Social Media Icons

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Raisa Reipas

4 kommenttia Share It:
IMG_9083

Kuten olen aiemmin kirjoitellutkin, aloitti Helmi hiljan kerhotaipaleensa. Ensimmäisillä kerroilla lähdöt olivat avunhuutojen ja isojen itkujen paikkoja, ja kerhoaikana Helmi kävi keräilemässä itseään eteisen penkin alla. Minä pidättelin kyyneleitä ulkovaatteita kun ripustin kerhorepun naulaan ja vilkutin hyvästiksi, vilkuilin kelloa ja odotin kaksi ja puolituntisen rupeaman päättymistä. Mietin jo kerhopaikasta luopumistakin, mutta tiesin kuitenkin, että sopeutuminen vaatii aikansa - etenkin kun kerhokertojen välillä on useita päiviä, toisin kuin päiväkodissa.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät osaa tai edes halua pyytää apua lastenhoidon suhteen. Kuluneen kolmen vuoden aikana olen käynyt kahdesti ulkona, vedonnut pitkään imetykseen, aikaisiin aamuihin. Lapset ovat kulkeneet mukanani niin portaalin lanseeraustilaisuuteen, hammaslääkäriin, kampaajalle kuin lenkkisaunaankin.

Tänään oli viides kerhopäivä, joka ei - vanhan tavan mukaan - alkanut kovinkaan lupaavasti; aamupalaksi Helmi söi kaksi viinirypälettä kehotuksista ja maanitteluista huolimatta, kolme aikuista puki kaksivuotiaalle ulkovaatteita päälle, puolet automatkasta hän kiljui kurkku suorana. Jännitin jo valmiiksi kerho-ohjelmaan merkittyä kirjastoon tehtävää retkeä, meillä kun siirtymät ovat valmisteluista ja yrityksistä huolimatta aina melko vaikeita. Kerhopaikan porteille päästyämme Helmin suu levisi iloiseen hymyyn ja seuraavassa hetkessä hän olikin jo taputtelemassa hiekkakakkuja. Onnea on, että päivä alkoi ulkoilulla!

IMG_9201 IMG_9190

Kerhon päätyttyä hän leikki pihalla iloisena muiden lasten kanssa, kulki isompien vanavedessä ja esitteli onnellisena kirjastosta saamaansa Myyrä-postikorttia. Haettaessa hän on aina ollut hyväntuulinen, onneksi. Hoitajat kertoivat hämmentyneinä, että kaksi ja puoli tuntia sujui Helmin osalta paremmin kuin hyvin; raivareitta ja niukan aamupalan jälkeen eväätkin maistuivat, eikä niitä edes nautittu eteisen penkin alla!

Kerhon aloitus on eittämättä ollut dramaattinen muutos arjessamme; aikaiset aamuherätykset (tosin johtuen siitä, että kerhopaikka on kotikaupungissamme, me emme) ovat tahmeita ja pelkässä kotihoidossa olleesta lapsesta "luopuminen" on ollut kovempi paikka, kuin mitä osasin odottaakaan. Nyt kun kaikki on alkanut sujumaan paremmin, poden huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä kahdesta ja puolesta taaperottomasta tunnista. Olen miettinyt itsekkäitä syitä ja näkökulmia, joita kerhon aloitukseen liittyy, kuten esimerkiksi samaan aikaan osuva kuopuksen päiväuniaika ja suosikkisarjani uusintalähetyksen aamuinen ajankohta.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät osaa tai edes halua pyytää apua lastenhoidon suhteen. Kuluneen kolmen vuoden aikana olen käynyt kahdesti ulkona, vedonnut pitkään imetykseen, aikaisiin aamuihin. Aluksi ajattelin käyttäväni kerhoajan tehokkaasti hyödykseni esimerkiksi siivoamalla, mutta sitten tajusin, että käytän kaiken aikani, ympäri vuorokauden, joka päivä, enemmän tai vähemmän tehokkaasti muiden hyödyksi. Olen valvonut lasten kanssa yksin öisin kohta kaksi ja puoli vuotta, hoitanut yksin joka ainoan nuhakuumeen (miten ne sattuvatkin aina miehen harrastusreissujen aikaan..) ja neuvolalääkärikäynnin. Olen vaihtanut vaipat hampaiden pesun lomassa, syönyt ruokani lähes poikkeuksetta kylmänä muiden jo lopetettua - ehkä voin nyt olla tekemättä mitään kaksi ja puoli tuntia kaksi kertaa viikossa.

Niin paljon kuin lastani rakastankin, nautin siitä tosiasiasta, että toisinaan joku muu ulkoilee hänen kanssaan tihkusateessa ja joku muu pesee sormiväriroiskeet kasvoilta, vaikka sitten tuntipalkalla. Sillä aikaa minä voin keskittyä päivittelemään arseni kokoa naapurissa asuvalle Armaksen kummitädille, nuuhkutella heidän vastasyntynyttään tai nukkua päiväunet, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Voi luoja, miten hyvältä voikaan tuntua vapaa-aika - tai duplo-tornin rakentaminen sen jälkeen.

4 kommenttia:

  1. Hyvä jos saat välillä vähän hengähdysaikaa, se tekee omalle jaksamiselle ihmeitä. Mä olen kaksosten syntymän jälkeen opetellut madaltamaan kynnystä avun pyytämiseen, ja se kyllä kannattaa, ihmisethän auttaa mielellään (ja jos ei, niin eipä niitä sitten tule pyydettyä) ja koko perheen elämä helpottuu. Ja lapsillekin tekee hyvää oppia, että juttuja voi tehdä oman perheen ulkopuolellakin tai toisten ihmisten kanssa.

    Toivottavasti teidän kerhoura jatkuu hymyilevissä merkeissä!

    VastaaPoista
  2. Ehdottomasti nauti ja ota aikaa itsellesi :)

    VastaaPoista
  3. Mä en tiedä, mikä siinä avunpyytämisessä on niin vaikeaa. Itselle myös. Jätin kaksi kertaa menemättä tyräni leikkaukseen, koska se olisi tarkoittanut kolmen viikon sairaslomaa ja nostelukieltoa, eli ts. avun pyytämistä. Kampaajalle meneminen vierähtää niin, että sinne tajuaa mennä kerran vuodessa. Pystyn kyllä pyytämään apua helposti Eelille. Esim ensi kuussa on pk:ssa viikon mittainen syysloma, jota en töistä saanut vapaaksi, enkä halua viedä Eeliä viikoksi vieraaseen ryhmään, vieraaseen päiväkotiin. Äiti lupasi hoitaa tuon viikon ajan. Mutta kun sitä pitäisi varmaan omaksi hyväksi sitä apua pyytää. Mutku.....

    VastaaPoista
  4. Tiedän tunteen! On jotenkin hassua, että kenenkään muun avuntarvetta en ajattelisi mitenkään heikkoutena tai selviytymättömyytenä, mutta omalla kohdalla se tuntuu juuri siltä.

    VastaaPoista