Social Media Icons

tiistai 11. joulukuuta 2012

Puolitoista vuotta kotona

17 kommenttia , , , Share It:

Kun reilut puolitoista vuotta sitten jäin äitiyslomalle, ei minulla ollut tarkkaa suunnitelmaa lapsen kotihoidon kestosta. Ajattelin haluavani ainakin kaksi lasta - ainakin sitten jossain vaiheessa, mutta asiat ovat oikeastaan edenneet omalla painollaan. Päätin jäädä kotiin kotihoidontuen varaan äitiysloman päätyttyä ja samoihin aikoihin näytin vihreää valoa toiselle lapsellekin, josta avomieheni oli haaveillut jo kuukausia. Vauva saikin alkunsa odotettua äkimmin ja ikäero kapeni kaavailtua lyhyemmäksi.


Puolitoista vuotta kotiäitinä on opettanut yhtä ja toista, tuntunut milloin mahtavalta aitiopaikalta lapsen kasvun ja kehityksen seuraamiseen, milloin neljän seinän sisällä sidottuna olemiseen. On päiviä, jolloin ulkohaalarin pukeminen rimpuilevalle lapselle lastenlaulua lauleskellen on tuntunut luonnollisimmalta ja parhaimmalta asialta päällä maan. On ollut myös päiviä, jolloin keittiön paperinarumatolla lepäävä (siihen salakavalasti räjähtänyt) kaksikiloinen jauhopaketti on vienyt mielenterveyden viimeisetkin rippeet. Päiviä, jolloin hymy ei ota hyytyäkseen, päiviä jolloin ei ole naurattanut ollenkaan. Silloin pesukoneen lapsilukko tuntuu ihmiskunnan tuhoavalta tekijältä, vaunukellarissa vaipasta lehahtava aromi mitä hirveimmältä vastoinkäymiseltä ja uhmakohtauksissaan vellovaa taaperoa säälivästi katsellut mummo ansaitsisi kolmetoista vuotta kiirastulessa, ennättäessä älähtämään, josko olen antanut lapselle aamulla ruokaa.
Toisinaan omat valintani ovat ketuttaneet ja olen ollut valmis heittämään hanskat tiskiin. Kestovaipan vaihtaminen yleisönvessassa ei ole herkkua, kantoliinaillessa olen monasti todennut tarvitsevani astetta tehokkaampaa deodoranttia ja yökausia yksin lapsen kanssa valvoessani olen ollut valmis vaihtamaan tissit tuttipulloon. Pullosta lapsi ei syönyt koskaan, mutta kestot ovat toisinaan jääneet Liberon jalkoihin ja Emmaljungatkin ovat rullaneet kevyesti lumella.

Olen varma, että istukkahormonin mukana mieleen pinttyy alituinen syyllisyydentunto, joka ei katoa koskaan. Syyllisyyttä voi tuntea siitä, että kulkee vuotavissa kumisaappaissa, siitä ettei ole tehnyt asialle mitään, ja siitä, että haaveilee toista sataa euroa maksavista puistokengistä. Olen myös itkenyt ulko-ovella tiistai-iltaisin, sillä en halua lohduttomasti perääni itkevää lasta mukaani lenkkisaunaan. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, etten ole mennyt siksi lenkkisaunaan. Ja siitä, että kiukuttelin, koska en sinne päässyt. Olen nähnyt unia, joissa minun täytyy valita toinen lapsistani, joissa olen sietämättömän päätöksen edessä. Huonoa omaatuntoa voi potea asioista, joita teki, joita olisi tehnyt mieli tehdä, asioista joita ei tehnyt, ajatteli tai ei ajatellut.
Eniten huolta ja syyllisyyttä ovat aikaansaaneet asiat ja toimintatavat, jotka ovat joutuneet muutoksen kohteeksi. Esimerkiksi lapsen siirtäminen perhepedistä omaan sänkyyn öiksi muiden kehotuksesta valvotti minua kuukausia. Imetyksen loppuminen Helmin ollessa reilun vuoden vanha oli yksi kovimmista asioista, joita olen äitiydessäni kohdannut. Tunsin pilanneeni kiintymyssuhteen, lapsen mahdollisuuden terveisiin ihmissuhteisiin ja hylänneeni hänet, vaikka tosi asiassa tiesin, että on olemassa maailmaa kaatavampia asioita kuin nukkumisjärjestelyt tai rintaruokinta.



