Social Media Icons

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Tavallisia päiviä

7 kommenttia , , Share It:
Voisinpa sanoa, että olemme olleet viime päivinä kiireisiä. Etten ole ehtinyt blogin pariin. Oikeasti olen yöaikaan siivonnut komeroita ja kaappeja, koomaillut aamuisin Pikku Kakkosen äärellä ja istunut päivät lasten kanssa puistossa. Elämä on tasaisen tylsää, tasaisen harmaata ja arkista. Vielä. Kahdeksan viikkoa kestävään kylpyhuoneremonttievakkoon on jäljellä 9 päivää. Sitten on takuulla luvassa vaihtelua. Hyvässä ja pahassa, ihan varmasti.

Aika usein kuljen kamerani kanssa niinä erikoisempina hetkinä; juhlissa, mummolassa kyläillessä, kauniina kesäpäivinä, koko perheen retkillä. Tavanomaisen tahmaiset aamupuurot ja ulkoilureissut jäävät ikuistamatta. Räkäneniä ja pyykinkuivaustelineitä nyt löytyy tuon tuostakin, mutta kuvien ulkopuolelle jää paljon päivittäisiä, tavanomaisia asioita.

Näistä arkipäivistä ja tavanomaisista hetkistä haluaisin kuitenkin muistaa...2114 13 12 11 10 9 7 5 3

...Vauvan pulleat posket, kädet ja sormet sekä maissinaksu-luomusmoothie-rakkauden. Armaksen turhautumisen kun lusikointitahti on liian hidas tai maissinaksu loppuu. Tuoreet mansikat, jotka nostivat tahmean aamupuuron täysin uudelle tasolle. Oikeastaan haluaisin muistaa kaikki yhteiset, meille tärkeät, ruokailuhetket (vaikka yleensä joudunkin syömään itse yksin kylmää ruokaa muiden jo syötyä). Päiväruoan jälkeen keitämme aina kahvia jota siemailemme lasten kolatessa vierekkäin lelulaatikoita (vielä toistaiseksi täysin sulassa sovussa).

Viimeisen parin päivän aikana Helmi on alkanut kävellä tai potkupyöräillä lähipuistoon. Rattaat ovat hetkittäin yhtä lasta tyhjemmät. Haikeaa, muttei harmillista - puistoon vievä tie on aika jyrkkää ylämäkeä. Armas nukkuu aina suurimman osan puistoreissua, herää vasta hieman ennen lounasaikaa. Yhtenä päivänä kanarisotto sinkosi lokeille, toisena nakkikeittolautanen tyhjeni ennätysvauhdilla. Yritän unohtaa raskausaikana antamani lupaukseni nakittomasta lapsuudesta... Ikimuistoisia ovat kyllä puistotätien ilmeet, kun sanon, että vain toinen lapsista syö lounaan. Että toinen aloitti viikko sitten soseiden maistelun. Kahta lappua kun on tyrkytetty puistoruokailussa jo kuukauden päivät.

Haluan muistaa myös Helmin erikoiset tempaukset ja päähänpinttymät, kuten esimerkiksi kahdella sählymailalla pelaamisen, sen että hän kiipeää leikkimökin katolle (!) mököttämään, tahtoo aina soittaa ovikelloa kotiin tullessa ja riisua kengät jo rapussa. Helmillä on päällä fanaattinen Muumi-kausi, ja muumeja nautitaan vaatteiden, kirjojen, videoiden, juomapullojen, astioiden ja ruokailualustan alle tuunatun tuliaistabletin muodossa. Viikko sitten hän sai valita kaksi syntymäpäiväkorttia; kaksivuotias sai Mörön, neljäkymmentäyhdeksänvuotias Nuuskamuikkusen. Tietenkin. Nuuskamuikkusen kuvalla varustetun kortin hän tosin ryttäsi kasaan ja heitti syntymäpäiväsankarin jalkoihin koska tajusi, ettei se ole hänelle. Lisäksi Helmi muistaa joka käänteessä muistuttaa hyttysestä, joka pisti häntä jalkaan ja johon uusi kenkä hiersi rakon. Neljä viikkoa sitten. Au au au, sattuu, sattuu. Äiti auttaa, sattuu.

Paljon on niitäkin päiviä ja hetkiä, joita en halua muistaa. Kuinka pinna oli kireällä, kaikki olivat nousseet väärällä jalalla, olimme myöhässä tai edellisestä ruokailusta oli kulunut liian pitkä tovi. Ja äitinä valitettavasti olen tätä kaikkea aika usein; nälkäinen koska en ehdi syödä lasten kanssa samaan aikaan, väsynyt yövalvomisista, vailla vapaa-aikaa ja vielä kärttyinenkin. Peilinkuvankaan unohtaminen ei olisi pahasta; kaksi vuotta ostoslistalla ollut kuivashampoo loistaa poissaolollaan vaikka hiusten pesuväli pitenee uhkaavasti aina vain, olen lakannut uskomasta valokynän ihmeitä tekeviin voimiin ja imetyksen tuoma karvanlähtöaika tuntuu ja näkyy ohentuneena kuontalona sekä kiharatukkoina beibin hikisissä nyrkeissä. Maissinaksuttomassa vuodessa ehdin jo unohtaa, millaista on hinkata tahmeaa mössöä huonekalujen verhoiluista ja kuinka se pinttyy nanosekunnissa kiinni jäädäkseen pieniin, pulleisiin nakkisormiin, joten mieluusti unohtaisin senkin kovimman kauden jäädessä taa.

Onneksi enemmän on kuitenkin niitä hetkiä ja onnistumisen riemuja, jotka eivät tallentuneet kameralle, mutta jotka haluaa muistaa. Ei ole kuvaa ilmeestä, joka Helmin kasvoilla oli, kun hän puolentoista kuukauden jälkeen tajusi, miten potkupyörällä oikeasti ajetaan. Ei ainuttakaan kuvallista muistijälkeä siitä hirveällä vauhdilla ajetusta alamäestä, kypärän alta hulmuavista kiharoista tai riemun kiljahduksista. Ei ole kuvaa niistä kahdesta alahampaasta, jotka alkavat puskea Armaksella läpi minä hetkenä hyvänsä (ei vaikka niiden vaikutus on tuntunut jo toista viikkoa öin ja päivin). Ei pulleilla jaloillaan lattiaa läiskivästä vauvasta, joka hitaan kyntämisen sijaan vaihtoi hitonmoiselle ryömimismoodille. Ei edes kaverikuvaa vauvasta ja pilkullisesta ilmapallosta, joka piti hänet kiireisenä (liikkeessä) koko iltapäivän.

Mitä te haluatte muistaa kuluneilta arkipäiviltä? Mitä ette?

7 kommenttia:

  1. Mörkökortti on kovin rakastettu. Aino muistaa joka päivä sanoa sen nähdessään: "Helmi oli kiltti, kun toi minulle Möökö-kortin". :-) Ja uhan samaa täällä tuo kuukausi sitten tapahtunut itikanpureman muistelu. Päivittäistä täälläkin.

    A kävelee potkupyöränsä kanssa, mutta potkiminen on vielä kaukana. En sitä kyllä tälle kesälle vielä odottanutkaan.

    VastaaPoista
  2. Kuutti, 1v3kk esitteli kämmentään kaikille sukulointireissun aikana tapaamillemme kymmenille ihmisille - peräti neljä päivää (!).

    Kämmenessä oli minipieni tikku. Olin jo vähän tuskastunut että piruako se sitä kättään vääntelee, mutta veljeni hoksasi millitikun kolmantena päivänä. Eihän sitä pois saatu tekemättä enemmän vahinkoa, mutta aika liikuttavia olivat toisen avunpyynnöt...

    VastaaPoista
  3. Haluan painaa muistoihin ne hetket, kun 2-vuotias ylpeyden ja hellyyden sekaisella ilmeellä paijaa 2-viikkoista pikkuveljeään, miten hän pienillä sormillaan kaivaa herneenpalkoja, miten "beebi" mussuttaa hymykuopat lommolla tissiä ja miten sairaalassa otetuista ensikuvista ei oikeastaan pysty erottamaan veljeksistä kumpi on kumpi. <3 Koiruuden nuuhkaisut uudesta vauvasta, isoveljen loiskuttelut mökkisaunan ammeessa, pienemmän hoikkien varpaiden heiluttelut ja koko tämän kesän suloisimmat hetket, kaikki on talletettu "muistojen kirjaan". :)

    VastaaPoista
  4. Voi miten kiva kuulla! Meilläkin Mörkö on superrakastettu, vaikka se vähän pelottaakin. ;)

    Ja hyttysen puremaan hankasi kenkä, johon tuli rakko, piti tarkentaa. Sitä on itketty. Kunnes samaan jalkaan tuli eilen naarmu. Voooi vooi. :D

    Meillä tuo potkuttelu tuli ihan yhtenä iltana! Jonkin aikaa askel on pidennyt jo, mutta yhtäkkiä, kuin salamaniskusta, Helmi tajusi homman jujun ja siitä saakka ollaan saatu juosta perässä.

    VastaaPoista
  5. Puit aika hyvin sanoiksi myös meidän ensimmäisten päivien mieleenpainuvimmat hetket, joita ei tosiaan haluaisi unohtaa. <3

    Sun pitäisi todella pitää blogia (eikös sulla joskus ollutkin...?), niin hyvin puet aina ajatukset sanoiksi. Mä ilmottautuisin heti lukijaksi - etenkin kun siinä vastasyntyneeltä tuoksuvassa arjessa on vain sitä jotain!

    VastaaPoista
  6. Mä olen ihan tyytyväinen, jos A ei keksi homman jujua vielä. Kun ei musta ole peräänjuoksijaksi. :-)

    VastaaPoista