Social Media Icons

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Vaihde vapaalle


Pitkän ja yksinolon täyteisen kesän päätteeksi olen osannut vaatia omaa tilaa ja omaa aikaa. Myöhäisiä herätyksiä, päiväuniajan velvollisuuksista laistamista tai niiden delegoimista on tullut harrastettua. Silti kaipasin ihan oikeaa vapaa-aikaa, aikaa ilman lasta, ilman velvoitteita. Koska skumpantäyteinen tyttöjenilta ei tule tilassani kyseeseen, jäin vain odottamaan sopivaa tilaisuutta. Ja sellaisen sain.



Sain äitini poppoolta lahjaksi liput itselleni ja ystävälleni Madonnan viime sunnuntaiselle Helsingin keikalle kenttäpaikoille ja siskonikin sai samanlaisen setin! Jo viikkoja aiemmin fiilistelin vapaaillalla, spektaakkelimaisella show'lla, hyvällä musiikilla ja seuralla, odotin todella tätä.
Viikonloppua vietimme mökkeillen ja Helmi jäi isovanhempiensa kanssa vielä muutamaksi tunniksi nauttimaan luonnon rauhasta kun itse suuntasin jo edeltä kotiin ja suihkun kautta keikkailemaan.

Raskaushehku peitti kauniit kasvoni alleen, voi harmistus!
 
Nahkajakku / Vila
Mekko / Kärkkäinen
Legginssit / Sisters
Ballerinat / Crocs
Laukku / äidin vanha


Asuvalinta ei ollut vaikea - ainoat äitiyshousuni olivat pesussa ja vatsan peittimiksi kävi vain yksi väljähkön mallinen kolttu (ajatelkaa, omani on kokoa XS...) joka löytyi muutama viikko sitten Lahden Kärkkäiseltä alekorista ja on ollut megasuosikki siitä lähtien. Hiukset pörröstyivät kosteassa ilmassa alta aikayksikön, jalat turposivat seisoessa, pitkään seisominen & jammaileminen saivat aikaan melko napakoita harjoitussupistuksia ja megatähtikin saapui lavalle vaatimattomasti tunnin myöhässä, mutta hyvässä seurassa aika kului rattoisasti ja illasta jäi todella hyvä fiilis!

Kun ohitsemme käveli perheitä Helmin ikäisten lasten kanssa mini-Peltorit päässään, tuli itselleni hieman haikea olo. Olen ollut kerran aikaisemmin ulkona, viime syksynä, ja siitä saakka on poikkeuksetta lapsi kulkenut kanssani paikasta paikkaan, taidenäyttelyistä kenkäostoksille. Tunsin oloni käsipuoleksi, rammaksi. Laukussani ei ollutkaan vaippaa tai rusina-askia. Katsoin kelloa ja mietin lapseni käyvän pian nukkumaan ilman minua. Kuvittelin hänet syömässä iltapalaa, hieromassa silmiään, laulavan itselleen tuutulaulua kuten joka ilta. Nautin illasta, mutta katsoin kelloa ja joka ainoa kerta pienet, kentällä kuulosuojaimet päässään jammailevat taaperot nähdessäni sydäntäni kouraisi ikävästä.
En koskaan ajatellut olevani tässä tilanteessa, koti-ikävää potemassa - enhän ollut poissa kotoa montaakaan tuntia. Silti jotenkin tunsin tarvitsevani tätä. Vaipatonta laukkua, omaa aikaa ja rauhaa, kaikkien kotona vietettyjen öiden, aamujen, päivien, viikkojen, kuukausien jälkeen. En ole käynyt jumpassa, en lukenut kirjaa aikoihin. Bloggaaminenkin tapahtuu pääsääntöisesti iltaisin ja öisin.

Missä sinä olet viettänyt viimeksi vapaailtaa ja miten? Vai oletko viettänyt ollenkaan?

PS. Pahoittelen kuvien järjettömän huonoa laatua (tokkopa ne aikaisemminkaan ovat olleet estetiikan riemuvoittoja). Keikalle ei luonnollisestikaan saanut ottaa mukaan järjestelmäkameraa - siihen kun voi jemmata vaikka pommin, ja mukanani kulki pikkuruinen pokkari.

3 kommenttia:

  1. Tuo on niin totta! Omaa aikaa tarvitsee ja kaipaa, mutta kun sitä on, se kaikki aika menee lapsen miettimiseen. Varsinkin yleisillä paikoilla on aivan kädetön olo ja tekee mieli huudella tuntemattomille ihmisille, että "on minulla(kin) sellainen pieni ihana tyttö, mutta hän ei vain ole nyt mukana!" Ihan hullua, kuinka tärkeä voi pieni ihminen olla :----)

    VastaaPoista
  2. Eipä ole tullut omaa aikaa kauheasti vietettyä, paitsi yksin oon ruokakaupassa joskus käyny. Pitäis ottaa ja repästä, mutta ei tässä kaupungissa kovin suuria tapahdu, joten yleensä ota pojan mukaani jos johonkin menen koska joudun lähtemään vähän kauemmaksi.No ehkäpä sitten kun imetys joskus loppuu.. Tai jos vaikka pääsis sinne kuntosalille joskus.

    VastaaPoista
  3. Oma aika on supertärkeää. Sen tajuaa vasta sitten, kun on sellaista ollut viettämässä. Että kuinka hyvää se tekee. Ensimmäisiä kertoja, kun olin Ainosta erossa, ihmettelin, mitä teen vapailla käsillä tai kun mukana ei ole vaunuja, hoitolaukkua tai mitään muutakaan lapsen tavaraa. Mietin, huutaako minusta kilometrin päähän, että olen äiti, joka on ekaa kertaa ihmisten ilmoilla. Tuskin kuitenkaan :-) Sitä kummasti taas jaksaa, kun saa käydä vähän tuulettumassa. Kukin tavallaan. Tekee sitä, mistä nauttii.Olen kokenut, että kahdenkeskinen aika on myös tosi tärkeää. Että saa viettää aikaa sen Ison Tärkeän kanssa, kahden kesken. Tehdä jotakin sellaista, jota teki ennen lasta. Me ollaan sovittu Isämiehen (ja lapsenhoitajina toimivien isoäitien) kanssa, että pidämme kahdenkeskiset treffit joka kuukausi. Ei mitään tähtitieteellistä, vaan perustreffisettiä, ollaan käyty keilaamassa, syömässä, leffassa. Nuo hetket tekevät ainakin meillä parisuhteelle nannaa.

    VastaaPoista