Social Media Icons

maanantai 20. elokuuta 2012
Ei kommentteja Share It:
En ole erityisen sukupuolineutraali kasvattaja. Me puhumme muista lapsista tyttöinä ja poikina. Meillä on tyttömäisiä vaatteita, värejä ja saamamme synttärikortit olivat vaaleanpunaisia. Leluissa olemme panostaneet kirkkaisiin väreihin ja selkeisiin yksityiskohtiin, sellaisiin, jotka kiinnostavat vauvaa.

Olemme kuitenkin tulleet vaiheeseen, jossa helistimet eivät kiinnosta ja rapisevat nallet pölyttyvät nurkissa. Viime keväänä Helmi löysi kerhon leluhuoneen nukkekavalkadin ja muoviset ponifiguurit. Olin yllättynyt ja hieman kauhuissanikin - meillä ei kotoa löytynyt nukkea, mutta pikkuautoja ja traktorikirjoja (serkuiltani perittyjä) kylläkin. Olinko mekon jouluna pukemalla onnistunut luomaan mitä tyttömäisimmän tyttölapsen? Voisinko yhtä hyvin kieltää tulevaisuudessa onkimatojen kaivamisen pihalta ja satsata lapsilisät leikkikeittiöön?

Eniten sukupuoleen korostuva kasvatus luo kauhukuvia kun puhutaan tulevaisuudesta. Vaaleanpunaisessa frillamekossa paistattelevan prinsessan miellän helposti muiden tahtoon taipuvaiseksi diivaksi joka ei voi liata käsiään tai tehdä "poikien juttuja". Ei käyttää "poikavärisiä" vaatteita tai tehdä joskus myöhemmin "miesten töitä". Sittemmin olen tullut ajatelleeksi, että sukupuoli-identiteetti tuskin rakentuu punasävytteisten vaatteiden tai nukkeleikkien varaan. Tärkeämmältä tuntuu opettaa, että hän voi tehdä niitä asioita, joista pitää ja joista nauttii. Hän voi kaivaa maasta matoja, rakentaa majoja ja leikkiä poneilla. Hänestä voi tulla ammattijääkiekkoilija, leipurikondiittori, sairaanhoitaja tai rakennusinsinööri. Ja jos jonkinlaisen elämänohjeen haluaisin iskostuvan tuon lapsen takaraivoon, olisi se että sä pystyt ihan mihin vaan.

Nuket ja leikkikeittö kerhossa kiehtovat edelleen. Mutta löytyipä (tyttö)kaverilta maailman hienoin muovinen parkkitalo ja kasa autoja. Kun kirpparilla iski silmänsä - ja hampaansa - vaaleanpunaiseen My little ponyyn, taivuin hänen tahtonsa alla. Kaksikymmentä senttiä maksanut muoviponi takkuisessa sähkönsinisessä harjassaan on kulkenut mukanamme jo tovin, eikä suosiolle näy loppua.

Vielä kovempi juttu on kuitenkin ihkaensimmäinen nukke, Corolle, jonka Helmi sai 1-vuotislahjaksi Ombrellinon poppoolta taannoin. Se on taaperoikäiselle suunniteltu, kooltaan pieniin käsiin sopiva, kevyt ja pehmeävartaloinen, eikä hätkähdä kovaakaan menoa - vaniljantuoksuinen nukkeraasu kulkee mukana keinuhevosen kyydissä ja kylvyssä, ja onpa se toisinaan käynyt kukkapurkissa ja pyykkikorissakin, Helmin kanssa tietenkin. Sen vaate on pesty jo lukuisia kertoja, kun pinsettiotteen omaava taapero on keksinyt ruokkia myös nukkea mustikoilla (syy pesukonevierailuille). Hauskinta nukkeleikeissä tuntuu kuitenkin olevan nuken kippaaminen mutsille, jonka tehtävänä on röyhtäyttää beibiä olkapäällä. Nukke pitää myös tuudittaa uneen (minun toimestani) ja matkia vauvan itkua. Sanoja Helmi ei osaa montaa, mutta aamuisin olohuoneen lelukorien äärellä alkaa tuttu vauva, vauva, vauva-matra nuken kylpiessä suukoissa.
Hartaasti toivon, että nukke helpottaisi mustasukkaisuusdraamaa vauvan tullessa taloon, ainakin kun päällä tuntuu olevan jatkuvasti matkimismoodi ja vauvanukesta on tullut kovin rakas jo nyt.



Luulen että tasa-arvon nimissä myös toiselle lapsellemme, joka ilmeisestikin on poika, tullaan hankkimaan oma vaniljantuoksuinen kaunis vauvanukke - onpa tuo hurmannut ainakin samanikäisen Oi mutsi mutsin pojankin.

Onko teidän lapsillanne, tytöillä tai pojilla, nukkeja? Mikä on lelukorin pop-juttu?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti