Social Media Icons

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Uhman tuntua

22 kommenttia , , , , , , , Share It:

Näky on varsin tavallinen, ellei jopa jokapäiväinen. Olemme lähteneet haukkaamaan raitista ilmaa, siis puistoilemaan, kuten jokaisen kunnollisen kotiäidin lapsinensa kuuluukin, ja vieläpä ihmisten aikaan. Lapsi ei halua rattaisiin. Hän ei halua syliin. Hän ei halua kantoreppuun. Hän haluaa kävellä. Kymmenen metriä. Kymmenen turkasen metriä ulko-ovelta, kunnes on aika lysähtää löysän spagetin tavoin maahan makaamaan. Aina.
Ennen maanittelin ja lirkuttelin, yritin jouduttaa matkantekoa (siis neljääkymmentä metriä kotipihalle). Nykyään joko odotan kauppalistaa päässäni tehden (ja odotan myös supistuksen loppumista rappusepisodin jälkeen) tai sitten vilkutan esiuhmaikäiselle taaperolleni hyvästiksi ja totean, että liukumäessä ei tulekaan sitten ruuhkaa. Eilen kaivoin puhelimeni esiin ja tallensin surkuhupaisasta tilanteesta perhealbumiainesta olevaa kuvamateriaalia, spanielinsa kanssa ohikulkeneen naapurinrouvan suureksi hämmästykseksi. Eilen oli myös sikäli poikkeuksellinen päivä, ettei maahan heittäytymiseen liittynyt suuren suurta draamaa - lapsi nyt vain makoili hyväntuulisena kuraisella asfalttitiellä puoliltapäivin. Suotakoon se hänelle.

Mutta aina ei ole näin. Itse asiassa ei kovinkaan usein, hädintuskin koskaan. Tulisieluisen lapsen äitinä on kovilla, kun maailma kaatuu hänen niskaansa milloin mistäkin syystä. Aiemmin ajattelin, että puhumaan oppiminen helpottaisi tilannetta radikaalisti, mutta olin väärässä. Sanoja tippuu kyllä tasaiseen tahtiin, mutta kommunikointiin se ei tuo helpottavaa lisää.
Yksi tyypillisimmistä tilanteista on ruokapöydässä, jolloin lapsi alkaa vaatia jotakin pöydässä olevaa toistelemalla painokkaasti "anna, anna, anna", johon minä olen vastannut kysymällä "ai, haluatko juustoa? Tätä? Juustoa?". Lapsi nyökyttelee innokkaasti ja kiljaisee "joo, joo!", mutta kun annan hänelle pyydettyä juustoa, pyörähtää maailma pois radaltaan. Juusto on nanosekunnissa lattialla ja itkunsekaisen huudon joukosta on erotettavissa vain "eeeii, eeeiii". Hetken perästä lattialla on myös koko käsiin yltävä irtaimisto ja ruokalappu. Lapsi seisoo syöttötuolissaan ja katsoo minua äärimmäisen loukkaantuneena, alahuuli vapisten. Että kehtasinkin antaa hänelle juustoa jota hän pyysi. Hitto soikoon!
Löysä spagetti-vaihde isketään myös silmään ulkovaatteita pukiessa, rattaista tai kantorepusta pois nostettaessa (sinne laittaminen onkin luku sinänsä kun taapero vetää itsensä jäykkään pötköön ja potkii) ja syöttötuolissa. Näin niin kuin esimerkiksi.

