Social Media Icons

torstai 19. tammikuuta 2012

Minne katosi vauva?

10 kommenttia , , , , , Share It:

Minne katosi se pienen pieni mytty, joka kylvetettiin kylpyhuoneen lavuaarissa? Tilalla on vain jokin pulputtava ikiliikkuja, joka koettaa kammeta ammeesta pois. Entä se sitterissä möllöttänyt nappisilmä, jota nyt vain ongimme pois pistorasiain luota? Missä on minun vauvani? Ja mikä tuo on? Ei taapero ainakaan, vielä. Eihän se kävele. Mutta nousee lankkuasentoon, konttausasentoon ja karhukävelyasentoon yhdelläkin jalalla. Intoa ja vauhtia riittäisi, taitoa ei vielä. Italialainen tunneilmasto vallitsee siis edelleenkin, eikä dramaattisilta huutokohtauksilta ole vältytty, kun kädet ja jalat eivät toimikaan yhteisymmärryksessä.

Ajatelkaa, siis ajatelkaa ihan oikeasti, tuollainen pötkylä siellä mahassakin pyöri! Uskomatonta. Vielä seitsemän kuukauden jälkeenkään en voi käsittää, että olen saanut jotain näin ihanaa aikaiseksi yhdessä H:n kanssa. Tuossa pampulassa on oikeasti puolet minua, puolet siippaani. Niin kliseiseltä se kuin se kuulostaakin, on tuossa lapsessa meidän rakkautemme. Me näytämme tuolta yhdessä - hörökorvilta, pitkiltä varpailta, hampaattomilta, valloittavilta hymyiltä. Voi, olemmepa me kauniita!

Minustakin on tullut luontevampi, avoimempi ja rennompi vanhempi. Enää itku ei kaada maailmaa ja osaan olla juoksematta parvekkeelle tarkistamaan josko lapsi vielä hengittää. Kyllä minä välitän, rakastan niin paljon että sattuu, mutta tässä vaiheessa, kun pää kolahtaa milloin lattiaan, milloin kyynärpää osuu konttaamaan harjoitellessa pöydän kulmaan, on helpompaa kun vain hyväksyy, ettei jokaista iskua tarvitse tai edes voi pehmentää. Elämä kantaa. Kuusen neulaset pistivät sormia, mutta siitä selviää. Puhalluksella, paijauksella, sylillä.
Paineet pärjätä ja tulla nähdyksi hyvänä, parhaana mahdollisena äitinä ovat silti kovat, vaikkei lapsen kasvu ja kehitys ole useinkaan äitiyden laatuun verrannollista. Olen lakannut lukemasta (joskin pitkin kynsin ja hampain) keskivertovauvan kuukausittaisia kasvu-ja kehitystietoiskuja. Haluan olla kannustava, en (tiedostamattanikaan) painostava. En halua arvioida hampaiden puhkeamisajankohtaa, en ensimmäisten askelten päivämäärää. En halua ajatella, mitä lapsen jo kuuluisi osata tai missä hän on jo edellä. En verrata häntä muihin.

Huomaatteko te vanhemmuutenne muuttuneen tai jalostuneen vauvan kasvun myötä?

10 kommenttia:

  1. Näinhän se on, avuttomasta pikku kääröstä kuoriutuu pikkulapsi kavalasti ja huomaamatta. Hetki sitten köllötettiin tyytyväisenä puuhamatolla ja yritettiin kääntyä selälleen. Nyt pari kuukautta myöhemmin neiti kävelee taaperokärryllä huoneiston poikki kikatuksen kera. Pikkuitkut kuitataan sanomalla, ei sattunut ja vähän puhalletaan, sitten homma jatkuu.

    VastaaPoista
  2. Itsekkin huomasin eräänä iltana, että olohuoneen lattialla möllöttelevä sitteri on ollut käyttämättömänä jo ties kuinka monta viikkoa. Vein sen varastoon todeten, että eipä se meidän pienokainen enää niin pieni olenkaan. Ei ihan enään vauva, mutta ei vielä leikkisä ja ympäri huonetta juoksenteleva lapsikaan. Vaan jotakin siltä väliltä. Voisin sanoa, että jonkinlainen maata pitkin möyrivä otus. :DPikkuisen synnyttyä luin kaiken maailman kirjoja lapsen kehityksestä. Mitä vauvan kuuluisi mitä milloinkin osata. Kaiken maailman yleistä tietoutta vauvojen kasvatuksesta ja kehityksestä. Näin ajan mittaan olen oppinut hyväksymään sen, että lapset kehittyävät eri tahtiin. Jokainen oppii tarvittavat taidot ajallaan, ei silloin kun kirjassa sanotaan. Alkuun oli sellainen olo, että apua olenko tehnyt kasvatuksellisesti jotain väärin, kun pienokainen ei vielä sitä tai tätä osaakkaan. Mutta nyt sen olen osannut hyväksyä ja nauttinut siitä, kuinka voin vierestä seurata oman pienokaiseni ainutlaatuista kehitystä :)

    VastaaPoista
  3. Mulla on paljon ajatukset muuttuneet niistä, joita läpikävin vielä raskausaikana. Olen ollutkin ehkä enemmän äidillinen kuin etukäteen ajattelin. Myös ajatukset ja käytösmallit ovat tietenkin kehittyneet näiden kolmen vanhemmuuskuukauden myötä. Se on niin totta, että lapsi opettaa. Isoimpia oppeja mitä on tullut vasta viime aikoina on se, että hän todella on pieni ihminen kaikkine inhimillisine piirteineen. Se on tehnyt minusta rennomman, ei suorittajan vaan pienen ihmisen alun kanssa toimivan äidin.

    VastaaPoista
  4. Mä en ole kertaakaan lukenut mitään sellaista, että milloin vauvan pitäisi oppia sitä ja milloin tätä. Oon antanut aivan rauhassa kehittyä ja nauttinut jok'ikisestä uudesta "etapista" siihen kuitenkaan painostamatta. Vauvakirjaan mä kuitenkin ahkerasti täyttelen jokaisen "ensimmäisen", muistoksi. Samoin kuvaan jokaisen "ensimmäisen", muistoksi. Mutta mua oikeesti neuvolassa ahdistaa, kun terkka alkaa tenttaamaan, että "joko teillä......" Siks en tykkää käydä siellä ja haluankin nopeesti jo pois. Tiedän, että terkka tarkoittaa pelkkää hyvää. Silti.Aluksi sitä suoritti ihan kamalasti, mutta nyt osaa ottaa tuhat kertaa rennommin. Aina ei tarvitse ehtiä tai tehdä. Pääasia, että poika tuntee itsensä rakastetuksi ja turvatuksi. Mutta siis, kyllä mäkin olen itku silmässä pistänyt pieniä vaatteita myyntiin. Niin nopeasti se kasvaa.

    VastaaPoista
  5. Tää kommentti ei nyt mitenkään liity tähän postaukseen, mutta on pakko kommentoida. Luin tässä kahden päivän aikana sun koko blogin alusta loppuun, aivan ihana! Itelläni ei oo lapsia (vielä.. toivottavasti pian on) mutta oli kiva lukea sun kokemuksia raskaudesta ja elämästä pienen lapsen kanssa. Huomasin, että ihan samoja asioita säkin oot miettinyt raskaana ollessas, kun mitä mä mietin nyt, kun vauva on vasta suunnitteilla. Sun kirjotuksistasi huomasin, että vaikka lapsi ei olisi suunniteltu, se ei tarkoita että olisi huono äiti. Ite olen paljon miettinyt että miten sen vauvan kanssa pärjää ja miten parisuhteelle käy, tätä blogia kun luki, tuli jotenkin varmempi olo asian suhteen, kyllä sitä aina jotenkin pärjää! Jatka ihmeessä samaan malliin kirjoittamista! - Joanna

    VastaaPoista
  6. Ne on vaaperoita silloin, kun ne ei oo vauvoja enää eikä vielä taaperoitakaan :)

    VastaaPoista
  7. Onhan se nyt ihan vauva vielä, kato nyt :)Mä en alunperinkään ollut kovin tietoinen siitä, mitä ja milloin lapsen "pitäisi" "osata" (joku istumaannousun "oppiminen" kuulostaa vähän hupsulta, onko jossain ihminen joka ei _osaa_ istua?). Etukäteen en todellakaan tiennyt, minkä ikäinen vaikkapa alkaa tarttua esineeseen, ja jälkikäteen olen autuaasti unohtanut koska meidän poika moisen taidon hankki.Tässä kuukausien kulkiessa kamalaa vauhtia sitä entistä vähemmän kiinnittää huomiota siihen, minkälaista jonkin asian pitäisi kirjojen tai käyrien mukaan olla. Lähipiirissäkään ei onneksi harrasteta vertailua kilpailuhengessä eikä neuvolatätimme analysoi kasvukäyriä sen tarkemmin ("hoikka poika" riittää mullekin). Olen oppinut tuntemaan lapseni persoonaa, sen tapoja tehdä ja oppia asioita, hyväksynyt tyypin oman tahdin ja taidot. Ja sama pätee itseeni äitinä! Meillä ei ole kiire minnekään :)Mulle tulee muuten edelleen hyvin hämmentynyt olo, kun mietin että tuo on oikeasti mun lapsi. Siis mun. Oma. Se joka mönki silloin vatsassa ja sitten rinnalla. Nyt se juoksee ja juttelee. Hämmentävää.

    VastaaPoista
  8. Hei Blogilista ei oo näyttänyt kuukauteen enää sun päivityksiä (joulukuun puolessa välissä viimeisin päivitys sen mukaan). Onkohan ongelma kaikilla Blogilistan lukijoilla vaan vain mulla?Rupesin nimittäin tossa miettiin, et minne oot kadonnut ja kun tulin tarkistaan, niin täällähän on vaikka kuinka paljon uusia postauksia! Tosi kiva blogi, jatka samaan malliin! :)-Tuija

    VastaaPoista
  9. Ihanasti kirjoitettu! Ja niin kovin tuttua. Mä edelleen yllätän itseni silloin tällöin ihailemasta, että ihanko oikeasti me kaksi ollaan saatu aikaiseksi joitain näin ihanaa. Enkä millään voi ymmärtää, että aika menee näin käsittämättömän nopeasti ja että meidän tyttö on oikeasti ihan se sama tyyppi, joka vatsassa kasvoi ja laitoksella ensimmäistä kertaa nostettiin syliin ja nyt se jo järsii sohvaa ja kiipeää syliin. On se elämä ihmeellinen.p.s. Nolona myönnän, että mä kyllä edelleen ramppaan tarkistelemassa hengittääkö lapsi :D Myös kehitysaskeleita seuraan neuvolakortista suurella kiinnostuksella, joskin ilman paineita.

    VastaaPoista
  10. Jep, Blogilista ei jostain syystä tällä hetkellä synkkaa meidän kanssa, olen jättänyt sinne vikailmoitusta. :/Samoja fiiliksiä oli teilläkin - onneksi, en tunne olevani ainoa tai outo.Kiitän Siniä Vaapero-käsitteestä, lanseeraan sen välittömästi käyttöön!

    VastaaPoista