Social Media Icons

torstai 6. joulukuuta 2012

Viimeisiä viedään

13 kommenttia , Share It:

Olen istunut tietokoneen ruutuani katsellen jo monta hetkeä. Sormeni eivät tottele, pää lyö tyhjää. Minut on vallannut sanoinkuvailemattoman haikea ja tyhjä olo. Toinen raskaus, luultavastikin viimeinen sellainen, on päättymäisillään pian. En tiedä milloin tai miten. Nämä potkut, outo myllerrys ja tärinä ovat pian historiaa. Ensimmäisen lapsen ollessa pieni on toinen raskaus vain edennyt viikko toisensa jälkeen pidemmälle ja pidemmälle. Toisaalta se on helpottavaa, toisaalta... En osaa edes kuvailla tunnetta.

Yritän miettiä asioita, joita minun olisi pitänyt tehdä tai kokea ennen synnytystä. En koskaan mennytkään mammajoogaan ja rehellinen ollakseni, lenkkikenkien kuluttamisen sijaan juurruin sohvanpohjalle iltapalalautasen kanssa lapsen mentyä nukkumaan. En lukenut henkistävää kirjallisuutta synnytykseen liittyen, en, vaikka lainasinkin sellaista kirjastosta, palautin myöhässä ja sain järkyttävät sakot - turhaan. En ole tuntenut oloani naiselliseksi enää viikkokausiin. Kilojakin olen kerännyt kiitettävästi, joskin silti huomattavan paljon vähemmän kuin viime kerralla. Enkä ole alkanut valamaan vankkaa pohjaa turvalliselle kiintymyssuhteelle raskauden puolivälistä. Yhtäkkiä huomaankin olevani tilanteessa, jolloin voin vain miettiä, minä päivänä tai yönä lähtö sairaalaan tulee. Miten kaikki menee, miten tämä ajanjakso elämästäni päättyy - luultavasti viimeistä kertaa. Alkuraskauden pahoinvoinnin ja loppuraskauden supistelujen vuoksi on ollut päiviä, jolloin olen vain maannut epätoivon partaalla lattialla ja yrittänyt saada lasta viihtymään itsekseen, minun pientä taaperoani. Tunnen oloni julmimmaksi äidiksi päällä maan. Auvoiseen keskiraskauteenkaan ei tuntunut mahtuvan muuta kuin masennusdiagnoosi. Voikohan raskaana olemisessa epäonnistua?

On kuitenkin yksi asia (ainakin supistusten ja liitoskipujen lisäksi), jota en jää raskaudessa kaipaamaan: tätä tunteiden äärimmäisyyttä ja mustavalkoisuutta. Kaikki tunteet; ilosta suruun, epätoivosta ahdistukseen ja onneen kokee äärimmäisen vahvasti, sellaisinaan. Yksikin huonosti rakenneltu sanavalinta saattaa kaataa maailman päiviksi, hammaskipu saa minut nyyhkimään sohvan nurkkaan ja harkitsemaan parvekkeelta hyppäämistä. Draaman tajua ei todella voi kadottaa, ei tässä tilassa.

Monesti on ihmetelty sisällön muuttumista ja postaustahdin hiipumista, ja ehkä tällaisista teksteistä voisi saada syyn selville. Itse olen pitänyt blogeja hyvän mielen viihteenä, leppoisana tapana viettää laatuaikaa lapsen ollessa päiväunilla. Ei silloin ole helppoa sanoa, ettei aina nautikaan olostaan, hypi onnenpuuskissa tai jaksa nauttia siunatusta tilastaan, terveestä lapsestaan tai muuten kohtuullisen hyvällä mallilla olevasta elämästään - se tuntuu kohtuuttomalta, suorastaan perusteettomalta. Ei ole helppo sanoa, miten tuntee epäonnistuneensa. On paljon helpompaa kertoa jostakin vähemmän syväluotaavasta, jostakin vähemmän omaa elämäntilannetta heijastelevasta asiasta.

Onneksi elämä muuttuu, ja tilanteet sen mukana. Ensi vuodelle on luvassa hienoja tilaisuuksia, muutoksia ja ihmisiä. Mutta juuri nyt elämä tuntuu vain niiden odottamiselta.

13 kommenttia:

  1. Voih, en tiedä mitä sanoa, paitsi kuuntele vaikka miellyttävää musiikkia. Mustavalkoisuuteen voin heti sanoa, että itse ainakin olin molempien lasten kohdalla herkimmilläni varmaan sinne vuoden paikkeille (lapsen syntymästä). Siis että tippa tul linssiin kaiken maailman lasten elokuvista tai uutisista harva se päivä. Mitään pahoja uutisia ei oikeasti edes voinut lukea, siitä meni yöunet, skippaa ne ainakin. Mukavaa loppuraskautta! Kuinka lyhyt/pitkä se sitten enää onkaan :)

    VastaaPoista
  2. Aiotko sitten lisäillä pikkuvauvasta kuvia? :-)Mukavaa loppuraskautta! :-)

    VastaaPoista
  3. Tää on kuin suoraan mun kynästä. Meillä on myös taapero, 1v 3 kk ja la 27.12. Samaistun täysin sanoihisi. Mua on välillä painanut älytös syyllisyys siitä että en hypi tasajalkaa onnesta vaikka kuuluisi kun on terve lapsi ja raskaus joka on sujunut ilman vastoinkäymisiä. Olen ollut tosi kiukkunen ja välillä taapero ja ukko ottaa hermoon ihan tosissaan. Valituksen aiheita riittää ja pelkään että kohta joku ylempi taho rankaisee minua jollain kamalalla tavalla kun en osaa olla kiitollinen siitä mitä on. Toisinaan taas olen pakahtua ilosta ja onnesta, esim. kun taaperoni viimein oppi kävelemään pari viikkoa sitten. Nää onnen tunteetkin tulee niin vuolaina että kokoajan on itku silmässä joko ilosta tai sitten jostain muusta. Ja tuo lattialla makaaminen on niin tuttua, alkuraskaudessa itkin tuntikausia lattialla sitä että mun on pakko nousta tästä ja pakata kersa rattaisiin ja lähteä koiran kanssa lenkille vaikka en jaksa. Ja nyt sitten en uskalla nousta lattialta kun selkä prakaa, mutta pakko sillä taapero killuu sohvan selkänojalla. Ja ihan tahallaan kiipeää sinne kun sillä saa äidin salamannopeasti paikalle. Mua on auttanut jossain määrin se, että joulu lähestyy. Olen henkeen ja vereen jouluihminen ja nautin siihen liittyvästä touhuamisesta. Oon fiilistellyt ja tehnyt synnytys-cd:tä koskettavimmista joululauluista jne. Toivottavasti sulla menee tää loppuaika edes jotenkin siedettävästi. Muista ettet oo yksin. Sä oot ihana ja piristät mun arkeani tosi paljon!

    VastaaPoista
  4. Uutiset on suurinpiirtein skipattu täälläkin, ja toiset asiat ottaa niin henkilökohtaisesti, niin itseensä. Etenkin lapsiin kohdistuvat uutiset kolahtavat ja kovaa, niistä on vaikea päästä yli.

    VastaaPoista
  5. No teilläkin on kyllä sitten jännät paikat! :)Mäkin olen viime vuosina oppinut jokseenkin paremmaksi jouluihmiseksi, mutta nyt tuo laskettu aika ja sen tuoma epävarmuus suunnitelmiin on kyllä syönyt sitä iloa aika lailla. Meillä ei ole mitään ekstaktia suunnitelmaa joulun vietosta, kun ei tiedä missä ollaan ja millä kokoonpanolla. Sekin ketuttaa. Joululahjaostoksillekin pitäisi lähteä. Ugh.Tekstisi kuulostaa kyllä niin tutulta! Täälläkin on pinna niin kireällä ja toisinaan tuntuu, etten tee muuta kuin äyskin tai vellon syyllisyydentunteissa siksi että äyskin. Puuh. Kiva, että musta tai mun blogista on ollut sulle iloa! Piristit mun päivääni. :)

    VastaaPoista
  6. Voisin koittaa sanoa pitkästi jotakin hienoa ja ylevää, mutta tyydyn toteamaan ykskantaan: Olet rohkea nainen ja äiti! Kiitos rohkeista kirjoituksista. <3

    VastaaPoista
  7. Onko sun tiuskiminen pahentunut lapsen myötä? Mun ainakin on ja äksyän milloin mistäkin. Tiedä häntä mistä moinen kumpuaa.. Onko sulla oikeesti diagnoosina masennus? - L.

    VastaaPoista
  8. Mä olen kyllä aina ollut aika äkkipikainen, mutta raskausaikana musta on tullut aika kamala ja äksyilen pienistäkin asioista. En ole blogin puolella halunnut asiaa sen kummemmin mainostaa, mutta kyllä, syksyllä diagnosoitiin keskivaikea masennus, johon sain lääkereseptinkin, mutta jota en halunnut alkaa syömään mahdollisten sivuvaikutuksen ynnä muiden takia.

    VastaaPoista
  9. Voi, kiitos sinulle, teit mun aamusta heti paremman! :)

    VastaaPoista
  10. Kiitos tästä postauksesta! Olet aivan mahtava äiti!<3

    VastaaPoista
  11. Oot kyllä rohkea mimmi :) Kaikin puolin. Tulin lukee näitä aiempia tekstejä ku puhuit tuolla uudessa jotain muutosta ? Ootteko te vaihtamassa kaupunkia ?

    VastaaPoista
  12. Voi kiitos! :)Maaliskuussa olisi näillä näkymin tarkoitus vaihtaa maisemaa tosiaan, isompaan perheasuntoon käypi meidän tie. Mä olen itse ihan pähkinöissäni!

    VastaaPoista