Kuluttavimpia ovat raivokohtaukset, joihin yksinkertaisesti mikään ei tunnu auttavan. Häntä ei saa katsoa, koskea, nostaa syliin, ei saa puhua, ei saa poistua paikalta, ei saa olla paikalla. Pitää ottaa syliin, mutta ei saa ottaa syliin. Huuto puhkoo tärykalvot ja henkilökohtainen ketutuskäyrä lähtee nousuun, kun tuntuu, ettei pakotietä tilanteesta ole olemassakaan. Raivokohtaus tuntuu henkilökohtaiselta, juuri minuun kohdistetulta kiusanteolta, joka pursuaa silkasta ärsyttämisen halusta.
Äitini sanoo aina hipahtavalle tyylillensä uskollisesti, että lapset ovat syntyneet tähän maailmaan opettaakseen meille jotakin. Ensihetkistä lähtien olen tuntenut piteleväni käsissäni jotakin ainutkertaista ja korvaamatonta, jota ei voi kuin rakastaa ehdoitta, joten minun oppiläksyni juontanee juurensa zeniläisen mielenrauhan alituiseen tavoitteluun. Nyt ja iankaikkisesti. (Koska sinne on kuitenkin, köh, vielä jonkin verran matkaa, olisivat symppaavat kokemukset palosireeniä muistuttavista kupeitten hedelmistä juuri nyt enemmänkin kuin paikallaan...)

22 kommenttia:

  1. Tuo kuva <3 :DDD Valitettavasti en voi symppausta vielä kauheasti jakaa, koska oma jälkikasvu on vielä niin pieni :)

    VastaaPoista
  2. Meillä sama homma 1v 4kk ikäisellä pojalla. Samanlaiset kuvat olisin saanut eilen otettua ruokakaupan lattialla makoilevasta (halusi kävellä itse, sinne minne HÄN haluaa) ja heti kohta ruokakaupan pihan vesilätäkössä makoilevasta (halusi kävellä itse autolle, mutta huomasikin haluavansa jonkun mummon rollaattorille, mikä luonnollisesti estettiin) lapsesta. Kotona nuo jäykkä lapsi - spagettikohtaukset toistuvat jatkuvasti päivän aikana. Eilen en muuten meinannut siellä kaupan pihassa saada auton istuimeenkaan asennettua lasta, kun iski se jäykkyysvaihe just siinä. Ei vaan meinannut taipua istuma-asentoon. Eli voinemme päätellä että tämä on normaalia tämän ikäisille lapsille :-D

    VastaaPoista
  3. Mulla ei ole tarjota muuta kuin että ihmismieli on kumma kapine, tuo unohtuu kun ne kasvaa. Ja aina tulee kausia kun on seesteistä ja rauhallista ja on mahdollisuus unohtaa niitä kulloinkin vallitsevan ikäkauden mukana tuomia iloja, kunnes taas jostain kajahtaa. Teiniangstien kanssa taistellessa olen löytänyt itseni kaipaamasta uhmaikää. Vaikka eräänlainen uhmaikähän tuo teinivaihekkin on, spagetit ja pökkelöt puuttuu mutta tilalla on sellainen kiva twist jossa taistellaan että kenellä se viimeinen sana oikein on ja peistä vääntää niin lapsi kuin vanhempi. Eikä siinä, parin vuoden päästähän edessä on se että talosta löytyy niin teiniä kuin uhmaakin eli sittenhän tuon näkee ihan noin päällekkäin nuo aikakaudet. Veikkaan että minun oppiläksyni siinä vaiheessa on se että tarkistutan joka kuukausi että kierukka on paikallaan, haalin kaikki zeniläiset ja koko hiton buddhan rauhallisuuden, pidän varuilta aina punaviinipulloa jääkaapissa, juoksen kahdet lenkkarit vuodessa hajalle ja kiitän aamuja kun saa lähteä töihin. No on ne ihaniakin. Vittumaisia mutta ihania. Että ooooooooooommmmmmmmmm vaan sinnekkin ;)

    VastaaPoista
  4. Mun zen kumpuaa sieltä, että uhmatilanteessakin on minun aikuisena oltava aikuinen ja lapsen saatava olla lapsi. Jostain sopukoista kaivelen vielä sen über-rauhallisuuden, jämäkät otteet ja lempeyden (välillä vaikeaa!!!) ja pidän mielessä, että siinä tilanteessa meitä riittää yksi kiukuttelija. Näillä aineksilla pärjää aika pitkälle... (Joskus peliin kyllä eskyy se apinan raivo, millä sitten vaikka käsivarsilla kannetaan leikkikentältä kotiin raskausmahan lisäksi pyristelevä 17 kg penikka, potkupyörä, käsilaukku ja hiekkalelut)

    VastaaPoista
  5. Odotan innolla.. Nuorin on nyt 1 v 3 kk..Enkö ole kunnollinen koitiäiti kun en mielellään lähtee puistoilemaan..? ;-) Mutta meillä on piha..

