Social Media Icons

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Levottomat jalat

Ei kommentteja Share It:
Yksi lapsen alkutaipaleen tärkeimmistä virstanpylväistä (ainakin minulle), tuetta kävelemään oppimisesta, on vallan jäänyt täällä ikuistamatta kaiken kiireen ja härdellin keskellä. Lapsi on taapertanut jo hyvän tovin pitkiä matkoja ja päivä päivältä kävelystä tulee varmempaa, nopeampaa ja määrätietoisempaa. Koska hän on liikkunut jo pitkään itse kontaten, ei tämä tuntunut kehityksen kannalta niin merkittävältä ja mullistavalta kuin mitä olin etukäteen ajatellut.

Oudolta ja mullistavalta on sen sijaan tuntunut, että hän haluaa kävellä itse koko ajan ja joka paikkaan. Vähemmän ilahduttava seikka on, että lapsi pääsee kiellettyjen tavaroiden kanssa pirun kovaa karkuun ja ottaa miltei juoksuaskelia. Olen kerran jos toisenkin juossut soivaa puhelintani mukanaan kantavan pennun perässä ja vaatinut häntä pysähtymään saaden vastaukseksi vain epäuskoisia naurahduksia ja vahingoniloisia riemunkiljahduksia.
Mutta onhan tämä outoa. Toinen tuntuu ihan eri tavalla oikealta ihmiseltä. En saanut sanaa suustani kun hiljaisessa kauppakeskuksessa sunnuntaina ykskaks H. laskikin Helmin ostoskärryistä alas ja pienet valkoiset lenkkitossut kopisten hän viiletti menemään ostoskärryjen vierellä onnellisen näköisenä läpi supermarketin. Olin haljeta ylpeydestä. Minun pieni lapseni kävelee ohi sukkaosastojen ja maitohyllyjen! Mainittakoon, että olin myös haljeta kiukusta ja häpeästä kun minun pieni lapseni köllähti leluosaston hyllyjen väliin lattialle itkemään ja huutamaan hysteerisesti kun nappasin vaaleanpunaisen karvahamsteripaketin hänen tiukasta otteestaan.

Levottomia jalkoja, vaan ei raivoa, tuntuu myös vatsanahkan sisäpuolella. Ensimmäiset hentoiset liikkeet tuntuivat varmaankin kuudentoista ja seitsemäntoista viikon tienoilla, mutta nyt, kahdennellakymmenellä viikolla jumpsutus tuntuu jo vatsan päältäkin ja vauvauinnin sijaan taidan ilmoittaa äärimmäisen lahjakkaalta tuntuvan beibimme riverdance-tunneille pikimmiten.
Raskausviikot kuluvat nopeaan tahtiin, mutta minua eivät vaivaa levottomat jalat (synnytyssairaalaan päin). Oikeastaan tämä tyyppi saisi pysytellä vatsani suojissa vielä pitkän tovin enkä odota erityisellä innolla niitä hetkiä kun joudun pyytämään avopuolisoani pukemaan minulle tukisukat jalkaan (luulen, että parisuhteemme ei ole enää ollut ennallaan sen tuskaisan väännön jälkeen) ja lakkaamaan varpaankynteni. Napakoita harjoitussupistuksia tulee tuon tuostakin pitkin päivää, levossakin, joten ahkera liikkuminen ja touhuaminen on tauolla aina sen ollessa mahdollista.

Raskauteen ja synnytykseen suhtaudun varsin eri tavalla kuin aiemmin. Vaikka odotin ensimmäisiä potkuja ja muljahduksia, eivät ne ole olleet rakkaudellisia euforiahetkiä, vaan enemmänkin hienoisia helpotuksen huokauksia siitä, että sikiö on yhä elossa ja liikkuu. Vatsan kasvaminen ei ole söpöä, vain tuskastuttava tieto siitä, että joudun pian taas äitiysfarkkuostoksille vanhojen jäädessä isoiksi ja turvautumaan parisängyn lakanan kokoisiin trikoovaatteisiin kun mikään muu ei enää mahdu päälle. Tai jos mahtuu, niin ei istu päällä.
Synnytystä toki odotan, mutta eri tavalla. Tiedän, mikä synnytyskipuun auttaa tai mikä voisi auttaa. Tiedän, miten toivoisin minua kohdeltavan tai hoidettavan. Ja minä uskallan toivoa. Minä uskallan toivoa, ettei minua sidottaisi taas piuhoihin ja käyriin koko synnytyksen ajaksi ellei vauvan tila sitä vaadi, toivon että saisin käyttää vettä kivunlievityksenä, toivon lyhytaikaisempaa puudutusta (viimeksi aloin ponnistamaan vain hetkeä myöhemmin epiduraalin saatuani), toivon etten joutuisi ponnistamaan sängyllä puoli-istuvassa asennossa. Uskallan vaatia, että minulle kerrotaan, mitä tapahtuu. Toisaalta tiedän, ettei synnytystä voi suunnitella ja että asiat rullaavat omalla painollaan, ja että henkilökunta toimii tilanteen vaatimalla tavalla. Silti muistan, ja muistutan, että homman kipuileva päätähti olen minä kunnes beibi on maailmassa, niin itsekeskeiseltä kuin se ehkä kuulostaakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti