Social Media Icons

lauantai 10. elokuuta 2013

Äiti tahtoo bailata

9 kommenttia Share It:
Lapsien jälkeen olen ottanut hävettävän vähän aikaa itselleni. Olen pessyt kakkapyllyjä hoitoaineen vaikutusajalla, jakanut aamiaisleipäni annoskateuden iskiessä, juonut kahvini kylmänä, kitkuuttanut lounaatta kuukausia ja no, luopunut miltei kaikista harrastuksista. Hiljan kävimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa ulkona sitten lapsien. Söimme rauhassa, ilman syöttötuolia, ilman keskeytyksiä (ellei shampanjalaseja täyttänyttä tarjoilijaa lasketa). Palasin uudesti syntyneenä, uutena äitinä. Mutta nälkä kasvaa syödessä, tiedättehän.

Aloitin rauhallisesti. Jätin lapset tunniksi isänsä hoiviin, kävin viemässä tavaraa kirpputorille. Annoin anopin hoitaa päivällistarjoilun ja lasten syöttämisen. Lähdin koiran kanssa pitkälle lenkille, ihan yksin.

Jokin aika sitten sovimme vanhojen koulutovereiden kanssa luokkakokouksesta, kuulumisien päivittämisestä terassisäiden suosiessa. Ensin hieman epävarmasti kaarrellen kysyin, josko voisin lähteä ulos. Yhdeksi illaksi vain, lasten mentyä nukkumaan. Se oli tietenkin ookoo miehelleni. Sitten alkoi valmistautumistyö - enkä nyt tarkoita maksimittaisten mekkojen peittämän säärien talviturkin trimmaamista, vaan kriiseilyä, jota kahden-kolmen vuoden tauko yöelämässä tuo tullessaan. Mitä musiikkia ihmiset nykyään kuuntelevat? Tuskin Frööbelin palikoita. Entä ne vaatteet sitten? Onko olemassa housuja, joissa ei ole kasvavalle vatsalle sopivaa trikooresoria tai mekkoa jossa ei tarvitse imettää? Hiuslakkapurkkikin on kadonnut ajan saatossa - tai sitten kahdessa takana olleessa muutossa.

Luokkakokouspäivä koitti, mutta yllättäen jokaisella tuntui olevan ylitsepääsemättömiä esteitä - jossakin Fresita-pullojen äärellä tosin. Viikkokausia vapaailtaani odottaneena en halunnut kuitenkaan perua suunnitelmiani, ja soitinkin vanhalle lapsuudenystävälleni kahden vuoden tauon jälkeen. Puhelimen toisessa päässä vastasi aidosti ilahtunut ääni, joka suostui tekemään tärskyt legendaariselle terassille. Juoksin suihkuun, heitin virttyneet imetysliivit nurkkaan, syötin lapsille iltapuurot ja huikkasin hei-heit sydän syrjälläni ennen kuin katosin valoisaan kesäiltaan kaksi siideriä laukussani. Entinen kisakunto oli ehtinyt huveta, sen totesin, kun niiden kahden kosteuspyyhkeiden ja vaihtovaippojen (!) seasta pakkaamieni siidereiden jälkeen mietin, pääsenkö ravintolaan enää ollenkaan.

Onneksi kaikki stressi muuttuneesta maailmasta katosi sen siliän tien, kun pääsin baaritiskille. Ystäväni sanoin: sirkus pysyy, pellet vaihtuu. Joku muu järjesti draamaa, joku muu piti karaokeshow'ta Satulinnan tahtiin. Biljardipöydän paikka oli sama kuin aina ennenkin, lonkeron hinta vain oli kivunnut hieman ylemmäs.

Kauhuskenaario-hetkiä koin silti: minua katsoi vieras, hymyilevä nainen, joka iloisesti selosti: "voi ihanaa, mä luen sun blogia!". Vaikka tykkäänkin tavata spontaanisti teitä sieltä ruudun toiseltakin puolen, oli se hetki niin absurdi, etten saanut hetkeen sanaa suustani! Siinä minä seisoin, hiprakassa ja lonkerotuoppi kädessä, kuunnellen kuinka ajatukseni perhe-elämästä ja äitiydestä ovat tehneet vaikutuksen lapsettomaan lukijaani. Juuri sillä hetkellä, kun tunsin olevani kaikkea muuta kuin äiti. Tai kaikkea muuta kuin pelkkä äiti. Voitte vain uskoa, että tunnen olevani paljon tukevammin omalla maallani kun facebookkaan tympääntyneenä puiston laidalla ja nukutan kuopusta rattaisiin esikoisen viilettäessä hiekkalaatikolla kuin vantaalaisessa lähiökuppilassa lauantai-iltana.

Yöllä tunsin olevani höyhenenkevyt, pystyväni kaikkeen, puhuvani sujuvasti toista kotimaista -  you name it, I got it. Palatessani aamu jo sarasti, mutta askel oli keveä. Vaikka olin puhunut liikaa, tanssinut nolosti ja itkeä tirauttanutkin kerran, olin tavattoman onnellinen, hetken verran vapaa velvollisuuksistani. Joskus tuntuu vain ihan tavattoman hyvältä antaa mennä; kävellä hoippuen hiljaisilla kaduilla, nauraa paljon ja nauttia. Aamulla tosin kuulin, ettei beibi ollut herännyt kertaakaan yöllä, mikä hieman tuntui syövän uskottavuutta yövalvomisten uuvuttavuudelta ja siihen liittyvästä valituksestani.

PS. Vanhoja kavereita ja luokkakokousta suunnitellessa kriiseilin pukeutumisen ja yleisen protokollan lisäksi sitä jenkkileffojen surullisenkuuluista, kliseistä keskustelua siitä, kuka on päässyt mihinkin ja kuinka hienosti pärjääkään. Vaikka oletan, ettei kukaan koulukavereistani ole parikymppisenä Microsoftin pääjohtaja tai menestyvä miljonääri-pörssihai, pelkäsin ihmisten ajattelevan, että minä en tee nykyään mitään. Että olen vain naimisissa ja kahden lapsen äiti. Tai että se oli jollain tavalla ennustettavissakin - tiedättehän, että olisin sitä tyyppiä joka saa jokseenkin nuorena lapsensa ja viettää muutaman vuoden kotiäitinä "oikeita töitä pakoillen". Ystäväni kuunteli vuodatustani aiheesta ja yllätyksekseni kertoi hieman kadehtien miettivänsä, mitä kaikkea oikeastaan olenkaan tehnyt ja saavuttanut. Miten hienosti meillä meneekään ja miten hyvin olen pärjännyt. Ja miten iloinen hän on siitä, että vuosien vakavan seurustelun jälkeen me todella saimme lapsia ja menimme naimisiin, "ihan niinkuin kaikki aina olettivatkin" - ja hyvällä tavalla vain olettivatkin. Me olimme kuulemma kaikkien silmissä ne tyypit, jotka jakaisivat kaksi lasta, koiran, perheauton ja asuntolainan hamaan loppuun saakka. Outoa, miten erilaisena oman elämänsä tai parisuhteensa saattakaan nähdä. Vaikka ehkä me olemme juuri sellaisia.

9 kommenttia:

  1. vähän kiva :) onneksi minunkijnkalenterissa siintää bailauspäivä :) sitä ennen koti koti ja koti ;)

    VastaaPoista
  2. Haha taas tutulta kuulostava kuvio! :D itselläni sama toistui toukokuussa,ja kyllä myös minä kysyin seurueen helsingin yöelämää enemmän lähiaikoina kolunneelta,et niin,mitä laitetaan päälle ja niin siis tanssilattialle ei enää "käännetä kovempaa,käännä kovempaa,jou". Mut kyllä noi kokemukset kovasti silmiä avaa,monessakin mielessä! :D

    VastaaPoista
  3. Aloin seuraamaan blogiasi joskus ennen Kideblogeja pääasiassa sen takia, kun kirjoitat niin hyvin ja mielenkiintoisista aiheista. Näissä raskaushormoneissa sitä meinaa liikuttua ihan siitäkin, kun samaistuu toisen kirjoitukseen niin :)

    VastaaPoista
  4. Tää postaus oli jotenkin niin ihana ja rehellinen. Ja jotenkin niin erilainen niiden ainaisten "menin baariin taas tänä viikonloppuna, lapset tietty nukku eikä tiennyt asiasta mitään, otin siis vaan yhden" -juttujen seassa. Oot ♥

    VastaaPoista
  5. Ihana postaus, ihanankuuloinen ilta! Tykkään hurjasti sun tyylistä olla ja kirjoittaa!

    VastaaPoista
  6. Voi miten kiva kuulla - ja etenkin että olet pysynyt meidän matkassa kuitenkin aika pitkään! :) En tiennyt, että sinäkin odotat vauvaa, onkin pakko tulla kurkkimaan blogia!

    VastaaPoista
  7. Voi kiitos! Ilta oli ihana, toden totta, kirjoitusten laadusta en mene takuuseen mutta kiitän kehuista. ;)

    VastaaPoista