    VastaaPoista
  6. Kuulostaapa tutulta :) Meidän pian 1v2kk täyttävä poika osaa myös nuo "temppuilut". Jos joku ei mene oman pään mukaan (kiellän häntä esim. leikkipuistossa menemästä jonnekin) niin ensin tulee palosireeni-huutoa ja samalla lapsi heittäytyy maahan vatsalleen ja siitä sitten inisten selälleen. Siinä hän sitten saattaa köllötellä ihan rauhassakin jonkun aikaa ja mua alkaa kyllä tuossa vaiheessa naurattaa ihan todella :D Syöttötuolissa kanssa...Jos otan pojalta jonkun jutun pois (esim. aamulla annoin leipää ja otin sen ihan nopeesti pois kun halusin vielä laittaa palan puoliksi) niin hirveät raivarit. Palosireenit päälle ja kaikki tavarat mitkä pöydältä vaan sattuu käsiin heitetään pikapikaa lattialle. Ja sitten selkä taivutetaan kaarelle niin paljon kuin mahdollista ja siinä sitten kiukutellan se aika kun sen leivän saa takaisin käteen (jos huolii sitä enää ollenkaan kun on niin loukkaantunut) tai muuten maailma on taas järjestyksessä.Ja tuon pian 4-vuotiaan kanssa saa kyllä käydä kanssa tahtojen taisteluita monta kertaa päivässä...

    VastaaPoista
  7. Ihan paras kuva! Ja kaikki kuulostaa niin kovin tutulta. Erityisesti noita raivokohtauksia on alkanut meillä ilmaantua tasaiseen tahtiin. Aina se typerä äiti tekee jotain väärin kun ei se mitään tajua. Joskus tekisi mieli itkeä, joskus nauraa. Kai tää on vaan tätä. Elämää :)P.S. Ehkä Helmi on vaan trendikäs ja harrastaa lankuttamista?

    VastaaPoista
  8. Hauskaa miten nopeasti sitä unohtaa asioita. Meilläkin poika oli 1-2 vuotiaana juuri tuollainen. Nyt kun poika on "jo" 3,5-vuotias, niin en muistanut tuota(kaan) ihanaa vaihetta. :)Vaikka tuossa alle 2-v alkaa tulla sanoja ja luulee arjen helpottuvan sillä....niin ei käy. Meillä helpotti vasta siinä vaiheessa, kun poika oikeasti alkoi ymmärtää (tunteita) ja pystyi sitten kertomaan mikä on hätänä (tai "hätänä"). Ja tämä vaihe tuli meillä vasta n.vuosi sitten. Nyt pojan ollessa 3,5-v alkaa olla sellainen vaihe, jossa voidaan ihan jutella asioista ja poika kertoo itse keksimiään satuja. :) Meillä ei myöskään kysytä "miksi" vaan "miten". Ja selitit mitä tahansa, seuraava kysymys on "miten".......On aivan ihanaa, kun eräänä päivänä huomaat, että lapsi kertoo vitsin! :) Sille jaksetaan nauraa (vanhemmat sekä lapsi :D ).Tietenkin vieläkin tulee välillä niitä "jumitiloja", jolloin lapsi ei sano mikä on, eikä myöskään ota vastaan mitään (varsinkin väsyneenä). Mutta näistäkin ollaan selvitty kärsivällisyydellä. :)

    VastaaPoista
  9. Empatianaurut täälläkin! Meillä poitsu 1 v. 4 kk kikkailee samoilla jutuilla, spaghetti-jäykkisvaihtelua ja alahuulivapinoita dramaattisen itkun kera. Todellakin ymmärrän ja symppaan, erityisesti hymyyn veti kohta: "Lapsi seisoo syöttötuolissaan ja katsoo minua äärimmäisen loukkaantuneena, alahuuli vapisten. Että kehtasinkin antaa hänelle juustoa jota hän pyysi. Hitto soikoon!" Nimenomaan, ETTÄS KEHTASITKIN tuntuu leimuavan poitsumme silmistä, kun yrittää antaa hänelle juuri hetki aiemmin haluaamaansa asiaa. Mä luulen, että mulla on myös karmavelkoja maksettava! ;)

    VastaaPoista
  10. Kiitos taas tuhannesti tästä voimauttavasta ja vertaistukea antavasta kirjoituksesta! Kiitos!Varmaan jo voit arvatakkin, että meillä on ihan samanlaista. Se tunne kun lapsi yks kaks heittäytyy maahan, sätkii, potkii huutaa ja saman aikaisesti itseä supistaa, henki ei meinaa kulkea ja on kamala pissahätäkin. Tee sinä nyt fiksuin ratkaisu, kun helpoiten tilanteesta pääsisi ottamalla lapsi syliin, mutta äidin fyysisten vaivojen vuoksi se on miltein mahdotonta. Kädestä taluttaminen ei tule kyseeseen, koska se olisi ennemminkin kädestä raahaamista (ja pelkään että lapsen käsi lähtee sijoiltaan tai solisluu murtuu). Kantoreppu on autossa/kotona/jossain ja rattaiden renkaista on kumi puhki. Paikka jossa lapsi makaa on parkkipaikka ja kiinalaisen ravintolan setä odottaa audillaan, että voisi ajaa ruutuun, jossa lapsi makaa. Lisätään tähän vielä se, että olemme tulossa kaupasta, minulla on 2-3 kauppakassia, maa on kylmä ja lapsella on päällään 'kauppatakki'. Hetkellisesti kyseisessä tilanteessa ehtii miettiä sitäkin, että entäs sitten kun näitä on kaksi + kauppakassit? Tosin mua itseäni helpottaa se, että ensiviikolla asumme paikassa jossa voin antaa lapsen maata pihalla huutamassa ja kiukuttelemassa, voin viedä ostokset (ja toisen lapsen) sisään ja hakea sitten sen kiukuttelevan taaperonkin. Oma piha, omat säännöt!Tsemppiä! :-)

    VastaaPoista
  11. Mahtavaa lankutusta toden totta :DTuollaisia ne kai (melkein) kaikki on, aikansa. Mä olen huomannut, että parhaiten erinäisiin TILANTEISIIN toimii vaan tylsästi se, että pysyy itse rauhallisena ja mahdollisuuksien mukaan harhauttaa. Esimerkiksi ne rautakangen rattaisiinlaitot tai spagetin sujauttamiset haalariin onnistuu suht hyvin, kun keksii jotain superjännää juteltavaa "muistatkos keitä oli eilen puistossa, käydäänpäs kaikki läpi ja katsos kun tuolla menee kaivuri ohhoh" ja tsadaa, lapsi on aisoissa. Ainakin joskus.Meillä puhetaito on tuonut ihan uuden ulottuvuuden lapsen kanssa kommunikointiin, mutta nyt se osaa myös olla sangen ovela. Ja vauvan saapuminen nosti kyllä taaperon uhman ihan uusiin potensseihin, joten odotapa vaan.. :D

    VastaaPoista
  12. Toissapäivänä kannoin kaksitoistakiloisen kirkuvan taaperon viisi kilometriä sylikyydissä (kantoreppu kotona, jeij!) kotiin, koska rattaissa se kirkuminen yltyi infernaaliseksi. Ei halunnut istua rattaissa, ei ainakaan kävellä itse ja sylissä oleminenkin oli jonkun sortin ihmisoikeusrikkomus. En enää ikinä käy lenkillä. Tai jos käyn niin pidän huolta siitä että kotiin on aina alle sata metriä. Ei vieläkään naurata.

    VastaaPoista
  13. Voi että miten tutulta kuulostaa! Typy on aivan Helmin hengenheimolainen. Ja voi sitä autuutta, kun lapsi parkuu että ulos on päästävä mutta EI EI EIEIEI halua pukea päälle vaan pakittaa karkuun. Myös vauvan kanssa saa sompailla, kun tietenkin juuri imettäessä Typy alkaa testailla rajojaan. Saisiko sittenkin sohvalla seistä? Tai pöydällä? Siinä kysytään niin zeniläisyyttä kuin kekseliäisyyttä, kuinka noista tilanteista lapsi harhautetaan pois... Miten tämä Vaihe onkin lapsilla pakollinen, vaikka Typykin on muutoin perusluonteeltaan kiltti? Tuo Ei-peikko on kyllä varsinainen pirulainen. Meillä Typy ei edes osaa sanoa joo tai muutoinkaan ilmaista sitä, vaan KAIKKI on ei, vaikka tarkoittaisikin "kyllä". Huoh!Luojan (ja lasten) lykky että nuo taaperot ovat silti niin söpöjä. ;)Niin, meille tosiaan syntyi tasan 2vkoa sitten vauva, Typy sai topakan pikkusiskon. :)

    VastaaPoista
  14. ^Paras kommentti! :D :D Trenditietoisten taaperoiden harrastus.

    VastaaPoista
  15. Ihanaa! Onneksi varmaan kaikki lapset ovat tavalla tai toisella uhmailijoita. Siihen ainakin minä tuudittaudun meidän neidin kiukkuja ja tahdon ilmauksia seuratessa.

    VastaaPoista
  16. Meillä heittäydytään usein löysäksi asvaltille kun tullaan hoidosta, sitten ehkä kotiovelle, sitten eteiseen. Ei aleta riisumaan ja kun autetaan ei saa auttaa... huoh!

    VastaaPoista
  17. Kuulostaa niin tutulta! Meillä tuo ensimmäinen kova uhma oli Nupulla n. 1,5 vuotiaana ja sitä seuraava n. 2 vuotiaana. Ja aina erityisesti ulkovaatteiden pukemisen kanssa. Välissä siis oli onneksi tasaisempi kausi, jolloin sai vähän puhaltaa :) Lapsen Spagetti-ilmiö alkaakin olee vähän haastava kun ikää ja painoa tulee lisää. Seuraavaa uhmakautta siis odotellessa...

    VastaaPoista
  18. Tosi lohduttavaa kuulla että samanlaista muillakin, meillä asuu myös Mrs. Drama Queen ja kyllä tätä äitiä välillä niin vituttaa että ei mitään rajaa. Mä tiedostan sen että mun lapsi on selkeästi tullut tänne maailmaan antaakseen mulle mahdollisuuden pidentää pinnaani mutta välillä tuntuu että se opetteluprosessi vaan on liikaa mulle ;) Hävettää välillä kun menee aikuisena ihmisenä mukaan siihen kiukutteluun ja tollasessa klassisessa "väärän tavaran anto"-episodissa mä saatan paiskata tavarat lavuaariin lennossa :D

    VastaaPoista
  19. Niin tuttua, niin tuttua! Musta ei ainakaan löydy ikuisesti ymmärtävää mummimammaa, ei sitten ollenkaan. Eikä varsinkaan huonosti nukutun yön jälkeen. :D

    VastaaPoista
  20. Ugh, meillä on vielä aika siro ja kevyt tuo taapero ikäisekseen ja nyt jo tekee tiukkaa vaikka painoa on vaan kymmenisen kiloa. Iiks.

    VastaaPoista
  21. Onnea pikkusiskosta! :)Mä kauhulla odotan mitä meillä onkaan edessä...

    VastaaPoista
  22. Mä olen ihan sanaton. Ja symppaan tätä.

    VastaaPoista