Social Media Icons

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Uskottava on

Ei kommentteja Share It:
Jo viime raskaudessa olin supistusherkkä, mutta se ei ole mitään verrattuna tähän toiseen odotukseen. Ensimmäiset supistukset tunsin jo ensimmäisellä kolmanneksella, ja nyt, kahdenkymmenenneljän viikon korvilla ne tekevät elämästä jo suoranaisen vaikeaa. Pidemmät kävelyretket, ylimääräinen fyysinen rasitus, jaloillaan oleminen ja ihan jo rappusten ravaaminen saavat olon tukalaksi. Tänään olin kirpputorilla puolitoista tuntia, jonka päätteeksi raahustin kaksin kerroin autolle, ja poikkesin kotimatkalla ripsivärit levinneenä, edelleen kaksin kerroin apteekkiin hakemaan särkylääkettä, jossa sain osakseni huolestuneita katseita ja kysymyksiä. Kolme tuntia makasin olohuoneen sohvalla itkien puhelin kädessäni valmiina soittamaan päivystykseen. Olo helpotti lopulta, mutta vessareissua pidempiä matkoja en ole liitoskivuitta tai supistuksitta taittanut.

Olen pettynyt ja huolissani. Olen huolissani syntymättömästä lapsesta, joka kasvaa sisälläni. Pelkään, etten saakaan häntä syliini, tai että hän syntyy ennen aikojaan. Olen pidellyt kädessäni pikkuruisia vauvanvaatteita pala kurkussani ja miettinyt, että on olemassa mahdollisuus, etteivät ne koskaan pääse käyttöön.
Olen pettynyt kehooni, joka on pettänyt minut nyt, jolle toinen raskaus tuntuu olevan liikaa. Olen pettynyt, kerta kaikkiaan. Vihainenkin.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, on oloni muuten hyvä. Minulla on tarmoa, visioita, intoa, oli kyse sitten talvikenkien hankinnasta, ristiäiskorteista (voi kyllä!), ruokalistan laatimisesta tai kodin sisustamisesta. Mutta uskottava on. On aika pysähtyä, ottaa rennommin.
Supistuksia lukuunottamatta olo on hyvä. Eli niin kauan kuin liikun hitaasti, harkitusti ja vähän kerrallaan. Enemmän se vaatii perheemme toiselta aikuiselta, joka on tottunut siihen, että ohjat ovat käsissäni oli kyse sitten kodinhoidosta, lapsesta tai asioiden organisoimisesta. Rutiinien rikkoutuminen on shokeeraavaa. En pääse kolmesti viikossa pyykkitupaan, en voi tehdä yksin jättimäisiä ruokaostoksia tai lähteä reippaalle iltakävelylle, tehdä asioita jotka antoivat ennen jonkinlaisen tunteen arjen onnistuneesta ja sujuvasta pyörittämisestä. Minun on totuttava olemaan paikoillaan, olla aiempaa toimettomampi, mikä on aika haastava yhtälö taaperon kanssa.

PS. Mitä parhainta vertaistukea tähän ihanan kamalaan odotusaikaan olen löytänyt kauan seuraamastani Verskin valtakunnasta, eli jos tilanteeni kuulostaa tutulta, suosittelen piipahtamaan sielläkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti