Social Media Icons

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Äidin näköinen (ja kokoinen)

22 kommenttia , , , , Share It:
32

Minulla on kaksi alle kaksivuotiasta lasta, takana kaksi raskautta lyhyen ajan sisällä. Se eittämättä on jättänyt jälkensä kehooni. Siitä muistuttavat lukuisat raskausarvet, joita liiemmin eivät ehkäisseet saati hävittäneet erilaiset raskausarpiöljyt-ja voiteet, pehmeä ja pullottava vatsa, levennyt lantio. Kaikki minussa on aiempaa pehmeämpää, venynyttä ja vanunutta.

Kun puhutaan raskauksien ja synnytyksien muokkaamista kehoista, tuntuvat ihmiset jakautuvan radikaalisti kahteen ryhmään; niihin jotka pitävät äitiyttä tekosyynä olla tekemättä mitään, levinnyttä lantiota pidetään luovuttamisena ja vaatekaapin lisääntyvä tunikatarjontakin on vain silmien sulkemista totuudelta. He korostavat että äidit ovat myös naisia eivätkä velvollisia uhraamaan kehoaan perhe-elämän vuoksi, linkkailevat facebook-seinilleen kuvia huippumalleista kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen bikineissä ja hankkivat kahvilassa roikkumiseen soveltuvien yhdistelmävaunujen sijaan rouheat juoksurattaat joiden renkaat on kulutettu puhki ennen kuin lapsi kannattelee päätään. Toinen ryhmä paheksuu painonpudotusaikeita ja korostaa, että valtavat muutokset, raskausaika ja synnytys, jättävät ja saavatkin jättää jälkensä kehoon. Äitien pitää olla äitien näköisiä ja kokoisia, ja farkkukokostressi syö ajatuksia senhetkisen elämäntilanteen tärkeimmältä asialta, lapselta. He kantavat pää pystyssä muuttuneen kehonsa, mahdollisine lisäkiloineenkin.

Itse kai taaperran jossakin kahden yllä mainitun ryhmän välimaastossa, ehkä enemmän kallistuen kuitenkin jälkimmäiseen. What's done is done, Shakespearen sanoin. Tiikeriraitainen keskivartaloni ei bikinikelejä kaipaa, ja mahdollisuuksien mukaan verhoan sen johonkin edes hiukan imartelevaan. Selailen toisinaan vanhoja valokuvia aikaa (paljon) ennen lapsia ja jättituplasuklaamuffinssiorgioita, mietin miltä voisin näyttää, mutta erityisen haikeilla mielin en ole. Kideblogeissa myös kirjoittava Karoliina K sai taannoin silmäni avautumaan, kun kysyi (napakkaan tapaansa) suoraan, miksi naisen pitäisikään lähteä synnytyssairaalasta entisissä mitoissaan, kuin mikään ei olisi muuttunut. Silloin sen tajusin; pienempi farkkukoko ei ole tehnyt minusta onnellisempaa ennenkään. Minulla on toki kaappi täynnä tunikoita ja väljiä maksipaitoja, mutta niin on kaksi lastakin. Ei elettyä elämää piiloon saa, tai kaikki eivät saa - tietenkin pidän kaveriani, neljän lapsen pyykkilautavatsaista äitiä, oikeana luonnonoikkuna, hän kun ilmestyi perhekerhoon kaksiviikkoisen vauvan äitinä sen näköisenä kuin ei ikinä raskaana olisi ollutkaan. Itse kävin eilen hyvillä mielin vaa'alla huomatakseni, että kaikki kaksikymmentäyksi kiloa, jotka toisessa raskaudessani kerrytin, ovat kadonneet seitsemässä viikossa sillä millä tulivatkin - fazerin sinisellä (ja täysimetyksellä). Muut ylimääräiset kilot ovat kulkeneet mukanani jo ennen lapsia, joten niistä en kanna huolta. Olen päättänyt jättää painosta ja vaatekoosta stressaamisen muille, minä en jaksa kiinnostua. En siksi, että olen äiti tai että olisin kadottanut itseni imetystunikoihin, vaan koska rakastan liiaksi ruokaa eikä velvollisuudentuntoinen ja vastentahtoinen loskasateessa lenkkeily ole minun juttuni. Minä olen tyytyväinen itseeni tällaisena, ja veren maku suussa bodypumppaamisesta kaipaan vain voittajafiilistä tunnin päätteeksi, en siihen liitettyjä tiukkoja ruokavalioita tai painokehityksen excel-taulukoimista. Itse asiassa luin taannoin, että farkkukokoni, 40-42, on suomalaisnaisten yleisin. Kauniisti keskikäyrällä, sanoisi neuvolan terveydenhoitajanikin.

Millainen on siis äidin näköinen, kokoinen? Mitä äitiys on muuttanut sinun kehossasi - vai onko muuttanut mitään?

22 kommenttia:

  1. Tuli itku! odotan toista lasta vikolla 15, masu on pieni kumpu mutta olo suorastaan läski! vaikken sitä ole mutta nämä jo 4 kiloa tuntuvat. mutta hei antaa tuntua, tärkeintä kuitenkin kasvattaessa uutta tulokasta <3

    VastaaPoista
  2. Just kirjotin kutakuinkin samasta aiheesta omaan blogiin! Hyvä teksti! :)

    VastaaPoista
  3. Synnytys sinkautti vartalokuvan jonnekin aivan toiselle planeetalle aikaisempaan verrattuna, vaikka vatsa on kuin tiekartta ja paino on jojonnut raskauden aikaisesta melkein kolmikiloisesta luvusta 14 kiloa kevyempään (heti raskauden jälkeen) ja siitä tuli nopeasti takaisin kymmenkunta kiloa (pahimmillaan). Tavallaan raskauskiloja on jäljellä yli viisi, eikä lähtöpaino ennen raskautta missään nimessä ollut painoindeksissä siellä paremmalla puolella. (Uuden) painonnousun myötä paino vain bingosi itsensä ylipainoisesta lihavaksi.

    Mutta vaikka lihavuus tuntuu ja näkyy, en itke peilin edessä ja vihaa itseäni. Painonpudotus tavoitekaan ei ole kuin raskautta edeltävissä määrissä, joka tuntuu realistiselta. Ns. normipainoa en pahemmin edes ajattele, sillä en ole sinne päässyt vuosien aikana kipuamaan, vaikka matkaa ei ollutkaan pienimmillään kuin kymmenisen kiloa. Suhde omaan kroppaan on tyttären myötä tullut selvästi terveemmäksi. Ei sillä, että ylipaino pitäisi hyväksyä ja kieltäytyä ajattelemasta sen negatiivisia terveysvaikutuksia, mutta en ole koskaan saanut itsevihalla aikaan muuta kuin lisää ahdistusta.

    Raskaus muuttaa naista ja tuntuu suorastaan ikävältä miten tätä suurta muutosta ääneen pohtineille puolisoille (miehille tai naisille) huudellaan keskustelupalstojen syvistä riveistä miten tämä on väistämättä seurausta siitä, että vaimo on muuttunut vaunuja työntäväksi lähiövalaaksi ja jättänyt lantiopohjan lihaksensa treenaamatta. En minäkään ole tullut raskauden mylleryksestä samana ihmisenä kuin sinne lähdin, kun raskaustesti näytti kahta viivaa. Minusta tuli äiti, mutta uskon sen perusminän säilyneen.

    Painoa pitäisi oikeasti saada alaspäin, mutta sen pudottamiselle voi olla realistisemmat mahdollisuudet, jos ei ensin yritä vetää kaikkea överitiukaksi ja sitten romahda täydellisesti. Aikaa se tulee viemään kyllä, mutta tärkeintä on yrittäminen ja kannustus. En ole ainakaan itse koskaan saanut lisämotivaatiota vittuilusta, jolla jotkut tuntuvat yrittävän motivoida eniten :p

    VastaaPoista
  4. Voi, muistan tuon ajan niin hyvin, raskaus ei näkynyt selkeästi ja olo oli iso, koska tuntui, että näytti vain siltä että on kerännyt kesäkiloja. Onneksi kohta sullakin pullahtanee esiin se kaunis, sopusuhtainen pallo, josta kukaan ei voi erehtyä, mutta joka on juuri sopivan kokoinen. ;) Onnea odotukseen!

    VastaaPoista
  5. Komppaan tätä kommenttia, puit aika hyvin omatkin ajatukseni sanoiksi. Uskon, että kaikki tuntevat ylipainon terveysriskit ja jaksavat paasata niistä koituvista kustannuksista jne, mutta uskon, painonsa kanssa sinut oleva, olostaan nauttiva ihminen ei myöskään ole oikeasti vaa'an lukeman vuoksi kroonisesti sairastunut tms, koska silloin omaan kehoon tai painoon olisi varmasti vaikeaa suhtautua kepeästi ja hyvillä mielin. 'Terve suhtautuminen' lienee mitä parhain sanaparsi kuvaamaan meidän molempien tuntemuksia omasta vartalosta, ja hyvä niin. ;)

    VastaaPoista
  6. Niin, ja tuo vittuilu motivointikeinona on aika tuttua sekin. Etenkin Helmin odotusaikana ja vielä synnytyksen jälkeenkin saamani palaute painonnoususta oli raakaa ja sen esitystapa oli kaukana hienovaraisesta. Itkin silmät päästäni, mutta lenkkimotivaatiota se ei lisännyt, ja tapa suhtautua liikkumiseen ja syömiseen oli aika erilainen, kun tiesi että esimerkiksi juhlissa joku ystävällinen kanssaihminen oli aina valmiin partiolaisen tavoin muistuttamassa kuinka paljon voileipäkakussa on hiilareita - vain kysyäkseen sivulauseessa, kuinka paljon painan. Tällä kierroksella olen todennut, ettei se yksinkertaisesti kuulu muille, ja että niin kauan kun minä olen tyytyväinen ja voin hyvin, pitää sen muillekin riittää.

    VastaaPoista
  7. Vaikken voikkaan enää käyttää kireitä toppeja (aina voi ottaa kokoa isomman), niin panostan edelleen pukeutumiseeni ja ulkonäkööni. Olen pistänyt bikinit päälle uimahalliin mennessä ja ollut YLPEÄ arvistani, silloin tuntui tältä: "Katsokaa minua, minusta on tullut äiti!" :). Kysyin pari päivää sitten mieheltäni mitä mieltä hän on kehoni muutoksista ja vastaus oli: "ai hyvästä perseestä ja isoista tisseistä?" veti aika hiljaiseksi :D (tyttö täytti tänään 5kk <3)

    VastaaPoista
  8. Hyvä teksti! Tänään aiemmin kirjoitin kutakuinkin samasta aiheesta ja täällä kans kuopus 7viikkoa.

    VastaaPoista
  9. Anna, sä näytät niiin hyvältä :)! Ei mulla muuta, paitsi että teksti oli loistava! Nyt väsyttää siihen malliin etten osaa muuta edes sanoa mutta oikeasti tähän aiheeseen mulla olis vaikka ja mitä kommentoitavaa :D!

    VastaaPoista
  10. Minulla 3 raskautta viiden vuoden sisään. En varsinaisesti ikinä ole ollut mikään kiinteä vartaoinen vaan pientä ylipainoa on ollut aina. Sen vuoksi en koe että raskaudet erityisesti olisivat tehneet tuhojaan. Toki tuossa alavatsalla on tuommonen mummytummy löllykkä ja lantio on ehkä leveämpi kuin ennen mutta sinänsä raskaudet eivät ole lisäkiloja jättäneet, koska raskausaikoina lisäpainoa on tullut vain 7-12kg ja ne on aika pian synnäriltä lähdön jälkeen hävinneet. Viimeisen synnytyksen jälkeen tunsin olevani niin voimissani että lähdin 3vko synnytyksen jälkeen zumbaan ja kahvakuulailemaan ja siitähän seurasi vain rintatulehduskierre. Kolmen ärhäkän tulehduksen jälkeen älysin jättää jumpat väliin ja tulehdukset loppui siihen. Nyt kun poika on 5kk niin olen palaillut liikkumaan eikä hormonitoiminta enää ole niin sekaisin. Että ihan rauhassa vaan toipua siitä synnytyksestäkin ennen kuin mitään isoja liikuntasuorituksia suunnittelee. Moni keskittyy vatsalihasten palautumiseen ja lantionpohjaan mutta kyllä se muu kroppakin on sekaisin vaikka olo vallan mainio olisikin.

    VastaaPoista
  11. Olen aina rakastanut liikuntaa; päiväkin ilman saa kehon tuntumaan tunkkaiselta ja vetää mielen matalaksi. Lapsen synnyttyä liikunta oli edelleen se arjen voimavara, jonka voimalla jaksoi suurinpiirtein selväjärkisenä vaikeimmatkin ajat erittäin huonouniset ja itkuisen vauvan kanssa.

    Tässäkin tapahtui muutos verrattuna aiempaan; ennen siirryin jumppatunnilta toiseen ja lenkistä kolmanteen vailla minkäänlaista järkeä; nyt kun oma aika on rajallinen, on ollut pakko ottaa asioista selvää; mitä kannattaa tehdä ja minkä verran. Myös ruokailun suhteen on tapahtunut huima parannus; liian pitkillä ruokailuväleillä ja epäterveellisellä sapuskalla ei vaan jaksa peuhata erittäin vilkkaan lapsen kanssa.

    Kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin. Jos kokee, ettei liikunta yksinkertaisesti ole sitä, mikä kohentaa mielialaa vaan on ennemminkin ahdistavaa pakkopullaa, sitä ei ehkä kannata väkisin yhdistää vauvaperhearkeen, vaan tehdä jotain semmoista omaa, mistä oikeasti nauttii. Stressi vartalosta kaiken muun stressin lisäksi on kaikkea muuta kuin hyväksi.

    VastaaPoista
  12. Mä kuulun niihin jotka poistui synnäriltä samoissa mitoissa kun ennen raskautta. Rakastan liikuntaa, rehkimistä salilla ja lenkkeilyä musiikin pauhatessa korvissa. Vartalostani haluan pitää huolta vaan itseni takia, en kenenkään muun. Jos mulla on tosi epävarma olo ja en oo tyytyväinen itteeni niin itsetunto laskee. Äitiys on huono syy olla pitämättä huolta omasta vartalosta mutta pääasia on että kantaja on tyytyväinen, painoi sitten 90 tai 50 kiloa. :)

    VastaaPoista
  13. Niin, itselläni on pyörinyt päässä samoja ajatuksia.
    Vaatekaapissa lojuvat tiukat trikoopaidat, kauniit juhlapaidat, mekot ja farkut jotka mahtuivat joskus, huutavat ja haukkuvat luuseriksi kun nappaan viereiseltä hyllyltä yogapantsit ja niiden vierestä suuren villapaidan.
    Peilistä suihkun jälkeen näkyy vähän turhankin muodokas ja kurvikas riippatissinen nainen joka ajattelee että millä hitolla nämä saisi pois, tai edes piilotettua..?!? Ja mistä kummasta nämä oikein tuli kauniiseen ja sopivasti muodokkaaseen kroppaani???

    Sitten lastenhuoneesta kuuluu 1,5v esikoisen uniääniä ja sohvalla isän sylissä tuhisee 3,5vko vanha kuopus.

    Niin, mistähän ne tuli. Ylpeä en osaa kiloista, löysästä mahasta ja roikkuvasta pepusta olla, mutta lapsistani olen. Ja siitä että Minä (ja mieheni :D) on saanut jotain niinkin ihanaa aikaan..

    Viis kiloista, jos lapset voi hyvin. Ja jos lapset voi hyvin niin silloin äitikin.. Right?! :)
    niitä kiloja voi karistella sitten myöhemminkin, jos palava halu siihen hommaan tulee mutta nyt on aika vain nauttia pienistä ja rakkaista..

    Menipä lässytykseksi.. Mutta, minusta sinä olet kaunis ja hyvinvoivan näköinen äiti!

    VastaaPoista
  14. Ihana kirjoitus, ihana sinä - juuri tuollaisena kahden lapsen äitinä! Meidän äitien pitää käyttää supervoimamme yleensä muuhun kuin itseemme, se kannattaa hetkeksi ainakin myöntää itselleen :)

    VastaaPoista
  15. Hih, aika sanattomaksi veti minutkin tämä sinun kommenttisi! Ihan mahtavaa, olisinpa mäkin varustettu samanlaisella itseluottamuksella. :)

    VastaaPoista
  16. No voi kiitos! Mä kyllä mietin eilen juuri, että miksen mä näyttänyt niin ihanan sopusuhtaiselta ja kauniita odottajalta viimeisellä kolmanneksella kuin SINÄ. ;)

    VastaaPoista
  17. Ohoh, melkoinen tahti ja hyvin olet palautunut, vau :) Ihailtavan terve asennoituminen painoon ja liikuntaan sielläkin.

    VastaaPoista
  18. Tätä komppaan - mun mielestä ei ole mitään pahaa siinä, että liikkuu, haluaa näyttää hyvältä jne, mutta mun mielestä syiden pitäisi kummuta ihmisestä itsestään, ei ympäristön paineista tai muiden odotuksista. Toisille, kuten sulle, liikunta on henkireikä, mulle on kirjoittaminen ja hyvä televisioviihde (brittisaippuaoopperat ja Hercule Poirot). ;)

    VastaaPoista
  19. Ensimmäiseksi: onnea vauvasta! Mietin heti nimimerkin nähtyäni että mikäköhän siellä mahtaa olla tilanne. ;)

    Toisekseen, kuten raskaudessa myös sen jälkeen muutama viikko on toooosi pitkä aika mitä tulee kehon muutoksiin. Minä näytin esim. kuukausi sitten aika erilaiselta, beibi täyttää ensi viikolla kaksi kuukautta. Ole siis armollinen, ja nauti - vaikka niin tunnut jo tekevänkin. Tsempit :)

    VastaaPoista
  20. Apua mitä mä oon oikein säheltänyt, kun oon saman kommentin monesti kirjottanut? Vissii väsymys painaa, enkä ees muista mitä teen :D

    VastaaPoista
  21. Mitähän oon pöljäillyt, kun oon saman viestin monesti laittanut :D vissiin väsy ja huono muisti painaa... Nolostus sentään!

    VastaaPoista