Social Media Icons

tiistai 8. lokakuuta 2013

Nuija ja tosi nuija

9 kommenttia Share It:
lapsetblogi6b lapsetblogi7b

Kaksi liikkuvaista lasta, kaksi parasta kaverusta, kaksi taistelupukaria. Sisarusten suhde on eittämättä muuttunut kun pienempikin lähti liikkeelle, kiinnostui leluista ja alkoi syödä kanssamme samassa pöydässä. Helmin mustasukkaisuus, jota osoitetaan veljeä nuijimalla ja puremalla, on ilmeisen kausiluontoista - voi mennä viikkoja, jolloin Armas on ihana, paras ystävä, jota pitää huhuilla päiväuniaikaan ja herättää heti aamulla suukoin, ja sitten tulee yksi kaunis aamu, jolloin hän sanaakaan sanomatta läjäyttää veljeään nyrkillä nenään.

Ja nyt on meneillään se epämiellyttävämpi kausi. Kaikki maailman vääryys ja epäoikeudenmukaisuus pitää purkaa yhdeksänkuiseen vauvaan: pillimehukiintiön täyttyessä veljen otsaa koristaa komea kuhmu, leluhevoselta irronnut satula suututtaa niin että toinen pitää kumauttaa judo-ottein lattianrajaan. Edes läsnäoloni ei tunnu haittaavan - Helmi voi tulla silittelemään veljensä varpaita kun imetän ja sitten iskeäkin hampaat kiinni kantapäähän.

Armaksen odotusajasta saakka olen kantanut huonoa omaatuntoa pienestä ikäerosta, lyhyeksi jääneestä vauva-ajasta. Tunsin riistäneeni jotain arvokasta Helmiltä, ja niitä tunteita olen paikkaillut tarjoamalla yhteistä aikaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Hiljan tajusin, ettei hän kuitenkaan ole se, joka kärsii yhteisen ajan puutteesta, vaan vauva, jonka imettämisestäkin olen toisinaan potenut syyllisyyttä, niin kuin se olisi pois esikoiselta. Ja kuitenkin tällaisten kausien aikana mietin, mitä (kaikkea) olenkaan tehnyt väärin, tai että mistä tällainen oikein juontaa juurensa. Mietin, vaikka tiedän, että mitä luultavimmin kyse on ah-niin-ihanasta ikään kuuluvasta kaudesta. Niinkuin kausia ei olisikaan nähty riittävästi.

Onneksi yhdeksänkuinen osaa antaa takaisin ja vähän pitää puoliaan. Hän kiljuu kuin palosireeni jo ennen kuin Helmi on metrinkään päässä pirullinen ilme kasvoillaan, hakka-vasara hyppysissään. Viikonloppuna olimme nuorisokriminaaliemme kanssa Ikeassa. Ostoskärryssä istuneet kupeitten hedelmät näyttivät kaikki temppunsa; Armas repi hiuksista, Helmi puri niin että veri roiskui. Onneksi vähemmän eteeristen sisarushetkien joukkoon mahtuu niin paljon niitä ihaniakin muistoja ja hetkiä: jokailtaiset kylpyhetket, ruokapöydässä luodut veikeät virnistykset ja kimakat naurut kun toinen sinkoaa lihapullia jääkaapinoveen, illalla yhdessä luetut kirjat ja hyvänyönsuukot - puolin ja toisin.

9 kommenttia:

  1. vaikka meijän lapsukaisilla on vuosi enemmän ikäeroa ku teijän kaksikolla ni samanlaista mustasukkasuutta ja kiusantekoa on tääläkin.tällä hetkellä 4ween ja 1,5veen elämä on pääasiallisesti tappelua.leikkivät siis kyllä yhdessäkin mut turhan useesti se päättyy toisen huuton..tapellaan leluista,tilasta,millon mistäkin tai sit voi muuten vaan monottaa toista vaikka sohvalla ym.pihalla ne on pääasiallisesti sovussa:D ja vaikka toinen o muka maailman ärsyttävin ni pienempi on kerhopäivinä ihan hukassa ku ei oo toista mukana.j on jo sen ikänenki et ne tekee myös yhessä pahojaan..huokaus..

    VastaaPoista
  2. Meillä menee niin, että esikoinen kiljuu, ko neiti ees lähestyy. Eilen illalla oli ihana, ko niillä oli iltavilli; toinen konttasi ympyrää ja toinen juoksi ympyrää :D. Tämän aamun saldo on jo kuopuksella haava huulessa, ko poika heitti jollain korilla sitä.. Plaah. Mutta on ne ihania, ko kumminkin niin tykkäävät toisistaan <3

    VastaaPoista
  3. Niinhän se menee, ihana kamala sisarus, hyvässä ja pahassa, myös ikäerosta riippumatta. Teillä Armaksella (Armaalla?) ja Helmillä on kuitenkin isompi ikäero kuin meillä Esikoisella ja Tosikoisella. Meininki on silti hyvin samanlaista, puremisen tilalla vain on läpsiminen ja töniminen sekä lihapullien heittelyn sijaan kukkuuleikit talouspaperirulla ja maitotölkin yli ja ohi. ;)

    Itse en aikoinaan pahemmin kokenut syyllisyyttä lyhyestä Esikoisen vauva-ajasta, tosin monen monta kertaa toivoin lisäkäsiä, että varsinkin imettäessä olisi voinut paremmin viihdyttää Esikoista - tai edes päästä nostamaan hänet pois pahanteosta. Nappula kun oppi liiankin pian, että imetyshetket ovat oivia testailla rajojaan ja tehdä muutoin kiellettyjä asioita, kun äiti ei voi samalla tavalla niihin silloin puuttua. Toisaalta nyt jälkikäteen Tosikoisen lähestyessä jo vuoden ikää (ylihuomenna, iiiik!) olen enemmän alkanut huomaamaan, kuinka pieni Esikoinenkin oli tullessaan isosiskoksi. Kuinka Tosikoinen nyt liki vuosikkaana tuntuu paljon pienemmältä kuin Esikoinen vastaavan ikäisenä. Tämä tunne tulee varmasti säilymään aina ja Tosikoinen tuntumaan aina pienemmältä, koska hänen rinnallaan verrokkina on aina tuo isompi sisarus, joka luonnollisesti ehtii aina itse harpata seuraavaan kehitysaskeleeseen.

    Hmm, olikohan mulla tässä kommentissa joku pointtikin? Ehkäpä se, että ei auta kriiseillä eikä missään nimessä tuntea huonoa omaatuntoa ikäerosta tai muusta siihen liittyvästä. Itse en oikein ymmärrä sitä, että Esikoisen vauva-aika on jotenkin suojeltua ja vaalittavaa ("voi voi, miksi te nyt jo toista lasta kun ensimmäinen on niin pieni? eihän hän ehtinyt olla kauaa vauva") mutta toisten lasten kanssa tätä ei suoda ("noh, se kakkonenhan syntyy jo perheeseen, jossa on lapsia, ei voi olettaakaan että hän saisi täyttä huomiota, oletpa huono äiti kun viet ensimmäistä lastasi kerhoon tai osa-aikaisesti päivähoitoon, muka että saisit viettää aikaa kaksin myös vauvan kanssa"). Tuollaisia reaktioita olen itse (netissä) saanut, ja edelleen en aivan täysin niitä ymmärrä. Mutta kukin tavallaan. :) Kunhan vain itse ja oma perhe on tyytyväisiä! Ja kyllähän nuo hyvänyönsuukotkin kertovat, että kyllä teilläkin lapset on tyytyväisiä - myös toisiinsa vaikka päivisin saattaa kuohuakin. ;)

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa tutulta... Meidän kohta 3-vuotias purkaa uhmaraivareitaan ja hakee huomiota kurmuuttamalla 9kk pikkuveljeä oikein urakalla. Tuntuu että välillä päivät kuluvat erotuomaroidessa, mutta onneksi välillä tulee hyviäkin hetkiä :)

    VastaaPoista
  5. Teillä tuntuu olevan ihania sisupusseja kummatkin! :-D Muistan aina, kun päivittelit kommenttiboksissa että "kyllähän ymmärsin, että sisarusten välisiä matseja tulee, mutta että ne alkaa kun toinen on 10kk vanha..." ja mietin, että noinkohan meilläkin. Ja juurikin tällä kaavalla mennään. Puuh. :D

    VastaaPoista
  6. Erotuomarointi onkin oikein hyvä sana nykyiselle roolille, tosi osuva! Helpottavaa kuulla, ettei olla ainoita, jotka painii näiden ongelmien kanssa.

    VastaaPoista
  7. Voi että minä sitten tykkään sun puheenvuoroista. Kun näen tutun nimimerkin, niin tulen jo valmiiksi hyvälle tuulelle ja virittäydyn kuulemaan, mitä sulla on sanottavaa - niin monesti puet omatkin ajatukseni sanoiksi. :)

    Tuo on kyllä ihan totta, mitä sanoit pienestä ikäerosta ja sen kauhistelusta. Musta oli todella ikävää kuulla raskausuutisen aikoinaan herättämiä "mitä, joko TAAS" ja "onko tuo jotenkin tosi kannattavaa puuhaa kun pitää tehdä nappuloita toisensa perään"-kommentteja. Ikäero ja sen suuruus on perheen oma asia, ja pyhänä pidettyä vauvavuotta kyllä ehkä vähän yliarvostetaan. Tai siis kyllä, kyllä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että supistusherkkyyteni vuoksi jouduimme lapsen kanssa rajoittamaan alusta saakka jonkin verran arkisia askareita jne, ja mietin, onko esimerkiksi pottailu tai pottailemattomuus, tuttiriippuvuus (ei Luojan kiitos enää) raskauteni tai perhekoon kasvun syytä. Mutta kun katson kuopusta, tajuan, kuinka paljon enemmän oikeastaan pidän "isommista" lapsista, taaperoista uhmadraamoineen, ensiaskelineen ja kenkkuine metkuineen. Kuopuksen vauvavuosi on toisaalta ollut monin paikoin niiiin kaoottinen, kiireinen ja kaikin puolin... Erilainen, että siitä nauttiminen onkin ollut vähän haastavaa. En nyt väsymyksissäni varmaan ihan vastannut kommenttiisi, mutta allekirjoitan monia ajatuksiasi. :)

    PS. Onnea yksveelle!

    VastaaPoista
  8. Oi, kiitos lämmittävistä sanoistasi! Ja yksivuotiaan onnitteluista. :)

    Minä nykyään aina vain harvemmin koen isoa syyllisyyttä oikein mistään äitiyteen liittyvästä. (Pienistä aiheista toki otan asiaankuuluvasti stressiä vähintään viikoittain. ;D) Olen varmaan sekä parkkiintunut saamistani kommenteista, että myös saanut itsevarmuutta; Minä äitinä ja me perheenä tiedämme itse parhaiten, mitkä ovat meille parhaat ratkaisut. Aina joku olisi valinnut toisin tai on eri mieltä, mutta se ei meidän arkea hetkauta, koska eivät he asu meillä. ;)

    VastaaPoista
  9. Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä. Meillä on pieni vauva (jonka takia luin postauksen vasta nyt) ja 2,5-vuotias. Kotiutumisen jälkeen olen potenut huonoa omatuntoa, kun esikoisen kanssa vietetään luonnollisestikin vähemmän aikaa kahdestaan kuin aikaisemmin. Arki hakee muutenkin muotoaan, mutta pitäisi muistaa, että aika lasten kanssa kolmestaan, ja molempien kanssa kahdestaan, on kaikki tärkeää. Ja esikoisen nyt vaan täytyy tottua siihen, ettei hän ole jakamattoman huomion keskipisteenä koko aikaa.

    VastaaPoista