Social Media Icons

lauantai 7. syyskuuta 2013

Lasten kanssa

12 kommenttia , , , , Share It:
bb1 b1b4 b3 b2

"Kyllähän kaksi lasta voi ottaa päiväuniaikaan PR-toimistolle mukaan, kyllä ne rattaisiin nukahtaa", niin kuultiin ne kuuluisat viimeiset sanat. Toinen nukkui ja heräsi kun päästiin paikan päälle, toinen torkkui matkan bussipysäkille ja heräsi sitten. Reissusta selvittiin kuitenkin, jossei hyvin niin huonosti; toinen parkkeerasi tapansa mukaan eväspöydän luokse, siemaili onnellisena vichyä ja söi kasvispiirakkaa, toinen eroahdistuksissaan roikkui lahkeessani kiinni kun fysioterapeutti otti havainnollistamiskuvia jalkojeni virheasennosta astunnassa. Sisäänpäin kääntyvän lättäjalkani takana heilahti kuvassa kahdeksankuinen sydänlegginsseissään, tutti suussa. Ei kurjuutta kummempaa.

 

Meillä lapset kulkivat aiemmin mukanani lähestulkoon joka paikkaan saunan lauteilta portaalin lanseerausjuhliin, lastenvaatemallistojen esittelyihin ja hammaslääkäriin. Silloin vauva pääsääntöisesti nukkui kun olimme liikkeellä, ja reissut myös ajoitettiin uniaikoihin, mutta nykyään hänkin keikkuu hereillä ja vaatii osansa suolapalapöydän viinirypäleistä, joten hoitovastuuta on jaettu aiempaa enemmän ja lapset pääsevät mukaan vain kivoihin paikkoihin, joihin he ovat eittämättä tervetulleita. Helmi etenkin pitää kanssani liikkumisesta, ja koko matka on elämys; poiketaan tavalliselta puisto-tai kauppareitiltä, matkustetaan kirkkaanoranssilla metrolla, painetaan hissin nappia, kikkistellään tuoremehulla tai kivennäisvedellä ja ihaillaan esillä olevia juttuja. Kylpyhuonekaupoilla jokainen hana oli testattava, kaikkia laattoja silitettävä ja vessanpöntöillä istuttava, ja selasipa hän asiantuntevan oloisena kylpyhuonekalustevalmistajien esitteitäkin. Emme ole koskaan myöskään arastelleet lasten viemistä esimerkiksi ravintolaan - miten sielläkään voisi osata olla, ellei koskaan olisi saanut kokeilla? Helmi nauttii henkilökunnalta saamistaan pienistä huomionosoituksista; siitä, että saa pienemmän haarukan, pillin maitomukiin ja tilata itse ruokaa, vaikka vastaus onkin useimmiten "uustoa, kalaa". Raejuustoa löytyy harvemmin, kalaa aina. Kerran Akateemisessa kirjakaupassa ostoksilla ollessamme hän sai kassalta mukaansa mainostarroja, ja osaa pyytää niitä lisää aina kun siellä käymme (vaikkei edellisiäkään aarteita ole liimattu mihinkään).

Minä uskon, että yhteiset kokemukset, tekemiset ja arjen jakaminen lasten kanssa kantaa pidemmälle kuin tavaralla lahjominen tai lelujen syytäminen (vaikka onhan meillä lastenhuone täynnä rojua..). Lahjatoiveita tiedustelleille sukulaisille olenkin sanonut, että yhteinen tekeminen on lastenkirjaa tai Duplo-laatikkoa arvokkaampaa ja mieleenpainuvampaa, vaikka toki kaksivuotiaan kanssa puuhastellessa on mentävä lapsen ehdoilla ja vaipanvaihtopiste ynnä eväspussi pitää olla saatavilla välittömästi tarpeen vaatiessa. Itse muistelen lämmöllä lapsena isotätini ja tätini kanssa tekemiämme elokuvateatteri-ja teatterireissuja. Ohut kirjekuori joulukuusen alla oli yksi parhaimmista lahjoista; lupaus lähteä yhdessä leffaan tai nukketeatteriin ja syömään. Irtokarkkeja sai ottaa kilohinnasta välittämättä niin paljon kuin jaksoi syödä ja kulinaristitädit haukkoivat henkeään kun ruokatoiveita tiedustellessa halusimme veljeni kanssa mennä kinkkupizzalle.

Hieman häpeissäni myönnän, että meillä on lapsiperheen tavanomaiset kesäkohteet, Uimastadion, Korkeasaari ja Linnanmäki korkkaamatta, mutta parissa galleriassa ja museossa olemme kyllä käyneet, samoin Suomenlinnassa. Isoimpia elämyksiä lienevät hevostallille tehdyt retket, sorsan ruokkiminen laiturin nokasta, lauttamatka ja torikahvittelu, jota varjostivat (siis paransivat) ruokaa kerjäävät lokit.

Toki kaikella kivalla ja lasten mukana kulkemisella on kääntöpuolensa: toisinaan itku tulee, kun showroomin kaikkia koruja ei voikaan sovittaa, skumpalla ei saa skoolata tai kun pillimehujen määrää säännöstellään, mutta ne laskottakoon elämään kuuluviksi pettymyksiksi, joilta ei vain voi välttyä.

bb4 bb3

Aika monissa asioissa meillä mennään ainakin jollain tapaa lasten tahtiin; lapset saavat sormiruokailla vaikka se onkin hieman työläämpää, potalle en ole halunnut väen vängällä pakottaa kumpaakaan (Helmin kanssa homma jo sujui, mutta kun 7 viikkoa sitten lähdimme kotoa remonttia karkuun, kieltäytyi hän istumasta siihen). Joku kysyi taannoin kommenttiboksissa, saako meillä kaksivuotias todella päättää, mitä päälle puetaan. Kyllä hän saa, ainakin jos asu on säänmukainen - vaikka ei t-paitakaan syyssäällä ole kuin neuvottelukysymys; sitten mietitään, mikä neuletakki tai huppari puetaan sen päälle. Ja onhan enin osa vaatteista minun ostamiani eli myöskin minun hyväksymiäni. Olen vain iloinen, että kalliit juhlakengät ovat kelvanneet arkikäyttöön pihakeinusta ruokaostoksille ja että Yksi hänen suosikkiasukokonaisuuksistaan on yllä: kirpputorilta viidelläkymmenellä sentillä ostettu vaaleanvihreä ruusutunika, Villervallan syysmalliston goodibagista (blogin kautta) saadut kurpitsanväriset legginssit ja Tallinnan tuliaisina saadut ruudulliset kukkatennarit. Yleensä päällä on vielä vadelmanpunainen, pilkullinen huppari, suosikki sekin. Minä en ehkä pukisi kurpitsanvärisiä housuja ja ruusutunikaa samaan aikaan päälle, mutta koska se oli Helmille tärkeää, niin ajattelin, että antaa mennä vain. Kalkkuna vs keittokinkkuleikkele ei ole minulle aamupalapöydässä elämän ja kuoleman kysymys, kuten ei myöskään raitapaidan ja pöllötunikan välillä valitseminen, mutta kaksivuotiaalle on, ja koska on kyse jostakin niin harmittomasta, annetaan hänelle valtaa vaikuttaa omiin asioihinsa niiden suhteen. Valitse taistelusi, Kottarainen sanoi kerran viisaasti. Housujen värin voi päättää, mutta jääkaapista ei kaivella mitään ylimääräistä lounaspöydässä, pipo pysyy syyssäällä päässä ja toisiin kajoamisen suhteen on nollatoleranssi ja jäähypenkki.

Helmi on tavattoman omatoiminen (ja häntä rohkaisemmekin siihen), mikä ei aina näyttäydy parhaimmassa valossa: hän on esimerkiksi siivonnut hiekkoja eteisen lattialta uittamalla trikoopiponsa vessanpöntössä ja sitten kuuraamalla pipolla lattiaa (vessanpöntössä muuten pestiin aika ajoin kädet ja hammasharjakin..), pöytää yhdessä kattaessa haarukoita on toisinaan kolme ruokailijaa kohden ja kerran hän on käynyt kakalla sängyssämme ja pyyhkinyt peppunsa parhaaseen keittiöpyyhkeeseen (jos tietäisitte keittiöpyyhe-heikkouteni, ymmärtäisitte tilanteen tragikoomisuuden). Tällaisiin vaarattomiin ja tahattomiin kömmähdyksiin sekä liikuttavaan haluun yrittää itse on aika helppoa suhtautua kevyesti, viitata kintaalla ja naurahtaa, mutta päällä olevaan mätkimis-puremiskauteen ei, vaikka se onkin kai aika tavallinen osa tätä ikävaihetta.

Ja vaikken haluaisikaan, tunnen sosiaalisen paineen niskassani kun olemme jossain muualla kuin kotona - emmekä me ole olleet kotona seitsemään viikkoon. Tuntuu, että koti on se paikka, jossa voi olla oma itsensä: huonolla tuulella, rumissa vaatteissa, väsynyt. Kotona voi paukuttaa hakkalelua niin paljon kuin sielu sietää, laittaa ääntä aamun lastenohjelmiin, antaa lasten kiukutella jos kiukuttaa. Muualla ollessa tuntuu aina, että volyymi pitää koettaa pitää kohteliaisuussyistä keinolla millä hyvänsä matalana, sormenjälkien jättämistäkin pitää varoa ja silti pitäisi olla täysipainoisesti mukana aikuisten välisissä keskusteluissa ja pitää yllä small talkia.

Mieleenpainuvimpia ovat minusta kommentit lapsista lähtevästä äänestä ja siitä, kuinka he "työllistävät". "Kyllä sulla on sitten hommaa näiden kanssa". Mitä, eikö kahden pienen lapsen kanssa aina ole? "Ennen sanottiin, ettei lapset saaneet tehdä itsestään numeroa, puhua aikuisten päälle tai pitää mekkalaa leikkiessään". Jäin sanattomaksi. Lasten pitäisi saada olla lapsia, mutta ilmeisesti vain tietyissä asioissa. Millaisissa?

12 kommenttia:

  1. Valitsen taisteluni edelleen. ;)

    Meillä on vähän sama juttu kuten tiedätkin, mukana on kuljettu melkein missä vaan ja nyt hieman isomman kanssa hämmästelen välillä itsekin miten näppärää se on. Toki siinä on omat kiemuransa aina, rattailla ei pääse joka paikkaan ja ruoka- ja pissataukoja on oltava riittävästi mutta hei oikeasti. Pitäähän aikuisenkin syödä ja käydä vessassa kun tarve yllättää. Ei se sen kummoisempaa ole kuin muistaa, että ne tarpeet eivät ehkä tule kolmevuotiaalla samaan aikaan.

    Mukana roudaamisen parhaat puolet alkavat mielestäni näkyä vasta nyt. Viimeksi eilen katselin innoissaan mutta kauniisti sushia suuhunsa syytävää mukulaa, joka keskusteli pöytäseurueessamme samalla, ei kaatanut mitään päälleen, kävi vessassa näppärästi minun kanssani samaan aikaan, pyyhki kätensä ja naamansa itse ja kiitti vielä lopuksi hymyillen ja totesi, että olipa hyvää.

    Silloin muistin taas miksi sitä vaipparumbaa ja kuormajuhtailua milloin missäkin loukossa ja laaksossa jaksoi silloin kun O oli pienempi. Juuri tämän takia. :)

    VastaaPoista
  2. Joku psykologi joskus sanoi, että on nimenomaan tärkeää, että lapsi saa valita itsekin - eli esim. muutamasta paitavaihtoehdosta, muutamasta housuvaihtoehdosta jne. Hän ei voi valita, laittaako shortsit vai toppahousut, mutta se, että antaa valita, mitkä sukkahousut laitetaan, auttaa häntä kehittämään omaa tahtoa. Uhmaikäisen vanhempana tietty monesti tuntuu, että omaa tahtoa on vähintäänkin tarpeeksi, mutta kauaskantoisemmin ajatellen ... miten lapsi voisi osata valita esim. aikanaan ammatin itselleen, jos hän ei olisi koskaan saanut valita edes sukkahousuja. Eli älä suotta välitä jos joku tommoiseen tarttuu, teet varmasti justiinsa hyvin. Ja ihana minusta myös tuo, että annat Helmin laittaa sellaisen yhdistelmän kun hän itse haluaa, vaikka se ei olisikaan ihan sinun mieleeni. Tiedän monia semmoisia häpeävanhempia, jotka eivät antaisi niin tehdä, koska heti joutuisi miettimään, että "mitä muut ajattelevat".

    VastaaPoista
  3. Ps. Pakko sanoa vielä - näin kerran unta, että olin kätilöopintojen ekaa päivää opiskelemassa, ja sinä olit siellä myös opiskelemassa samassa ryhmässä kanssani. Oletko koskaan miettinyt kätilön ammattia?

    VastaaPoista
  4. Meillä Neiti 1v 5kk kulkee myös mukana kanssa jokapaikassa. Itse meillä ei tosin vielä pueta/valita vaatteita (sitä odotellessa)..

    Ps. Söpö tuo Helmin asu ruusutunika ja keltaiset leggarit ja söpö on Helmikin!

    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  5. Kun tuossa vähän aikaa sitten tilasin esikoiselle talvihaalarin, päätin toki itse minkä merkkisen ja mallisen haalarin hommaan, mutta värin kysyin pojalta. Tosin tiesin minkä värisen hän valitsee, koska vihreä on pojan lempiväri. Mutta halusin kysyä pojankin mielipidettä siihen. :)

    VastaaPoista
  6. Miia Merikivi-Daban7. syyskuuta 2013 klo 23.59

    Hienoa, että annat Helmin jo tehdä pieniä päätöksiä vaatetuksen suhteen. Ja tosiaan lapset eivät opi käyttäytymään ravintolassa, jos niitä ei sinne oteta mukaan. Olen itse kanssa yrittänyt ottaa lapset mukaani mahdollisimman paljon, vaikka se toisinaan onkin enemmän kuormajuhtailua ja aikaavievää, käyttää 2-vuotiasta vessassa tai puskapisulla, nuoremman näläntarpeen täyttäminen jne. Mutta kyllä se antaa takaisin aikanaan, kun lapset ovat innoissaan päästessään jonnekin, jossa ovat ennenkin olleet. Ja se, että pääsee mukaan. Lapsi kyllä isompana arvostaa sitä, että vanhemmat ovat viettäneet aikaa lastensa kanssa. Esikoinen ei vielä pue itse, muuten kuin kengät ja saappaat, mutta riisuntuu kyllä senkin edestä, iltapäivisin täällä on aina nakupelle juoksemassa/hyppimässä/tanssimassa :)

    VastaaPoista
  7. Muistan kuinka paljon tästä kohuttiin silloin ja millaisia arvosteluja sait, ihmiset kun ei millään voineet uskoa että lapsella voisi olla työjutuissa mukana HAUSKAA. Eikä heitä muunlaisiin juttuihin edes mukaan otettaisi. ;) Meillä Helmi innoissaan kyllä aina huutelee "mennään tööhin, mennään tööhin" - muistaa varmaan buffat ja asiaankuuluvat, lahjomiseen tarkoitetut matkaeväät.

    Et tiedäkään, miten ihanalta tuntuu kuulla juuri sulta, että vaipparumba-kantojuhtailu kantaa myöhemmin. Tuli ihan hymy huulille, ihana O!

    VastaaPoista
  8. Äitini kanssa eilen keskustelin tästä nimenomaisesta kommentista, hih! Sinä puit niin hyvin sanoiksi meidän molempien ajatukset: "miten lapsi voisi osata valita esim. aikanaan ammatin itselleen, jos hän ei olisi koskaan saanut valita edes sukkahousuja".

    Ja mitä tulee vaateyhdistelmiin, niin minä olen niin huonosti lastenvaatteisiin friikahtavaa tyyppiä, että jaksan välittää kovin vähän, mikä yhdistelmä on päällä ennen kuin siihen töhritään vesiväreillä. ;) Toki meilläkin on suosikkivaatteita ja suosikkimerkkejä, mutta sekin on aika suhteellista; pidän Villervallan vaatteista mutta molempien lasten merkin sisävaatteet on laskettavissa yhden käden sormilla, toiselta suosikilta Metsolalta on huikeat kaksi vaatetta.

    VastaaPoista
  9. Hahah, mahtava uni! Mullahan on vielä koulu kesken ja musta piti tulla päiväkodin tätönen, joten ala on jokseenkin etäisesti tuttu, vaikken anatomiaa tai fysiologiaa taidakaan. Luulen silti, että jatkan opintoja jossain ihan muualla kun sen aika koittaa. :)

    VastaaPoista
  10. Toivo, että se aika ei koita koskaan, hahah! Meillä Helmi saattaa itse valita vaatteet kaapista ja silti ne on hänestä kamalat, ja tätä saattaa jatkua aamulla puolesta tunnista tuntiinkin. :D

    Söpöläinen hän tosiaan on! Asusta persoonallisen ja söpön tekee varmasti se, että se on itse valittu, muuten joku voisi pitää vain värisokeana. :D Tuon ruusutunikan kanssa on nähty myös keltaiset sydänlegginssit, raidalliset sukat, Hello Kitty-crocsit tai Bisgaardin nauhakumisaappat, pandapipo ja pilkullinen huppari. More is more....

    VastaaPoista
  11. Kyllä meilläkin jonkin verran neuvotellaan ostettavista vaatteista - ehkä juuri siksi, että ne ei pääse päälle jos eivät miellytä. Esimerkiksi punainen takki on niiiiin kamala, mutta punainen jossa on pinkkejä tähtiä on se juttu. Samoin pinkki haalari on ookoo, musta-keltainen ei. Puuh.

    VastaaPoista
  12. Tutulta kuulostaa! Paitsi puskapissat, meillä kun niitä ei tehdä mihinkään...

    Luulen, että joissain asioissa aikuisten ja lasten maailman välistä kuilua voisi kaventaa juuri sillä, että lasta ottaisi mukaan sinne mihin hän ikätasonsa puolesta voi tulla. En nyt raahaisi Helmiä mukaan gynelle, mutta kyllä me ollaan Habitare-messuilla käyty joka vuosi. :)

    VastaaPoista