. Halusin jäädä lapsen kanssa kotiin. Masennus oli tiessään ja olen ollut nyt kotona melkein 4 vuotta. Esikoinen täyttää 5v ja kuopus on 2v. Pelkäsin toisen lapsen kohdalla että joudun kokemaan sen masennuksen uudelleen hänen synnyttyään mutta onneksi niin ei käynyt. Olen nauttinut nämä vuodet kotona olemisesta, vaikka ei kotiäidin elämä aina herkkua olekaan. Mikä ihaninta, osaan nauttia elämän pienistä iloista ja siitä että voin näin hyvin.

    Olen tosi iloinen että sinulla menee jo paremmin! Minä en uskaltanut kertoa masennuksestani monellekaan, olet todella rohkea! Kirjoituksesi auttaa varmasti myös monia muita masennuksen kanssa kamppailevia eteenpäin. Kiitos <3

    VastaaPoista