Social Media Icons

tiistai 7. elokuuta 2012

Tupatarkastajat

Ei kommentteja Share It:
Lapsiperheet tietävät, miten koti muuttuu kaatopaikaksi yhdessä hetkessä. Miten keittiö on siisti vain ohikiitävän hetken verran, miten lelukorit ammottavat olohuoneen lattialla tyhjinä, purettuina ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Yksi imuroimaton päivä näyttää kuukauden aikaansaamattomuudelta. Pyykkikori tuntuu olevan alituisessa ylikuormitustilassa. Koti tuntuu mahdottomalta pitää tupatarkastuskelpoisena - ainakin jos mielii tehdä muutakin kuin kulkea rätti kädessä.

Myönnän. Meidän kotimme ei ole koskaan kiiltänyt ja keittiössä on tuoksunut yleispuhdistusaineen sijaan kotiruoka. Toisinaan, siis ennen lastakin, kotimme pääsi räjähtämään kauhean näköiseksi. Kaksi aikuista kasvatti silti pyykki-ja tiskivuorta melko maltillisesti, verraten yhteen taaperoikäiseen lisänä. Aiemmin selvisin siivouspäivällä, nykytilannetta sen sijaan ei tunnu auttavan mikään.

Kolme koneellista pyykkiä päivässä on arkea, samoin ylitsevuotava pyykkikaappi. Tiskikone pyörii kahdesti päivässä. On päiviä, jolloin en laita imuria lainkaan siivouskomeroon, sitä käytetään kahdesti tai kolmesti päivässä - olen oppinut inhoamaan jalkojen mukana pitkin asuntoa kulkeutuvia leivänmurusia ja hiekanjyväsiä. Ja silti niitä on joka puolella, koko ajan. Tavarat eivät ole koskaan paikoillaan. Eivätkä ne edes enää mahtuisi kaappeihin (tiedän jokaisen valittavan säilytystilan vähyydestä, mutta meillä sitä on oikeasti vähän - tähän asuntoon muuttaessamme makuuhuoneessamme oli yksi vaatekaappi kolmelle hengelle). Tehtävälista ei koskaan tyhjene.

Viime viikolla isän ja tyttären päiväuniaikaan hakkasin raivokkaasti puoli tuntia olohuoneemme nukkamattoa ulkona. Sitten imuroin sitä vielä vartin. Pesin lattiat. Pyyhin pölyt. Kun kerroin samana päivänä meillä vierailleelle ystävälleni saaneeni ankaran kohtutreenin (harjoitussupistuksia) toivottomalta tuntuvasta matontamppausoperaatiosta, avomieheni katsoi minua hämillään ja kysyi "milloin?".  Katsoin vesikelloja kämmenissäni, mietin särkeviä käsivarsiani. Huokaisin. Tämä todella on tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Tiedän silti, etten voisi luovuttaa, vaikka kotimme nyt siltä aina ja iankaikkisesti näyttääkin.

Raskauden myötä olen löytänyt sisäisen siivouspaloni, pesänrakennusviettini. Se vain hukkuu kaiken sotkun alle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti