Social Media Icons

tiistai 25. syyskuuta 2012

Perhe on paras

12 kommenttia , , , , , , , , , Share It:



Muiden äitien kokemuksia ja kertomuksia kuunnellessa huomasin toisinaan pitäväni itsestäänselvyytenä lähellä asuvia perheenjäseniä ja sukulaisia. Olen kai niin tottunut heidän läsnäoloonsa. Viikottaisiin kahvitteluhetkiin, kimppakyydillä järjestettyihin ruokakauppareissuihin ja kaikenlaiseen apuun tarvittaessa. Meidän molempien vanhemmat asuvat siis kävelymatkan päässä ja tapaammekin vähintään kerran viikossa. Me emme ole jääneet koskaan pulaan oli kyse sitten neuvolalääkärikäynnistä, peräkärryn lainaamisesta tai juhlien järjestelyavusta. Ehkä siksi emme kovinkaan usein turvaudu varsinaiseen lastenhoitoapuun, sillä jo uusimman Avotakan selaaminen kuumaa kahvia kyytipoikana isovanhempien kontatessa lattialla lapsen kanssa riittää tyydyttämään oman ajan tarpeen hetkeksi.

Toisinaan tunnen olevani kiitollisuudenvelassa kaikesta siitä, mitä olemme saaneet ja mitä meidän eteemme on tehty. Anoppini on kerännyt pakkasemme täyteen sieniä ja marjoja ja täydennystä tulee tasaisin väliajoin, aina kun pakkaseen saadaan vain tilaa. Me käytämme yhtä heidän autoistaan ja lastenvaatehankintojenkin takana he ovat usein. Minun vanhemmiltani taasen olemme saaneet lahjaksi television ja kuivausrummun, yhdistelmävaunut, rakastettuja leluja ja kestovaippojakin. Pyytämättä.
Eniten arvostan kuitenkin saamaani tukea arjessa - sitä että voin aina soittaa kun siltä tuntuu, piipahtaa kahville päiväseltään lapsen kanssa aikataulujen natsatessa, sitä että joku kuulee ja kuuntelee. Lusikkalakkoahdistus ja unikoulun aiheuttama väsymys tuntuu puolittuvan, kun siitä saa puhua kasvotusten jonkun toisen kanssa (kesän yksin lapsen kanssa vietetyt yhdeksän viikkoa eivät ehkä kuitenkaan olleet kovin yksinäisiä...). Saan neuvoja ja vinkkejä kun niitä pyydän, oli kyse sitten verhotangon valinnasta, kaalilaatikko-ohjeesta tai kasvatuskysymyksistä.
Lapsen isovanhemmat pääsevät seuraamaan uusia kehitysharppauksia, kausia ja kasvua läheltä ja lähestulkoon koko ajan. Lapsen ja vanhemman onnistumisen ilon uuden äärellä kruunaa mitä ylpeimmät isovanhemmat, jotka soittavat koko suvun läpi kun ensimmäiset sanat kajahtivat ilmoille tai kun Helmi lähti konttaamaan. Yhdessä vietettyyn aikaan ei liity suuria odotuksia tai garderobin huolellista pohdintaa (kuten Aino-tossupostauksestani kuvitella saattaa), kun sitä on tarjolla usein ja paljon. Treffit ovatkin usein lenkkipolulla tai iltapäiväkahvikupillisen äärellä ikkunanpesun lomassa. Se on virkistävää - arjen jakaminen yhdessä heidän kanssaan.

Omasta lapsuudestani muistan enemmän tai vähemmän ilolla ne isovanhempieni luokse suuntautuneet vierailut jolloin piti hengailla juhlatamineissa, tukka laitettuna. Kahvipöydässä oli aina tarjolla täytekakkua ja kohteliasta kuulumisten vaihtoa. Vaikka nautinkin isovanhempieni seurasta, oli mummolassa tiukemmat säännöt aina sohvalla röhnöttämisestä saakka. Lapsen isovanhemmissa arvostankin sitä, etteivät he pahastu vaikka hänen hiuksensa olisivatkin hieman takkuiset tai allekirjoittanut saapuisi paikalle tuulipuvussa.

Tuleva synnytyskään ei lapsenhoitojärjestelyineen huoleta, vaikka edellistä synnytystä silmällä pitäen minua onkin ohjeistettu lähtemään sairaalaan heti kipeiden supistusten alkaessa - just in case. Tiedän, että voin soittaa vaikka keskellä yötä ja että joku pääsee Helmin luokse alle kymmenessä minuutissa. Olen tavattoman onnekas.

Millaiset välit teillä on vanhempiinne tai appivanhempiinne? Miten te vietätte aikaa yhdessä?

12 kommenttia:

  1. Oma äitini kuoli vajaa vuosi sitten poikamme ollessa n.2kk ikäinen ja vaikka anoppini kovin mukava ihminen onkin,niin voin myöntää, että kyllä minua harmittaa kovasti, ettei anoppini ole läheskään yhtä "mummomainen",kuin äitini oli niin kauan kuin ehti olla. Sen sijaan appiukkoni (joka ei siis asu anoppini kanssa) on aivan mahtava pappa pojallemme ja hänen kanssaan olemme viikottain tekemisissä ja hänelle voimme soittaa koska vain, jos apua tarvitsee! p.s Äitini oli juuri sellainen, että saattoi pistäytyä meillä yhtäkkiä kylässä mukanaan sienikastiketta ja jauhelihamureketta :) Ja hänkin täytti pakkasemme syksyisin marjoilla ja sienillä. Oli mukava lukea tätä postaustasi, siitä tuli niin tuttu fiilis <3

    VastaaPoista
  2. Olen kateellinen. :) Ihan tuli itku kun luin tekstiäsi, aivan kuin olisit kirjoittanut anopistani. Juuri tuollainen ihana, jonka luo saattoi vain mennä ja joka huolehti aina, että meillä oli marjoja ja sieniä pakkasessa, joka kuuli ja ennenkaikkea kuunteli. Kaksi ja puoli vuotta sitten laskettiin anoppi kirkkomaahan, sairaudesta väsyneenä. Niin väärin.Mulla on omaan äitiini aivan surkeat välit. Tai no. Äiti asuu lähellä, tykkää meidän tytöstä kovasti, ja auttaakin joskus. Auttaminen tapahtuu vaan täysin äidin ehdoilla, eikä hän ole esimerkiksi käynyt meillä kunnolla kylässä kuin kahdesti, silloin kun tyttö syntyi ja ristiäisissä. Niin ja kerran niin, että olin kipeä ja oli täällä vapaapäivänsä tytön kanssa. Tyttö on parin viikon päästä vuoden ja me ollaan asuttu tässä nyt reilut puolitoista vuotta. On kyllä hakenut mun pikkusiskoa muutaman kerran, eli on käynyt ovella kääntymässä ja toteamassa että "et ole sitten hetkeen siivonnut". Meidän pitää aina käydä siellä. Äiti juo ihan liikaa eikä malta olla juomatta tytönkään nähden, vaikka asiasta ollaan paljon puhuttu. Äiti haukkuu, vittuilee, pilkkaa, ja kääntää sitten kaiken minun syykseni. Pinna on kireällä, mutta isän takia ei voi kaikkia välejä katkaista.Iskä on ihana. Ja appiukko myös. Meidän vanhemmat asuvat siis 50km säteellä. Anopin äiti 88v on myös maailman ihanin rautamummo, harmi kun hänen luokseen on kuitenkin lähes 200km. Pitäisi silti käydä useammin, nyt kun vielä voi. Mummo on kyllä piristynyt hurjasti sen jälkeen kun tyttö syntyi, anopin poismenon jälkeen näytti hetken jo siltä että mummonkin aika on pian. Vaan ei, siellä se mummo porskuttaa kohtuuterveenä menemään, asuu yksin ja oli kuulemma nostanut potutkin tässä hiljattain ihan itte. :)

    VastaaPoista
  3. Kun muutettiin toiseen kaupunkiin, niin meidän kummankin vanhemmat jäivät yli 2 tunnin ajomatkan päähän.. Hieman stressiä siitä, mihin esikoinen hoitoon, kun toinen päättää, että masuyksiöstä on tila loppu.Omaan äitiinin minulla upeat välit, soitellaan päivittäin ja on kauhea ikävä, kun ennen nähtiin melkein päivittäin. Appivanhempien kanssa riittävät välit, he ovat tukeneet meitä taloudellisesti ihan todella paljon joka asiassa.

    VastaaPoista
  4. Äitini on ihana. Kuuntelee ja auttaa tarvittaessa. Vika vaan on mussa. Mä en OSAA puhua ongelmistani tai pyytää apua.

    VastaaPoista
  5. Täällä yksi kateellinen ilmottautuu. Mummuloihin on ajomatkaa 4 ja 7 tuntia. Kovin usein ei siis nähdä, eikä apua arkeen ole saatavilla. Eikä se oleskelu mummuloissa ole arkista menoa vaan vierailun aikana pitää kereetä näkee puoli sukua ja samalla paikkakunnalla asuvat kaverit, eli menoa ja meininkiä on koko ajan, ja kotiin rupee kaipaamaan, jotta saisi huilata. :/

    VastaaPoista
  6. Voi kuinka ihanalta kuulostaa, olkaa onnellisia että teillä asuvat isovanhemmat noin lähellä! :) Meillä miehen isä perheineen asuu tässä lähellä, heidän kanssaan ollaan jonkin verran tekemisissä. Ei kuitenkaan viikottain, kerran kaksi kuukaudessa. Heillä on kuitenkin ihanat teini-ikäiset lapset jotka vierailevat meillä usein ja ovat lastenhoitoapunakin satunnaisesti. Omat vanhempani asuvat lähes 5 tunnin ajomatkan päässä, heitä ei siis kovin usein tule nähtyä. Soitellaan kuitenkin usein ja ihana sinne on mennä kyläilemään pidemmäksikin aikaa. Saa juurikin lukea lehteä rauhassa ja kahvinkin nauttia kerrankin lämpöisenä! :D Tässä arjen keskellä kaipaisi kyllä välillä pientä henghdystaukoa ja auttavia käsiä. Varsinkin nyt kun mies aloitti opiskelut ja on arki-illat koulussa, viikonloput ja päivät töissä... Uudella paikkakunnalla ei oikein perheellisiä kavareitakaan ole, puistotuttuja vain. Alkaa välillä ajatus työhön menosta kutkuttaa. Saisi mieskin olla enemmän kotona kun ei hänen tarvitsisi niin pitkää päivää tehdä. Yhteisellä päätöksellä olemme kuitenkin päättäneet että meidän 1v 4kk on vielä liian pieni hoitoon, kun kerran näinkin taloudellisesti pärjäämme. Toinen lapsi on haaveissa, joten ehkä en edes montaa kuukautta ehtisi töissä olla jos hyvin käy! :)

    VastaaPoista
  7. - mun vanhemmat: 550km päässä- miehen vanhemmat: 150km päässä, toisella ALS ja toisella parkinson- mun porukat on tulossa synnytysvahdeiksi: jos synnytän ennen sitä tai sen jälkeen, menen synnyttämään yksin- taloudellista tukea en ota vastaan, koska olin esikoisen syntyessä jo 28, juuri valmistunut ja työelämässä (tosin määräaikaisena ja pienipalkkaisena, mutta silti)

    VastaaPoista
  8. Kuinka onnekas oletkaan! Ja varsinkin Helmi - saa luoda läheiset suhteet isovanhempiinsa. Mahtavaa :)Minun ja mieheni vanhemmat asuvat n. 300 kilometrin päässä. Miehen vanhemmat ovat jo sen verran vanhoja, että eivät lähde näin kauas matkustamaan. En usko että tulevat meidän vauvaa katsomaan kunhan hän syntyy.Oma äitini jo innoissaan odottaa ensimmäistä lapsenlastaan syntyväksi, mutta välillä tuntuu että hän unohtaa, että tämä lapsi on MEIDÄN - ei hänen. Kuulin toissapäivänä että hän jo suunnittelee nimijäisjuhlia pidettäväksi omassa kodissaan, eikä meiltä ole kysynyt mitään. Niin, emme edes aio pitää mitään juhlia... Isäni on alkoholisti, joka tuskin tulee olemaan osana meidän perheen elämää. Soitellaan noin parin viikon välein ja se riittää. Tänään on menossa rv 35+5, joten varmaan aika pian päästään näkemään miten nämä tulevat isovanhemmat käyttäytyvät :)

    VastaaPoista
  9. täälläkin yksi kateellinen. Miehen vanhemmat asuvat 70km säteellä (toinen 70km toiseen suuntaan, ja toinen 70km toiseen suuntaan). Omani taas asuvat molemmat yli 3h ajomatkan päässä, äidilleni taitaa olla vielä enemmän tuosta matkaa. Ehdimme me syksyllä asua äidin kanssa samassa kaupungissa pari kuukautta ja se kyllä helpotti elämää. Pystyi viemään lapsen mummolaan kun itse kävi sillä aikaa kaupassa tms. Joten ai että miten hienoa se olisi nyt kohta kahden lapsen kanssa.Miehen sukulaiset kyllä auttavat lapsen hoidossa, viikonloppuisin. Mutta silloinkin lapsi on vietävä sinne, eikä me olla sitä jaksettu kuin ehkä kerran kahdessa kuussa. Toki niitä nähdään useammin, mutta sinänsä mitään käytännön apuja ei niin kovin helposti saa. Eli kyllä, olen kateellinen ;)

    VastaaPoista
  10. On luksusta asua samassa kaupungissa isovanhempien kanssa. Mummi ja vaari asuu parin kilometrin päässä ja mummi hakee pojan joka aamu meiltä kotoa, hoitaa päivän kunnes minä pääsen töistä ja käyn hakemassa kotiin. Mummolle ja ukille matkaa on 14 kilsaa ja apuja saa heiltäkin. Ja nyt vain toivotaan, ettei tarvitsisi muuttaa miehen töiden perässä minnekään mutta pahalta näyttää =(

    VastaaPoista
  11. Perhe on tärkeä ja onneksi lähellä ja apuna arjessa.

    VastaaPoista
  12. Meillä kanssa minun vanhempani asuvat alle kahden kilometrin päässä. Apua saa kun pyytää ja kerran viikossa ainakin pitää kuulemma nähdä pientä neitiä :)

    VastaaPoista