Social Media Icons

perjantai 25. toukokuuta 2012

Ei, äiti sanoi ei

Ei kommentteja Share It:
Sanat, jotka on kuultu tämän katon alla melkoisen monta kertaa lähiaikoina. Lapseen tuntuu olevan rakennettu sisäinen uhmaamisvaisto, joka kertoi jo heti liikkeelle lähdön hetkellä, minne ei saa mennä, mihin ei saa koskea.

Luulin pistorasioiden suojaamisen ja peittämisen, terävien esineiden, pesuaineiden ja särkyvien tavaroiden jemmaamisen riittävän. Ja se riittääkin, teoriassa, mutta vain minimoimaan henkilövahinkojen riskejä. Olohuoneen lattialla makaava, atomeiksi silputtu tuore aikakauslehti viiltää rintaa. Vessanpöntössä lilluva Chanelin puuteri tekee minuun parantumattoman haavan, trauman. Muovikippojen kansien ja mehupillien kerääminen keittiön lattioilta nyt on vain ärsyttävää.
Supermutsi minussa päätti, että lapsi saa tutkia ja kiinnostua, etten osta ainuttakaan laatikonsulkijaa tai turvalukkoa (sain sellaisia tosin ystävältäni, mutta ne makaavat avaamattomina paketeissaan). Päätin uskoa järkymättömään auktoriteettiini yksitoistakuisemme silmissä ja luottaa painokkaan ei-sanan käänteentekevään voimaan.
Jouduin pettymään. Kyllä hän ymmärtää ei-sanan. Ymmärtää hyvin. Helmi puistelee päätään kurottaessaan mummolan huonekasvin koristekiviä, sitten vetäisee kätensä pikaisesti ja kuuliaisesti pois. Toisinaan. Sitten on niitä päiviä, jolloin jo kieltäminen on hänen silmissään ihmisoikeusrikkomus, ja "älä koske vessaharjaan"-tyyppiset lauseet saavat vain aikaan äärimmäisen dramaattisia itkupotkuraivokohtauksia jotka kulminoituvat hyperventilointiin ja lohduttomaan maahan heittäytymiseen.

Toisaalta uhmaaminen (tai sen jonkinlainen esiaste) tuntuu positiiviselta; onhan lapseni oma, tahtova yksilönsä, mutta toisinaan myönnän pyöritteleväni silmiäni turhautuneena, kun miljoonannen kerran sanon ettei syöttötuolissa saa nousta seisomaan tai että koiraa ei saa vetää kiveksistä. Ruuvimeisselin pois ottaminen käynnistää veret seisauttavan nyyhkytyksen, mikä saa minut tuntemaan itseni oikeaksi hirviöksi. Pahaksi poliisiksi. Olen yrittänyt tiristää sielustani viimeisetkin lapsellisen uteliaisuuden rippeet, mutten edelleenkään voi käsittää, miksi lelukoppamme pursuavat erilaisia leluja, kun uhreina tuntuu aina olevan joko kuivuvat pyykit tahi kirjahyllyn (pölyttyvät) jumppavideot?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti