Social Media Icons

lauantai 5. marraskuuta 2011

Vuosi sitten ja nyt

7 kommenttia , , Share It:



Vuosi sitten tähän aikaan en nukkunut. En nuku nytkään, mutta eri syistä. Vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Korvat punottaen hiivin lähiostarin apteekkiin ostamaan raskaustestiä, vain sulkeakseni raskauden mahdollisuuden ympärivuorokautisen oudon olon ja kuvotuksen tunteen syistä pois. Mutta tikkuun ilmestyikin kaksi viivaa.
Alkuraskaus oli pelonsekaista onnea. Tunsin kantavani sisälläni ihanaa, suurta salaisuutta. Toisaalta pelkäsin keskenmenoa, kohtukuolemaa, kehitysvammaa... Pelkäsin tappavani vauvan maksalaatikolla ja passiivisella tupakoinnilla. Vaikka olin onnellinen, minun kesti pitkään kiintyä maha-asukkaaseen. Jossain vaiheessa aloin pitämään vatsastani ja siitä, mikä sen suojissa kasvoi. Rakastamaankin, kai, jollain tavalla.
Jouluna ostin ensimmäiset äitiysfarkut, tammikuussa aloitin kirjoittamaan tätä blogia kootakseni ajatuksia ja tunnelmia muistoksi itselleni ja vauvalle. Keväällä keikistelin söpön pallomahan kanssa, kuuman kesän kynnyksellä lähinnä makasin alusvaattesillani parvekkeella, join kivennäisvettä, rasvasin vatsaani ja hikoilin. Meille lupailtu juhannusvauva syntyikin viikkoa ennen eräpäivää eräänä sateisena maanantai-iltana. Muistan aina sen tunteen, kun Helmi nostettiin rinnalleni. Hän tuntui niin pieneltä ja heiveröiseltä, suloiselta ja ihanalta, rakastettavalta. Sairaalassa tunsin olevani vain lapsenvahti. Hoidin vauvaa, mutta jokin sisälläni sanoi, että synnyttämäni lapsi on vieras, ihan tuntematon tyyppi, jota en tunne vielä. Odotin kotiinlähtöä innolla, mutta pettymys oli karvas, kun palasin hiljaiseen ja tyhjään kotiin. Vauvakin nukkui. Laskin sen sängylle tuntien oloni tyhjäksi ja avuttomaksi. Mitä ihmettä mä nyt oikein teen? Keitän kahvia? Oma koti tuntui vieraalta, tyhjältä, kolkolta. Tuntui kuin olisin ensi kertaa astunut kotiini. Ja ihan uuden ihmisen kanssa.
Kun yritän miettiä elämää kesällä tai alkusyksystä, en saa päähäni mitään. Kävimmekö jossain? Emme tainneet käydä. Mitä me söimme, mitä me teimme, millainen Helmi oli? Muistan hämärästi mittoja neuvolasta, muistan etten uskaltanut nukuttaa Helmiä parvekkeella. Muistan, että kävimme kerran jäätelöllä ja että Helmillä oli pellavamekko päällä. Koko kesä meni kohisten ohi, syksykin, enkä saa muutamaa hassua mielikuvaa lukuunottamatta päähäni, että miten, miksi ja kenen kanssa. Tällaisina hetkinä kiitän vauvakirjaa ja blogiani. Ei elämämme ole ollut kovinkaan hektistä, mutta väsynyttä ja päivien läpi tummien silmänalusten kanssa porskuttamista kylläkin.
Elämä tuntuu nykyään hieman tasaantuneen. Helmi nukkuu hyvin, kotona on asiat hyvin, me olemme terveitä. Me olemme onnekkaita. Me olemme onnellisia.
Aamulla Helmiä rattaisiin pakatessani mietin, että vuodessa niistä kahdesta viivasta on kasvanut punaposkinen, iloinen ja nauravainen pikkutyttö, joka onnellisena huiskii rattaiden seepralelua. Usvaisena syysaamuna marssin läheiselle torille ostamaan kaksi voipullaa, minulle ja H:lle. Olihan aihetta juhlaan. Testitikun vuosipäivä nimittäin.

PS. Alkuraskaudesta olin liian täpinöissäni ottaakseni yhtäkään mahapotrettia. Ensimmäiset ovat viikoilta 22 tai jotain. Eivätkä tietenkään omalla koneellani.

7 kommenttia:

  1. :D muistan tuon saman tunteen, kun tultiin Mikaelin kanssa ensimmäistä kertaa kotiin, hää vain nukkui ja mietin, että mitäs nyt tehdään.. Siitäkin on kohta vuosi.. :`)

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa tutulta, mullakin oli tuollainen alkuhämmennys kun oltiin ekaa kertaa kotona vauvan kans. hyvää vuosipäivää.. :)Mulla tuli ekasta positiivisesta 4 vuotta täyteen 19.10. :)Aika menee niin nopeasti.

    VastaaPoista
  3. Itse marssin vuosi sitten syyskuussa apteekkiin. Olin viikkoa aikaisemmin vain sanonut kerran ääneen, että taidan olla raskaana. Tuntui vain siltä! Ja ei, me ei yritetty lasta. Tämä oli ihan täysi vah.. yllätys! :) Sain niistä kahdesta viivasta hysteerisen kohtauksen. Muiden positiivisesti yllättyneet kommentit saivat minullekin sellaisen olon, että tämä taitaa olla hyvä juttu. :) Onneksi tuo raskausaika on tosiaan pitkä, koska sen ajan se vaati tottua ajatukseen omasta lapsesta. Ja ne meidän kaksi viivaa tuhisee nyt tuolla vaunuissa päiväunilla, ja en onnellisempi voisi olla! :)

    VastaaPoista
  4. Ihana kertomus! Itse olen taas muistellut omaa alkuraskauttani, josta on jo kaksi vuotta. Minullakin oli ennen asian varmistumista ihan ihme olo; olimme häämatkalla ja halusin joka ilta jo klo 21 nukkumaan. Lisäksi pieni päänsärky vaivasi ihan koko ajan. Sen jälkeen kun asia varmistui testillä, sain lisää hassuja oireita. Muun muassa suihkun vesi sattui päänahkaan ja rintoihin. Lisäksi nukuin kaikki illat lähes koko syksyn.

    VastaaPoista
  5. Ihanasti kirjoitettu! :) Menin ihan sanattomaksi

    VastaaPoista
  6. meillä on suurinpiirtein samanverran aikaa siitä kun marssittiin apteekkiin, ja juuri kun olin saanut raskaustestin käteen ja menin kassalle nin eiköhän miehen työaveri tullut vastaan...:D

    VastaaPoista
  7. Tuttu juttu! Mullakin aikaa testin tekemistä se vuosi. Vähän päälle. Itsehän en uskonut siihen, että vauvaa olisi tulossa, miehen mieliksi sen testin tein. Vaan mies olikin oikeassa! Nyt meillä sitten tuhisee onnellisesti maailman suloisin poika. Ihana blogi sulla muuten! Usein sun tekstit osuu ja uoppoaa. Aivan kuin kirjoittaisit mun elämästä!

    VastaaPoista