Social Media Icons

perjantai 9. joulukuuta 2011

Suhteellista

Ei kommentteja , , , , Share It:


Minä olen äiti. En totta vie unohda sitä, en hetkeksikään. En suihkussa, kun katson raskausarpien täyttämää vatsaani. En yksin ulkona, kun tunnen maidon nousevan. En nukkumaan mennessä, kun kyljessäni kyhjöttää puolivuotias pikkumimmi.
Mutta minä olen myös morsian, avovaimo. Ja sen olen unohtanut Helmin syntymän jälkeen, montakin kertaa. Päivät vietämme erillään, iltaisin kaipaan omaakin aikaa. H. on aamuvirkku, minä aamuntorkku. Hän syö aamupalan yksin, minä nukun. Minä kukun illat lapsen kanssa, hän nukkuu.
Yhtäkkiä vieressä oleva ihminen tuntuu oudon arkiselta ja mitättömältä. Sellaiselta, jonka kanssa keskustelee säästä sunnuntaiaamuna ja jonka kanssa jakaa kahvipannun. Kuulumisten vaihtaminen tuntuu liian raskaalta. Lauantaiaamulla H. painelee kirjastoon lukemaan, me omiin juttuihimme (=kirpputoreille). Ei se ole väljähtämistä, se on unohtamista.

Viime aikoina olemme yrittäneet muistaa. Ja olemme muistaneetkin. Jääkaapin oveen magneettikirjaimilla kirjoitetuin olet rakas-viestein ja sydämellä kauppalistan lopussa. Lyhyellä hyvänhuomenentoivotuksella post-it-lapulla. Hyvänyönsuukolla. Iltaisin löhöämme samalla sohvalla, viikonloppuisin syömme yhdessä. H. katsoo kanssani Emmerdalen uusintoja, minä hymyilen ymmärtäväisen näköisenä kun H. tuskailee dendrologian tehtävien parissa. Koetan olla empaattinen, yrittää ymmärtää. Olla muutakin kuin äiti.

Äitiys on niin sisäsyntyistä ja säädeltyä. Minä tiedän olevani paras äiti lapselleni, tiedän vain. Parisuhteessa ollessa, vielä monen yhteisen vuoden jälkeenkin, on vaikeampaa olla hyvä. Tai etenkään paras mahdollinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti