Social Media Icons

tiistai 8. tammikuuta 2013

Leikkihella ja arkiahdistus

19 kommenttia , , , , , Share It:

121212312121132131


Meidän Helmille ostamamme joululahjat ovat yhden käden sormilla laskettavissa ja yksi niistä, isoin, ja hinnakkain, oli Brion puinen leikkihella, tavara joka vain kuului tulevaan lastenhuoneeseen (etenkin kun sen sai Hongkongista puoleen hintaan). Leikkihella, Clas Ohlsonilta kympin hinnalla kotiutettu leikkikattilasarja sekä Hongkongin tammialesta löytynyt kymmenen euron peltinen teesetti ovat olleet hinta, jonka olen ilomielin maksanut siitä, että oma, oikea keittiöni ei ole jatkuvassa purkamispisteessä. Oikeat kattilat säilyvät kaapeissaan eivätkä kartonkiroskatkaan mystisesti päädy vessanpönttöön. Kyllä äiti osaa, kertakaikkiaan.


On ollut hauskaa seurata, miten nopeasti lapsi on kasvanut helistimillä hifistelevästä vauvasta ihan oikeaksi, leikkiväksi taaperoksi, joka tavailee yhä enemmän sanoja, laittaa ruokaa rakkaudella punaisessa keittiössään ja kuljettaa omaa vauvanukkeaan vaaleanpunaisissa nukenrattaissaan.


Oikeastaan vasta pienen vastasyntyneen myötä olen alkanut tajuta, kuinka pitkän matkan olemmekaan kulkeneet vain reilussa puolessatoista vuodessa. Hän on niin iso, mutta kuitenkin niin pieni - ei puhu, ei pue itse, kaipaa yhtä lailla syliä ja rakkautta. Tunnen päivittäin huonoa omaatuntoa siitä, kuinka paljon uusi vauva vaatii huomiotani, syliäni ja läsnäoloani. Kauhukuvissani hän istuu psykoterapiassa aikuisena ja kertoo murheellista tarinaa hänet hylänneestä ja unohtaneesta äidistä. Tunnen oloni hirviöksi sanoessani, ettei syliini mahdu istumaan kun imetän vauvaa, vaan tarjoan kakkosvaihtona kainaloa ja kirjaa, johon Helmi vastaa äärimmäisen loukkaantuneena paiskaamalla kirjan käsistään ja vetäytymällä sohvan toiseen nurkkaan. Entiset kiireettömät yhdessäolon hetket ovat vaihtuneet tehokkaaseen liukuhihnatyöskentelyyn; kun sängyssä ennen halailtiin ja luettiin kirjaa monta tovia, tunnun nykyään aina tuijottavan kelloa tietäen, ettei mene kauaa, ennen kuin kipsiseinän toisella puolen jo kaivataan maitobaaritarjoilua. Päiväuniaika ei ole enää entisensä pitkine kahvitaukoineen ja nettikauppasurffailuineen vaan täyttyy pyykkihuollosta, vaipanvaihdosta ja imetyksestä. Kaikki hoituu vain puolella kädellä, kiireestä kantapäähän. Viimeinen pyykkikoneellinen pyörähtää käyntiin puolilta öin, nukkumaan pääsee aamuyöllä (vain herätäkseen kahden tunnin päästä uudelleen) ja lämpimän aterian ehtii syömään kerran kolmessa päivässä - kylmänä tietenkin. Entiset arkirutiinit ovat muisto vain. Uskomatonta, kun ajattelee, että kaiken on mullistanut vajaa viisikiloinen pötkylä, joka vain syö, kakkaa ja nukkuu (ja juurikin tässä järjestyksessä) kaikki päivät.


Tänään meillä alkaa arki. Avomieheni palaa aamulla koulun penkille ja minä jään lasten kanssa yksin päiviksi, perhekerhotkin palaavat joululomilta. En ole koskaan pelännyt ja odottanut sitä niin. Sitä että puistot ja kerhot täyttyvät taas muista lapsista ja menetän viimein paikkani päätoimisena kiipeilypuuna. Sitä että puettavana ja ylös-alas kolmet rappuset raahattavana on kaksi lasta.


Ennen toisen lapsen syntymää pelkäsin salaa, etten voisi rakastaa vauvaa samalla tavalla kuin ensimmäistä lastani. Nyt pelkään, etten osaa rakastaa enemmän, olla läsnä enemmän. Kaipaan aikaa itselleni, mutta vielä enemmän kaipaan aikaa esikoisen kanssa. Niitä kiireettömiä hetkiä, yhdessä nukuttuja päiväunia ja maailman hämmästelyä kaksin.


Kuulostaa varmaankin julmalta sanoa kaipaavansa aikaa yhden lapsen kanssa. Ja puolustelulta sanoa, että kyllä minä toista lastani rakastan yhtä lailla, vaikka hän tuntuu edelleen hieman vieraalta, ja vaatii tutustumista. Oikeastaan olen niin solmussa ajatusteni kanssa, etten tiedä, saako niistä edes rakennettua johdonmukaista kokonaisuutta. Kaipa halusin sanoa, että odotan elämän tasaantuvan ja uudenlaisten arkirutiinien löytyvän.


Kaikki on onneksi sujunut tähän asti hyvin; suurimmilta mustasukkaisuusdraamoilta ollaan toistaiseksi vältytty, vauva nukkuu yönsä kohtalaisesti, imetys on lähtenyt hyvin käyntiin ja raskaus ynnä synnytys ovat enää muisto vain. Hormonit, hammassärky (!), lyhyet yöunet, lähestyvät ristiäiset ja muutto isompaan asuntoon vain tuovat oman, katkeransuloisen lisänsä arkipäiviin.

19 kommenttia:

  1. Kaksin kotiin...onhan teitä kolme

    VastaaPoista
  2. Heh, tämä yöllinen hammassärky yhdistettynä imetyshetkiin ja bloggaamiseen on vähän huono yhtälö. :D Kyllä, kolmisin kotiin, kiitos korjauksesta!

    VastaaPoista
  3. Niin tuttua niin! Mutta kyl se siitä :) meillä vauva kohta vuoden mutta muistan tuon alun enkä kyllä ikävöi sinne takas.

    VastaaPoista
  4. Kyllä sitä menee aina koko perheen elämä uusiin puihin uuden vauvan myötä. Anna itsellesi aikaa kaikkiin muutoksiin. Etkä todellakaan ole ainoa, joka kaipaa aikaa olla yhden lapsen kanssa kerrallaan (täällä myös yksi, mulla lapsia neljä). Itseäni ainakin joskus harmittaa, etten tajunnut nauttia vieläkin enemmän siitä ajasta, kun oli vain yksi lapsi, jonka kanssa olla ja viettää aikaa. Minusta tuntuu, että sinä olet tajunnut nauttia minua paremmin. Onnea vielä uudesta perheenjäsenestä! Blogiasi on ilo seurata:)

    VastaaPoista
  5. Huh voi että,muistan tuon ajan viime kesältä ku meillä 1v10kk tyttö ja muutaman vkon ikäinen poika,kerrostalon seitsemäs kerros (no joo meillä oli hissi mut kuitenkin),koira,jota tietty olisi hyvien tapojen mukaista pvälläkin päästää ulos jne.,ja mies 13h pvästä toisella paikkakunnalla töissä. Ihan silloin tällöin hiipi alitajuntaa fiilis,et onkohan nyt ahnehdittu.Huh tuntui vaan kanssa tosiaan et miten näistä pvästä voi edes selvitä,kun niin,tiedäthän,on mukana ne omat pikku hormooninsa jne. Niin haluaisin vain aktiivisena lukijana ja harvemmin kommentoimaan uskaltautuvana lähettää jtn sellaista interaktiivista sympatiaa ja voimaa, sellaista hyvää,mitä olen blogiasi seuraamalla itse saanut. :)

    VastaaPoista
  6. Hah! Unohtui laittaa et ps. Nyt 8kk kuluttua tuntuu et noi pvät ja hetket,kun jollain tavoin pysyin järjissäni ja molemmat lapsetkin hyvin voivina,kantavat juurikin nyt ja tästä eteenpäin hedelmää,kun lapset leikkivät jo hetken kaksistaan ja saan ainakin yhden oikeasti lämpimän ruuan ja kahvin pvässä! :)

    VastaaPoista
  7. Milloin tulee synnytyskertomus? :)

    VastaaPoista
  8. Meneehän se toisen lapsen vauvavuosi ihan supernopeaan? :D

    VastaaPoista
  9. Mäkin jotenkin vasta näitä kuvia katsoessani havahduin siihen kuinka iso tyttö Helmi jo onkaan!
    Yhden lapsen äitinä onkin niin helppo sanoa: kyllä se siitä, ajan kanssa. Koittakaahan jaksella <3

    VastaaPoista
  10. Neljä lasta, miten sulla riittää kädet? Hatunnosto! Mä olen ihan helisemässä jo näiden kahden kanssa... Tunnen aina huonoa omaatuntoa muistaessani, että on ihmisiä joilla on enemmän lapsia, vaikeampia tilanteita, pienempiä ikäeroja jne.

    Meillä tosin tänään oli jo parempi päivä, vaikka kaikenlaista äksöniä mahtuikin mukaan. Aamulla suunnattiin hammaspesulta kerhoon, mikä oli varmasti ihan nappivalinta. Oikea ratkaisu EI ollut kylläkään suunnata sen jälkeen pihalle leikkimään, kun megahyperuhmakohtaus iski koska kielsin syömästä lunta ja kiipeämästä aidalle. Raahasin kolmanteen kerrokseen siis kaksi huutavaa lasta, joista toinen puri ja rimpuili, toinen oksensi päälle. Kotiin päästyä tilanne onneksi laukesi ja meillä on majaillut koko päivän kaksi herranenkeliä hymyssä suin ja hyvillä mielin. :)

    VastaaPoista
  11. Voimia tästä sainkin! Juurikin tuo sisintä kalvava tunne siitä, että on haukannut liian suuren palan, on tosi tuttu, helpottavaa kuulla etten ole ainoa sen kanssa painiskeleva.
    Minä odotan vauvan vähän kasvavan, josko kaikki helpottuisi vähäsen. Ei tarvitsisi miettiä, että innokas isosisko retkauttaa painavan pään paikoiltaan vähän turhan rajusti sitteriä keinuttaessaan (vauvaparka toisinaan ihan pomppii BabyBjörnissään...) tai muuta. Itselläni on 1v 9kk nuorempi pikkuveli, joka on lapsuusaikojen rakkain ystäväni ja pian myös kummankin lapsen kummisetä, joten pienellä ikäerolla on varmasi puolensa täälläkin. :)

    VastaaPoista
  12. Mä olen tehnyt sitä kuin Iisakin kirkkoa, mutten saa jotenkin valmiiksi, heh. Tuntuu että kerrottavaa on niin vähän, mutta kuitenkin niin paljon, kaikki kun kävi aika nopeasti kuitenkin. Mutta jospa koettaisin saada sen tämän viikon aikana ulos. ;)

    VastaaPoista
  13. Meidän Ainolla on ihan samanlainen hella, ja kyllä vaan nuket saa ruokaa ja äiti kahvia jatkuvasti :)

    Minulla on laskettu aika 2kk. kuluttua, ja esikoisemme on silloin 1,8 vuotias. Itken lähes päivittäin kun mietin voinko rakastaa tulevaa lasta yhtä paljon kuin ainoa. Itken kun mietin luuleeko Aino että hylkään hänet. Ja kaikista eniten minua pelottaa se, että miten selviämme kaikista hormoniryöpyistä ja mustasukkaisuuksista ja sylipulasta siten, että kaikilla olisi hyvä olla.
    Joten kovin tutulta kuulostaa. Tosin kaikki ovat siitä selvinneet, se on ehkä minun ainut lohtuni asiassa.

    Voimia sinne, ja paljon iloisia ajatuksia :)
    -Sanna

    VastaaPoista
  14. Hei, et ole tunteinesi ja ajatuksinesi yksin! Täällä symppaa vuoden ja kahdenksan kuukauden ikäisen pojan ja kolmen ja puolen kuukauden ikäisen tytön äiti, joka on lueskellut blogiasi jo kauan, mutta on laiska kommentoimaan. Ja nykyisin ei oikein ehdi ;).

    Voin kuitenkin sanoa, että nyt alkaa jo helpottaa! Ei siihen siis mene kuin muutama kuukausi. Kuopuksen päiväuniaikaan ehtii antaa hetken jakamatonta huomiota esikoiselle, ja välillä jätetään vauva kokonaan isille ja tehdään jotain kaksin. (Nykyisin pohdinkin sitä, milloin ehtisin tehdä isin kanssa jotain kaksin.) Esikoinen on tähän mennessä myös sisäistänyt niin hyvin sen, että vauva kuuluu pakettiin, että alkaa jo haluta hänet mukaan touhuihin. Ja siitäkös vauva tykkää - esikoisen touhujen seuraamisesta nimittäin. Voimia! Meidän kuulumisia löytyy täältä: http://www.lily.fi/palsta/matkalla-aidiksi.

    VastaaPoista
  15. Iliaskin on vain puolta vuotta vanhempi, mutta kun kerrot miten hän puhuu ynnä muuta, tuntuu se puoli vuotta todella isolta ajalta, tavallaan. Me jaksellaan päivä päivältä paremmin, arki alkaa löytää omat uransa, huh. ;)

    VastaaPoista
  16. Samoja fiiliksiä siis sielläkin, kuin mitä kävin itse läpi loppuraskaudesta (siitäkin tuntuu muuten olevan jo vuuuuooosia aikaa!). Pitää kyllä todeta, että koko ajan helpottaa, ja ainakin vielä suurimmilta draamoilta ollaan vältytty - mitä nyt Helmi rakastaisi vauvaa(kin) kovinkin rajusti ja beibiraasu saa kovia rutistuksia ja astetta kovempaa päähän taputtelua aina kun silmä välttää....

    VastaaPoista
  17. Miten voimauttava kommentti, kiitos! Kolme kuukautta on pitkä aika tällä rintamalla, onneksi, ja siinä ehtii tapahtua paljon. Vaikka paljon tuntuu elo helpottaneen jo nyt kun kerhot alkoivat ja vauva kulkee aika luontevasti arkisen rytmin mukana. :)

    VastaaPoista
  18. Näköjään on muidenkin mielestä tavallista, että äiti kaipaa aikaa olla kaksin yhden lapsen kanssa. Niin minäkin kaipaan. Ehkä tuolloin Tyypin ollessa pariviikkoinen kaipasin sitä eniten. Eräänä iltana sanoinkin miehelleni, että onko outoa sanoa, että mun on ikävä Typyä, vaikka olenkin sen kanssa joka päivä? Ei kuulemma ollut outoa edes miehen mielestä, vaan hänkin oli huomannut, että esikoinen joutuu vähän väistämättä paitsioon uuden lapsen ja imetyksen myötä. Hetkellisesti, mutta kumminkin. Itse olenkin ehkä ihan kiitollinen siitä, että Typy oli Tyypin syntyessä muutaman kuukauden nuorempi kuin nyt, eikä mielestäni osannut silloin kaivata entiseen. Nyt 1,5veenä hän osaa selkeästi kaivata jo enemmän, ikävöidä poissa olevia ihmisiä jne. joten olen ajatellut, että nyt hän osaisi olla mustasukkaisempi vauvallekin, ellei olisi jo tottunut Tyyppiin. Tai ehkä (todennäköisesti!) uskottelen vain itselleni näin, jotta minun olisi parempi olo eikä niin huono omatunto. ;)

    Nyt Tyypin ollessa 3kk (tänään tasan, jei!) on arki jo asettunut uusiin uomiin, ja Typykin kaipaa enemmän huomiota ja syliä vain sairastaessaan. Hän on jo oppinut, että imettäessä äiti ei voi ottaa syliin. Alkuun hän protestoi tuota tekemällä imetysaikaan tuhmuuksia, mutta nyt osaa jo tulla mieluummin kainaloon sen kirjansa kanssa. Eli kyllä se siitä! :)

    Ja kyllä, tämä toinenkin vauvavuosi hujahtaa satavarmasti huippunopeaan! Jo nyt multa on kadonnut kolme kuukautta hujauksessa! :D

    VastaaPoista
  19. Täälläkin samankaltaisia kokemuksia: Jos vauvaa ei näy, kyselee esikoinen missä tämä on. Hän myös osaa jo luetella vauvan mukaan perheenjäseniinsä.

    Ja nyt tosiaan alkaa tuo alkuviikkojen tiukin äiti-vauva -symbioosi antamaan tilaa muullekin. Mekin aloitetaan taas Typyn kanssa muskari, että saadaan viikoittain ihan omaa aikaamme. Tämä on myös win-win isälle ja vauvalle, jotka myös saavat syventää kaksin omaa suhdettaan ja tutustua toisiinsa paremmin. :)

    VastaaPoista