Kotiäitiys kulkee mukana myötä-ja vastamäessä. Olen mielestäni melkoisen hyvin sopeutunut osaani; uuden kevättrenssin sijaan aion ostaa uuden ulkoilutakin, alusvaateliikkeen köyhdyttäneet pitsihepenet vaihtunevat kauniisiin imetysliiveihin ja rikkinäiset kumisaappaatkin saavat kyytiä. Puistossa yksin istuminen on eittämättä tylsää, mutta onneksi tuttavapiiriin on hiljalleen eksynyt hiekkalaatikkoseuralaisia. Hengähdystaukojen aatelia ovat koko perheen voimin vietetyt rauhaisat lounaat, pitkät kävelylenkit ja Dumle-pussin sekä hyvän sarjan kera käpertyminen sohvan nurkkaan.
Mitä pidempään olen kotona, sitä pienemmät asiat tuntuvat luksukselta.  Olen yhä edelleen autuaan onnellinen sateenkaarenvärisistä villasukistani, ihanasta oloasustani, sormiruokailua helpottavasta tarjottimesta ja maailman parhaasta ihonhoitoöljystä. Tulen iloiseksi pukiessani kaunista vaatetta lapsen päälle, joka kerta. Kun säästää tulitikuissa, voi ostaa shampanjaa. Käyn aktiivisesti kirpputoreilla, jotta voin toisinaan hankkia jotakin astetta toivotumpaa, parempaa. Selaan tarjoukset läpi ja hyökkään aamutuimaan ruokakauppaan metsästämään päiväystuotteita, joista tehdä ruokaa pakkaseen. Ettekä arvaakaan, kuinka monta pellillistä leipää (H.) leipoo yhden valmiin paketillisen hinnalla! Elokuvissa olen käynyt viimeksi liki kaksi vuotta sitten, ulkona kavereiden kanssa vuosi sitten syksyllä. Kuntosalillakin olen viimeksi ollut vauvajumpassa.... Enkä ole oikeastaan jäänyt kaipaamaankaan sellaista; latautuneita akkuja ja mielihyvää kun voi saada muustakin.

Arki rullaa nyt tasaisesti omalla painollaan. Se täyttyy ylitsevuotavista pyykkikoreista, kattiloista hellalla lounasaikaan, Pikku kakkosesta ja kerhotutuista. Miten tuleva vauva kääntääkään kaiken päälaelleen, jännittää. Tunnen taas olevani ensimmäistä kertaa tässä tilassa - en tiedä mitä odottaa, miten kaikki muuttuukaan tai miten siitä selvitään. Ehkä hyvin tai hyvin huonosti. Pelkään mustasukkaisuusdraamaa, rauhatonta päiväuniaikaa, levottomia öitä ja kaiken keskellä jaksamista. Arkihuolesi kaikki heitä ei siis ole mottoni edes näin joulun alla, mutta yritystä on, ja luotto hormonihuuruihin on v-a-l-t-a-v-a.

17 kommenttia:

  1. Voin samaistua ajatuksiisi ja tuntemuksiisi täysin, vaikka meillä mennään kotona vähän erilaisella kokoonpanolla kahden lapsen kanssa (kohtahan sie jo poksahdat) ja ikäerolla. Samanlaisia asioita täällä siis pohditaan yli neljän vuoden äitiyden jälkeenkin. Ihanaa oli kuitenkin lukea, että kaiken keskeltä löytyy niitä arjen väripilkkuja ja oikeanlaista asennetta arkeen. Syyllisyyttä on kaikista iloista huolimatta tunnettu täälläkin. Se on joku äiteihin ohjelmoitu ominaisuus, halusi sitä tai ei. Olen yrittänyt ottaa asenteen, etten kokisi enää niin paljon syyllisyyttä. Harmaita hiuksia saa vähemmästäkin. Eilen nautin suunnattomasti omasta ajastani keikalla. Toivoin jopa, että kahden tunnin show olisi jatkunut läpi yön, ettei olisi tarvinnut palata kotiin. Enkä potenut huonoa fiilistä. (oli sinne kotiin ihan kiva lopulta mennä takaisin). Toisen lapsen syntymä aiheutti ristiriitaisia tunteita. Jännitti ja pelotti. Ikäeroa tuli yli kolme vuotta, joten edellisestä vauva-ajasta tuntui olevan ikuisuus. Vauva-aika oli rankka isommasta ikäerosta huolimatta. Siitä kuitenkin selvittiin. Turha murehtiminen täytyi jättää pois. Jos ärsytti, niin sitten piti vain kaikki purkaa. Pyykkikori oli/on alati liian täynnä. Ruoka vaihtelevaa tai aina vain sitä samaa. Eikä imuria ulkoilutettu enää kerran viikossa. Uskon vahvasti, että hyvin sinä selviät. Asioiden on annettava mentävä omalla painollaan. Aika ja uusiin asioihin asennoituminen positiivisesti helpottaa kummasti. Jos osaisin pukea ajatukseni paremmin tähän kommenttiin, niin osaisin tsempata paremmin. Kaikin puolin vaikutat todella hyvältä äidiltä, joka selviää varmasti läpi vaikka harmaan kiven. ;-)

    VastaaPoista
  2. Monta sydäntä tälle tekstille!

    VastaaPoista
  3. Hei miten selvisit alkupahoinvoinnin ja taaperon kanssa? huh. itsellä kokoajan huono olo ja tuntuu kuin loppua ei näkyisi ja 1,5v vauhti uhmis tyttö. Mites kasvava masu tuntuu nyt jo että pikkutyyppi masussa litistyy kun kannan isompaa...

    VastaaPoista
  4. kyllä siitä selvii.mä otin kanssa asenteen että kaikki varmaan menee päin honkia ja P on mustis ja ja..osa on toteutunu ja osa onneks ei.välillä on päiviä ku kaikki menee päin puuta ja elämä on yhtä huutoa(miten molemmilla lapsilla on aina kaikki vaivat ja huonot päivät samaan aikaan? ) ja välillä on onneks niitä ihania päiviä ku isosisko jaksaa viihdyttää veikkaa kahvin ajan(ja linkasta lopulta sitä jollain päähän tai istua sen päälle..)..raskainta täs vauva-ajassa on ollu tää sairastelu,johon en jotenki yhtään ollu varautunu.se myös ärsyttää et iltasin on kyllä niin kuollu olo ku saa lapset nukkumaan et ei jaksa muuta ku möllöttää hiljaa koneella.ei teillä viel ihan ajankohtasta mut kannattaa kartoittaa noi pvkotien kerhot ku muutatte..itseasias joku puhu et ikäraja laskee 2 vuoteen!meillä kerho on ollu pelastus.pääsee isompi purkamaan energioita ja ei tarvi aina olla puistossa koko aamua.tietty sen aamulla aikaseen roudaantuminen kerholle on joskus hieman tuskasaa( meillähän on matkaa huimat 400m :D )mutta on se toisaalta sen arvosta.haettaessa on aina vastassa ilonen lapsi joka pienen ulkoilun ja ruuan jälkeen menee useesti vapaaehtosesti päikkäreille.kannattaa harkita:)

    VastaaPoista
  5. Heh, hyvin huonosti? :D Olin koko kesän yksin lapsen kanssa ja raskauspahoinvointia jatkui jonkinmoisena puoleen väliin saakka. Eli kyllähän oikeasti vietin aika monta aamua lasta pää vessanpöntössä silitellen... Mua onneksi auttoi kyllä aika paljon, että taapero söi säännölliseen ja itselläkin verensokeri pysyi tasaisena, joka piti kaikista kauheimman pahoinvoinnin yleensä loitolla. Ehkä enemmän vaivasi se kuuluisa väsymys. Mutta todettava on, että ainakin näin loppuraskaudessa olo on energinen ja hyvinvoiva, ja luulen sen johtuvan pitkälti säännöllisestä rytmistä jonka lapsi on tuonut tullessaan.Mullakin vatsaa aristi oikein paljon yhden puhdin ja esimerkiksi kantaminen jäi tauolle kun tuntui että vatsa oli ihan kosketusarka, mutta sekin helpotti. Viimeksi tänään oli 11kg taapero kantorepussa selässä, nyt rv 37+6.

    VastaaPoista
  6. Mulla on kohta 4-vuotias poika ja kohta 1-vuotias tyttö ja olen seuraillut sun blogia jonkun aikaa. Olen jäänyt koukkuun. :) Meillä poika käy srk-päiväkerhossa, lähinnä siksi kun meidän kunnan päiväkerhot on mahdottoman matkan päässä meiltä kotoa, vaikka asumme kotikaupunkimme keskustan tuntumassa. Srk-päiväkerho on ainakin meillä ollut todella hyvä, 3h / 2 kertaa viikossa, tosin kyllä 3-vuotiaasta eteenpäin. Täällä on ollut kaupungin kerhot kuulemma 2,5 vuotiaasta eteenpäin. Kannattaa varmaan selvitellä noita kerho juttuja, riippuvat täysin kyllä kunnasta/kaupungista. Meillä se on kyllä helpottanut arkea ja poika on tykännyt kovasti, kun on ollut seuraa ja tekemistä. Lisäksi laulavat, askartelevat ja piirtävät, sellaista mihin itselläni ei ole resurssit vauvan takia riittäneet. :)--neito--

    VastaaPoista
  7. Hei!Olen seurannut blogiasi jo lähes alusta asti, mutta vasta nyt jätän kommenttia tänne. Teillä on ilmeisesti hallussanne herkullinen leipäohje, kun leivotte sitä usein. Jakaisitko joku kerta reseptinne meillekin?Rentoa joulun aikaa toivotellen,Sipuli

    VastaaPoista
  8. Heipsan! Kiva kuulla, että olet viihtynyt pölinäni parissa niin pitkään. :) Meillä tehtiin yhden puhdin leipä aina leipäkoneella, nyt yhden osan kadottua "itse". Ainekset tosin valikoidaan aika mutu-tuntumalla; milloin joukkoon eksyy tattaria, milloin ruista, milloin ohraa, milloin marjoja, pähkinöitä. Yhdestä ei luovuta - maitojauheesta taikinassa! Mutta voisin hyvin jakaa kyllä jonkun ohjeista, kiitos postausvinkistä. ;)

    VastaaPoista
  9. Mä odotan sitä päivää kun tuo lapsi on kyllin vanha menemään kerhoon, täällä meillä päin valitettavasti vasta vuoden päästä, mutta uudesta kaupungista ja sen kerhoista en tiedä vielä. Olisi ihan huippua, jos ikäraja laskisi kahteen vuoteen, saisi tuo ikiliikkuja virikkeitä ja minä vaikka rauhallisen kauppahetken vauvan kanssa. :D Harmittaa ihan vietävästi, kun meillä on vieressä nyt todella ihana paikka, johon lapsen voisi viedä kerhoon vuoden päästä, mutta muuton myötä ei tietenkään saada häntä sinne.

    VastaaPoista
  10. Niin, ja kiva kuulla että olet koukuttunut! Tuollaiset kommentit on aina tosi piristäviä ja ihania, kiitos!

    VastaaPoista
  11. Luulen, että tulen niin olemaan sun kanssasi samassa veneessä, kun ainakin kommenttien perusteella teilläKIN asustaa aika tulisieluinen tapaus, tuo esikoinen siis. Mutta onneksi kaikesta selviää, kuten sinäkin äsken todistit. :)

    VastaaPoista
  12. Monta sydäntä tälle kommentille! :)

    VastaaPoista
  13. Olipas voimauttava kommentti, taas kerran. Kiitos. Jäin nyt ihan sanattomaksi, tässä oli isosti tsemppausta. Mulla on pää niin solmussa, että palaan ehkä vielä tähän. :)

    VastaaPoista
  14. Tämä teksti oli jotenkin kiva. Ehkä juuri sellainen, joita on kiva lukea juuri sun blogista. Arkisia pohdintoja, arkisia asioita, mutta kivasti sun tyylisesti, näppärästi esitettynä. :) Tämmöisiä mä toivoisin lisää. ;)

    VastaaPoista
  15. Mulla on tällaiset arkiset postaukset jääneet viime aikoina aika lailla taka-alalle, kun tuntuu, että arki kotona on ollut enemmän tai vähemmän kaikenlaisen häslingin ja hulinan täyttämää, epätavallista tai epämukavaa (lue: seitsemän samaan aikaan puhjennutta hammasta, jäätävät hammaskipuviikot etc), mutta luulen että vauvan synnyttyä en osaa muuta enää kirjoittakaan. ;)

    VastaaPoista
  16. Meilläkin 1v3kk nukkuu perhepedissä. Muilta tulee kauhea painostus laittaa omaan sänkyynn mut... en tiedä. Imetyskin loppui noin viikko sitten exrempore yhtenä yönä vain päätin. Välillä tekee kovasti ottaa pieni tissille.

    VastaaPoista