Social Media Icons

torstai 2. elokuuta 2012

Kesän hippi mä oon

Ei kommentteja Share It:
Minä lukeudun ihmisiin joka karsastaa kuoseja ja outoja leikkauksia ja detaljeja. Pidän teoriassa kukkakuosista mutta kun sellaista eksyy vaatekaappini, en osaa käyttää sitä. En ainakaan ihmisten ilmoilla. Vielä vähemmän olen mekko-tyyppiä. Tunnen oloni hivenen vanhaksi ajatellessani, että kaikenlaiset vesirajan peittävät mekot luokittelen pitkiksi tunikoiksi. Mitaltaan ne ovat kuitenkin hankalia; ne näyttävät farkkujen kanssa urpolta, mutta kaltaiseni pullukka ei niitä hyvällä tahdollakaan pue kuin legginssien kanssa. Maksimekot ovat muiden päällä kivan näköisiä, mutta kun raskaana ollessani esiinnyin kaupassa mustassa maksimekossani ja vieras pikkutyttö luonnehti minua möröksi (avomieheni tosin sanoi sen johtuvan isosta nenästäni), oli minun todettava että ne eivät sovi viimeisillään raskaana olevan vartalolle, eivät edes teoriassa. Onneksi en olekaan viimeisilläni raskaana vaan hehkun kilpaa auringon kanssa keskiraskauden auvoisessa ajassani.

Jos äitiys on jotenkin muuttanut minua tai tyyliäni, on se ehdottomasti tehnyt minusta mukavuudenhaluisen. Vaatteiden on oltava ajatuksen kevyitä, mistään puristamattomia, naurettavan edullisia ja niiden on jemmattava jenkkakahvani. Hiusten ja naaman on oltava ojennuksessa, mutta peilin edessä ei voi viipyä viittä minuuttia kauempaa. Viime aikoina olen suoriutunut mahdottomalta tuntuvasta tehtävästäni kohtalaisen hyvin, sanoisin.

Ajatuksen kevyt, rypistymätön polyestermekko löytyi Kärkkäisen alerekistä melkoisen kohtuulliseen kympin hintaan, Crocsin ballerinatkin ovat alelöytö. "Kampaukseni" ohjeen löysin Sensaistin vanhasta postauksesta (ohjevideon löydät täältä) ja yllätyksekseni se sopi luonnonkiharalle tukalleni ilman minkäänlaisia esivalmisteluja (hiuslakkaa kuluu purkki viidessä vuodessa, en ole muotoilutuotteiden ystävä) vallan mainiosti ja aikaakin kampauksen tekemiseen kuluu kellosta katsottuna noin 2-3 minuuttia. Arkimeikki tuntuu tätä nykyä noudattavan meikkipuuteri-ripsiväri-linjaa, joten suoriudun viiden minuutin tavoitteestani vallan mainiosti.

Mekko on jotenkin niin minua, muttei kuitenkaan. Oikeastaan ensimmäinen ihminen, jota ajattelin sen nähdessäni, oli blogisisareni Kottarainen. En ikinä näkisi sitä hänen päällään, mutta jotain tuttua mallissa ja materiaalissa on. Niinpä nappasin sen mukaani hieman empien, mutta jo ensimmäisestä käyttökerrasta tiesin, että tämä oli vaatekaappini puuttuva palanen. Tämä outo, hempeä ja romanttinen hippikukkamekko. Helle ja raskaus ne pehmentää pään....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti