Social Media Icons

torstai 11. lokakuuta 2012

Jalat ilmaan, olenhan kotiäiti

Ei kommentteja Share It:
"Sullahan ei ole nyt mitään muuta kuin aikaa kun olet lapsen kanssa kotona", totesi eräs tuttavani kun esikoislapseni oli vasta muutaman kuukauden vanha. Katsoin häntä tyrmistyneenä, saamatta sanaa suustani. Aikaa? Kelloni käy samaa tahtia kuin muidenkin, mutta tuntuu, että hoidettavia asioita on kolmenkymmenen tunnin verran vuorokautta kohden. Ja lapsia vain yksi, ainakin vielä toistaiseksi.

Päiväni alkaa tavallisesti hieman ennen aamukahdeksaa ja päättyy aamuyöllä yhden ja kahden väliin. Ensimmäiset kahdeksan kuukautta äitinä tein myös yövuoroputkea kaikille tuttujen mahakipuitkujen, hampomisen ja yöimetysten kanssa. Sittemmin yönakit ovat napsahtaneet vain hampomisen ja unikoulun yhteydess ja edellä mainitut jaksot valitettavasti kestävät parista viikosta pariin kuukauteenkin kerrallaan. Kahvitauot, pitkät ruokatunnit, viikonloppuvapaat ja kesälomat ovat haave vain, palkkakin naurettavan pieni, joten kovinkaan mukavuudenhaluisen ihmisen ratkaisuksi en tätä äkkiseltään mieltäisi.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut ulkona kaksi kertaa, noin viiden tunnin verran kerrallaan, toinen kerroista oli viime viikkoinen Kottaraisen työhuoneen avajaiskekkerit. Toisaalta, päiväin päätteeksi on niin väsynyt, ettei edes jaksaisi lähteä mihinkään. Huomaan fiilisteleväni viikottaisella lenkkisaunareissulla (jonne saan parhaimmillaankin upotettua korkeintaan tunnin) ja yksin, kaikessa rauhassa tehdyillä ruokaostoksilla.

Kotiäitiys on rankin duuni, jota olen eläessäni tehnyt. Kirjaimellisesti olen kiinni työssäni (jonka luontaisetuuksiin kuuluu rajattomat vapaa-ajan mahdollisuudet, näin olen kuullut) ja vieläpä ilman sen ihmeempiä hengähdystaukoja. Äitiys tuntuu ikuiselta tasapainottelulta mitä tulee ajankäyttöön; kannan huonoa omatuntoa niistäkin hetkistä, jotka olen pyhittänyt itselleni (päiväuniaika tai ainakin puolet siitä), vaikka tiedän tarvitsevani ja ansaitsevani ne. Tuntuu, että voisin tehdä aina jotakin paremmin ja että sitä minulta myöskin odotetaan, jatkuvaa suorittamista ja pingottamista.
Kotini ei koskaan ole riittävän siisti, vaikka tuntuu ettei päiviin mahdukaan kuin kotiaskareita. Kun hankaa puolilta öin keittiölaattojen saumoja tiskiharjalla kontallaan koska ei voi liitoskipujen takia enää seisoa ja tietää, että seuraavassa huoneessa odottaa työleiri, on olo melkoisen toivoton. Aamulla pestyllä lattialla koreilee jo iltapäivällä satsi tomaattikastiketta, pyykkivuori ei lopu pesemälläkään, kaappeihin kätkeytyy hallitsematon kaaos jonka selvittämiseen ei ole koskaan aikaa, intoa, halua tai tarmoa. Astianpesukoneen tyhjentämisen aikana lapsi on ehtinyt vessaan tyhjentämään pyykkikorin sisällön vessanpönttöön. Vaatteita kaappiin laittaessani hän hyökkää kirjahyllylle lataamaan lattialle koko aakkostetun sisällön johon vain suinkin yltää. Kaiken kukkuraksi hän pelkää imuria, ja koska sen on ajoittain pakko laulaa, keittiössä päivittäin, tyytyy hän joko roikkumaan lahkeessani kiljuen (häntä ei saa ottaa syliin) tai sitten piiloutuu sohvan nurkkaan huutamaan kunnes oksentaa. Lapsiperheen sotkusta naamaileville olen vain tarjonnut hymyillen moppia. Tähän saakka kukaan ei ole siihen tarttunut (lukuunottamatta sitä kertaa jolloin olin synnytyssairaalassa).

Koko lapsen hyvinvointi, kehitys ja kiintymyssuhde tuntuu kulminoituvan odotukset ylittävään äitiyteen, ikään kuin äiti olisi ainoa aikuinen varhaislapsuudessa. Se, millaiseksi lapsi kasvaa tuntuu nojaavan yksinomaan äiti-suhteeseen; lapsi jolle ei lueta ja lorutella säännönmukaisesti lapsivuodeosastolta alkaen laahaa luonnollisestikin puheenkehityksessään ja pinsettiotteen oppiminenhan pohjaa sormiruokailuun. Jo raskausaika ja synnytys tuntuu eräänlaiselta näytön paikalta - hyvinvoiva, raskausvaivoilta välttynyt lapsensa kahdella ponnistuksella maailmaan pykännyt nainen kun on sankariäitiainesta kerrassaan.
Toisinaan tuntuu, ettei tilaa uupumukselle jää. Toimiminen pääasiallisena aikuisena, ruoanlaittajana, siivoajana, pyykkäjänä, kantojuhtana, lohduttavana sylinä, levottomina öinä vierellä valvovana vanhempana ei saisi tai voisi väsyttää tai kyllästyttää. Niin monet kerrat parvekkeen viimeisessä nurkassa, ainoassa paikassa jonne ei kauheinkaan huutoraivari kuulu, itkeneenä olen miettinyt, mikä minussa on vikana, miksi juuri minun empatiavarastoni tuntuu olevan näin ehtynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti