Social Media Icons

maanantai 11. helmikuuta 2013

Kaiken se kestää

2 3 5
Sivelen armaita kasvojasi, poskesi pientä omenaa. Siroja, kirkkaita kulmiasi tukkaasi silkinruskeaa. Nenääsi pientä ja lystikästä – sinua ilman en elämästä mitään saattaisi aavistaa. Vain sinun luonasi rakkaani, pieni, löysin kirkkaan selkeän tieni, iloni yksinkertaisen. Olen vain suojeleva syli. Kasva kauas äitisi yli.

– Aale Tynni -

Äidinrakkaus, se on jotain niin sanoinkuvaamatonta. Monta hetkeä pelkäsin, etten väsymykseltäni ja kasaantuvilta tehtävälistoiltani osaisi löytää sopivaa lovea vauvalle, oppia tuntemaan ja rakastamaan häntä kuten esikoistani. Ahdistuin, maalailin piruja seinille. Pelkäsin, etten osaisi nauttia vauva-ajasta tuoksuineen, äänineen ja kokemuksineen, että olisin kyynistynyt ja kovettunut niin etten osaisi enää pakahtua onnesta aamun hiljaisina hetkinä kahvin tippuessa, vauvan tuhistessa rinnalla. Mutta osaan minä. Rakkaus ja kiintymys ovat vain heränneet hitaammin. Ja ihmekö tuo, kun nukuttuja tunteja on vuorokaudessa alle viisi, tulevan remontin ja muuton tehtävälista kasvaa mutta budjetti pienenee pakollisten menojen edessä, uhmaikäinen tekee kulmahampaita ja noro-virus puskee päälle, niin pieninkin rintaraivari voi saada taivaan kaatumaan niskaan. Elämä kahden alle kaksivuotiaan lapsen äitinä on eittämättä ollut aika ajoin uuvuttavaa, rankkaa ja univelkaista, mutta onneksi kaikesta selviää. Jos ei hyvin, niin hyvin huonosti.

Niin julmalta kuin se ehkä kuulostaakin, oli rakkautteni Helmiin pitkään aika erilaista kuin vauvaan. Tunnen hänet, tiedän hänet. Meillä oli puolitoista vuotta aikaa vain toisillemme. Vastasyntynyt on kuitenkin aivan uusi, tuntematon ihminen, joku johon pitäisi luoda kestävä ja läpi elämän kantava suhde ajalla, jota ei tunnu olevan. Ensimmäisistä sekunneista saakka tunsin kyllä primitiivistä suojelunhalua ja tarvetta pitää hänet parhaani mukaan onnellisena ja tyytyväisenä, mutta veret seisauttavaa rakkaudenpuuskaa en synnytyssalissa tai vielä kotiin palatessakaan kokenut. Osansa varmastikin on tuonut väsymys, jonka vuoksi kaiken (negatiivisen) kokee niin verevästi, niin lasten itkut kuin hajonneen pesukoneenkin. Sittemmin äidinrakkaus on nostanut päätään ja vauva on Helmin tavoin tuntunut parhaalta asialta, mitä olen ikinä saanut osakseni.

Minun tapani olla vauvaa lähellä on ollut kantoliina, paikka, johon hän tyyntyy lähestulkoon aina ja jossa hän myös kulkee rattaiden sijaan paikasta toiseen (tuplarattaat kulkevat naurettavan huonosti loskasohjossa). Sen parhaimpiin ominaisuuksiin lisättäköön vapaat kädet, jotka ovat aina valmiit paimentamaan vessaharjaa himoitsevaa esikoista. Eteeriset liinailuhetket ovat kuitenkin harvassa, kyse on enemmänkin käsien vapauttamisesta, selän säästämisestä ja liikkumisen helpottamisesta.

Imetyskin on herkän silmiin tuijottelun sijaan täyttynyt pääasiassa Puppe-kirjoista ja "mitä äiti on sanonut.."-alkuisista napakoista kieltolauseista. Kaikki aika, joka on omistettu hänelle, on toiselta pois. Enkä lakkaa kuulemasta muilta paheksuvia empatianosoituksia keisarinnan paikkansa menettäneelle taaperolle. Pitäisi olla aikaa esikoiselle, aikaa vauvalle, aikaa parisuhteelle, aikaa minulle, aikaa muille. Vuorokaudesta loppuvat tunnit ja etenkin remontin ja muuton kynnyksellä eivät tunnu riittävän enää viikonpäivätkään. Apua olisi saatavilla, mutta sen pyytäminen on vaivaannuttavaa. Näitäkö ovatkin ruuhkavuodet?

Aika tunnit ennen päiväunia ja illan nukkumaanmenoa ovat kaoottisia ja kauheita. Tahtojen taistelua, venkoilua, jahkaamista ja jarruttamista. Ne ovat hetkiä, jotka voisin vaihtaa pois - tai ainakin ulkoistaa. Muutoin arki rullaakin omalla painollaan ja tunnit vierivät aamupalasta lounaaseen, palikkatornien rakentelusta Pikku Kakkoseen. Vaipanvaihdosta toiseen, kotityöstä seuraavaan. Tämän kaiken keskellä silti tunnen kuuluvani juuri tähän, juuri näiden ihmisten keskelle. Arki tuoksuu vauvalta ja uunilohelta, arki näyttää sekaiselta pikanutturalta ja ylitsepursuavalta leluvuorelta olohuoneessa.

Olen voimakkaasti kaiken tuntevaa sorttia. Itken kauppakeskuksen kahvilassa kun Juha Tapio laulaa vahvasta sydämestä keskusradiossa, näytän ärtymykseni muiden mielipiteistä välittämättä ja nauran kovaa. Halaan ja suukotan lapsia, enkä unohda kertoa, kuinka paljon heitä molempia rakastan. Romahdin vanhempieni parkkipaikalla viikonloppuna kun Helmi jäi iloisesti vilkuttaen mummolaan ensimmäistä kertaa koskaan yökylään. Uskon, että ikävätkin tunteet ja kokemukset on otettava vastaan sellaisinaan, jotta voi nauttia niistä hyvistä täysin rinnoin. Toisinaan mikään ei toimi paremmin kuin hetkellinen itsesääli ja omassa pahassa olossa vellominen. Minun on itkettävä lohduttomana parkkipaikalla, jotta voin seuraavana päivänä pakahtua onnesta ja halata vielä tiukemmin reipasta yökyläilijää.

Vasta nyt, kahden lapsen myötä olen oppinut olemaan armollisempi ja oikeudenmukaisempi myös itseäni kohtaan - osaan ja vaadin toisinaan omaa aikaa, jotta jaksan taas olla parempi äiti, läsnä ja virkeämpi. Olen oikeasti sitä mieltä, että kun äiti voi hyvin, myös lapsi tai lapset voivat hyvin. Minun henkireikäni on kirjoittaminen, ja uudessa kodissa sille onkin varattu ihan oma tilansa, työhuone. Tästä minä saan voimaa.

6 kommenttia:

  1. On jotenkin niin herkkiä ja kauniita kuvia! :')

    VastaaPoista
  2. Onpa taas kyllä uskomattoman kauniita kuvia!! Ja teksti se vasta kaunis olikin. Kylläpä tuli typerä hymy naamalle kun sai taas huomata, että muuallakin koetaan asioita samalla tavalla kuin täällä :) kiitos sinulle!

    VastaaPoista
  3. Kiitos taas avoimesta ja rehellisestä tekstistä. Itse sain esikoiseni hiljattain ja äitiysidentiteettikriisin iskiessä vasten kasvoja täydellä teholla ensisijainen tunne ei ollutkaan ilo, onni, autuus ja rakkaus vaan ahdistus, alakulo, syyllisyys, pelko, jopa katumus? Vauva-lehtien vaaleanpunaisten tarinoiden rinnalla tunsin itseni kerrassaan vialliseksi äidiksi.

    Onneksi minulla oli mahdollisuus saada keskusteluapua, jossa minulle vakuutettiin, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja että kiintymys kasvaa vauvanhoidon myötä. Nyt, joitakin viikkoja myöhemmin, huomaan jo iloitsevani vauvasta. Ollessani poissa kotoa pari tuntia alan ikävöimään pientäni. Välillä olen edelleen hukassa itseni kanssa tässä uudessa tilanteessa ja tunnen edelleen monenlaisia tunteita, mutta koitan antaa itselleni luvan ja tilan tuntea kaikki ne tunteet.

    Äidinrakkaus on varmasti aluksi ennenkaikkea sitä suojelunhalua ja hoivaamista. Vauvan tullessa tutummaksi päivä päivältä myös tunnetason rakkaus varmasti lisääntyy. Näin olen kokenut enkä varmasti ole ainoa.

    Kiitos sinulle tekstistä ja voimia :)

    VastaaPoista
  4. [...] ei toimi paremmin kuin hetkellinen itsesääli ja omassa pahassa olossa vellominen. ” Kiitos Anna. Puit sen sanoiksi paremmin kuin olisin itse osannutkaan. Joskus se vaan helpottaa. Päästellä [...]

    VastaaPoista
  5. Ihana kirjoitus! Samaistuin ihan täysin. Kiitos! :)

    VastaaPoista