Social Media Icons

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Maallikko

4 kommenttia , , , , , , , , , , Share It:

En ole koskaan ollut luonnossa viihtyvää sorttia. Hiljainen metsä on mielestäni suorastaan karmiva ja erotan harakan hädin tuskin variksesta. En tunnista kasveja. Keväällä makuuhuoneeseen kantautuva linnunlaulu kuulostaa vain rumalta rääkymiseltä - ainakin jos herään siihen. Olen muutamia kertoja ollut mukana sienestämässä ja marjastamassa, mutta päällimäisenä ajatuksena on olleet vain hiostavat kumisaappaat, hiki ja ne kaameat hirvikärpäset. Olen sorttia, joka hatarasti yhdistää pajunkissat karkkia oven takana kerjääviin pentuihin ja valkovuokot nostalgisesti äitienpäivään (olenhan kerännyt niitä viimeksi mutsilleni 7-vuotiaana...).
Niin. En varsinaisesti fiilistele metsän siimeksessä. Ei sillä, ettenkö nauttisi luonnosta; mielestäni se on oikein kaunis, ohimennen katsoessa ja lehtien luontokuvissa.

Minä olen aina kuvitellut olevani liian kiireinen nauttiakseni luonnosta tai havainnoidakseni sitä, vielä hoitovapaallakin. En tiedä, sirittävätkö heinäsirkat, sillä olen vuosia kulkenut nappikuulokkeet korvilla. Aiemmin lapsen kanssa ulkoilu liittyi lähinnä pakollisiin kauppareissuihin ja määrätietoiseen paikasta a paikkaan b siirtymiseen. Rattaita työnnellessäni keskityin lähinnä listaamaan kauppalappua ja pohtimaan viikonlopun menua. Olen kävellyt onneni ohi.

Nyt, kotipihalla seisoessani ja kiireettömillä vaunulenkeillä olen alkanut kiinnittämään huomiota ympäristööni. Ehdin nähdä lumisten oksien muuttuvan vihreiksi hiirenkorviksi puissa, valkovuokkojen ilmaantumisen katukuvaan, pihaistustusten narsissien puhkeavan kukkaan. Olemme hämmästelleet lenkkipolun varrella purossa uivia sorsia. Ja kyllä, jossain laulaa lintukin. Eikä se kuulosta yhtään pahalta.
Tunne on huumaava. Aiemmin olen vain hypännyt aamuvuoron päätyttyä bussista ulos ja tajunnut, että lumet ovatkin sulaneet ja että kahden viikon päästä on juhannus. En ole koskaan tuntenut olevani näin ajan hermolla, elänyt näin hetkessä. Taidan sittenkin ostaa lantsarit, joilla kehtaa astella marjametsäänkin.

4 kommenttia:

  1. "erotan harakan hädin tuskin harakasta" :)

    VastaaPoista
  2. Mut jos lohduttaa, niin en mäkään erota harakkaa, varista, naakkaa ja pulua toisistaan :D

    VastaaPoista
  3. Oi voi! :D Pitäisiköhän mun lopettaa blogikirjoitusten väsääminen iltamyöhään? Aivopieru...

    VastaaPoista
  4. Mun pitää säännöllisin väliajoin päästä metsään tai jonnekin luontoon (esim. merenrantaan tai luontopolulle). Siellä pää tyhjenee ja ihana rauha laskeutuu koko kehoon. Siellä ei ole kiire minnekään ja kaupungin hälinä unohtuu. MUTTA....ennen pimeää on päästävä pois. Jokin järjetön pelko on aivojen sopukoissa, pimeässä metsässä ei ole kiva olla. Lapsen tasolle laskeutuminen ja lapsen puuhastelujen seuraaminen on ihanaa. :)Haluan, että lapseni oppii kunnioittamaan ja rakastamaan luontoa vähintään yhtä paljon kuin minä. Haluan kertoa hänelle sammalista ja sienistä ja eläimistä....Täytyykin tästä kaivaa luontokirjat esille ja muistella (eli opetella uudestaan) yleisimpien kasvien ja eläinten (ja hyönteisten) nimet. :)

    VastaaPoista