Social Media Icons

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Asiaa äitiydestä vol. 2

25 kommenttia , , , , Share It:
Eilen bongasin tekstin, jossa kyseenalaistettiin liian omistautuvat äidit, jotka tieten tahtoen tekevät omasta äitiydestään rankkaa ja vaativaa. Tekstin kommenttiboksiin oli eksynyt anonyyminä jätetty kommentti: "tulee niin mieleen tää blogi. raivostuttavaa luettavaa" ja linkki blogiini. Ymmärränhän minä, etteivät kaikki tykkää kaikesta, mutta paha mieli minulle silti tuli. Tekstin kautta blogiini tulleen väestöryntäyksen vuoksi ajattelinkin kirjoittaa oman näkemykseni asiasta.

Varmastikin omistaudun äitiydelle, lapselleni. Mutta sellainen minä olen. Olen aina ollut kaikki tai ei mitään-ihmisiä. Todistuksen reaaliainerivistö on kympin suora, mutta lyhyen matematiikan kolmoskurssin joudun käymään neljättä kertaa. Kun olin vielä töissä, mietin vapaa-ajallanikin, miten voisin olla parempi, mitä voisin tehdä toisin. Juuri tässä elämäntilanteessa olen väistämättä symbioosissa lapseni kanssa, mutta se ei tarkoita, ettenkö kokisi olevani enemmänkin kuin vain äiti. Helmi on täysimetyksellä, H. on paljon poissa, minä olen siis Helmin kanssa paljon yksin. Helmi nukkuu kanssamme samassa sängyssä, koska niin on imetyksen kannalta helpompaa (ja jos joku tohtii väittää muuta, saa tulla ottamaan aamuvuoron 02-06). Meillä on alettu kestoilemaan, mutta ei siksi, että tahtoisin todistaa muille olevani jonkinlainen ekologinen supermutsi. Meillä kestoillaan, koska se on edullisempaa, vaivattomampaa kuin kuvittelin, omalla tavallaan helpompaa. Ja musta ihan oikeasti (vielä, koputan puuta) kivaa. Imetän vielä, koska niin on suositellaan - syystäkin, uskoakseni (Helmin soseenmaistelukerrat on laskettavissa yhden käden sormilla).
Ihmislapsi on niin pitkään kauhean avuton. Sillä ei ole hampaita, se ei osaa liikkua, puhua, hankkia ruokaansa itse. Vauvan kehityksen kannalta on merkittävää, että sen tarpeisiin vastataan välittömästi. Itse en kertakaikkiaan pysty, en viitsi, en jaksa kuunnella vertahyytävää huutoa vain siksi, ettei lapsesta kasvaisi "takertuvaa ja epäitsenäistä" äidin helmoissa pyörivää säälittävää oliota (mielenkiintoinen näkökanta, jos vilkaisette esim. kiintymyssuhdeteoriaan pohjaavia tutkimustuloksia). Oikeastaan en käsitä lainkaan ajatusta pienen ihmisen jättämisestä oman onnensa nojaan liian läheisyyden ja oman identiteetin häviämisen pelossa (asia erikseen on sitten esimerkiksi koliikkilapset unikouluineen). Itse kannatan käenpesä-tyyppisten ratkaisujen sijaan hieman pehmeämpiä kasvatuskeinoja. On jotenkin hullunkurista, että kaikkensa antamista, yrittämistä ja suorittamista pidetään ihan ookoona niin kauan kunnes puheeksi tulee äitiys. Sitten puhutaan silmiä pyöritellen curling-vanhemmuudesta ja liiallisesta holhoamisesta. 

Juttelin taannoin tuttavani kanssa, joka on pedantein, huolellisin ja varmaan sisäsyntyisesti tarkin tapaamani ihminen. Ennen lapsia hän harrasti paljon liikuntaa, ulkoili, rakasti kokkaamista. Hän oli helposti verkostoutuva ihminen, jolla oli paljon erilaisia ystäviä. Kun hänestä tuli äiti, hän edelleen teki kello kuuden aamulenkin, mutta juoksuvaunujen kera. Hän edelleen kävi jumppaamassa, mutta yksin ja vauvan kanssa. Hän edelleen rakasti ruoanlaittoa, mutta tällä kertaa ruokalistalla oli vauvan soseruoka. Hän oli edelleen sosiaalisesti aktiivinen oma itsensä, mutta verkostoitui samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten, muiden kotiäitien, kanssa. Kun hänellä ei ollut lapsia, hänet nähtiin vain omana itsenään. Kun hän sai lapsia, häntä pidettiin ylisuorittavana superäitinä.
Minkä takia tekemistä, puuhastelua tai omistautuvuutta pidetään jonkinlaisena pakokeinona arjesta tai äitiydestä? Entä jos ihminen on vain sellainen, ei mikään ylisuorittaja?
Näen superäitejä heissäkin, jotka tuntuvat käsitettä itse vieroksuvan ja kammoksuvan. Netissä, perhekerhoissa, omassa äidissäni. Oi mutsi mutsi on aikaansa seuraava yksinhuoltaja, kultturelli toisinajattelija monissa asioissa, joka väsää marenkikakkua yömyöhään nimiäisjuhlia varten. Anni tekee vapaaehtoistyötä, toimii järjestöissä aktiivisesti, täyskestovaippailee, toimii vertaistukena, pyörittää omaa yritystä, käy päivätyössä ja kaitsee taaperoaan. Kottarainen on ekologisesti tiedostava (hänkin), ahkera freelancertyöntekijä, joka repii oman aikansa aamuyöstä, joilla sormiruokaillaan ja jonka hoitolaukussa kulkevat ekologiset puhdistuspyyhkeet (kyllä, tämä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen!). Spatz on ikäiseni äiti, yksin lapsen kanssaan hänkin, ilman isää, kestoilee ja kantaa lastaan. Äiti-lapsiriennoissa tapaamani kanssaihminen syö perheineen vain luomuruokaa, ulkoilee ja liikkuu lasten paljon, ulkomaillakin, mutta osaa ottaa kotona rennosti.

Minä rakastan lastani niin paljon, että haluan olla paras mahdollinen äiti. Jos se jostakusta kuulostaa suorittamiselta tai rankalta, niin sinä tapauksessa ontuu vain tapani kirjoittaa asioista. Minä nautin äitiydestä, niistä lyhyistä suihkuhetkistä, yksinäisistä ja kaksinaisistakin kauppareissuista, tarpeellisuuden tunteestani, imetyksestä, perhepedistä, kestovaippailusta. En huomaa toimintatapojeni tai perusarvojeni muuttuneen radikaalisti lapsen myötä. Normaaleista arkivaatteistani ei koskaan olisi saanut koottua edes huonoa muotiblogia, joten nykyinen kotiäitilookini ei järin radikaalisti poikkea entisistä asukokonaisuuksistani. En ole ollut mikään vuosisadan bilehai, joten en ole kokenut tarpeelliseksi lähteä kiitämään yökerhoon nytkään vain siksi etten kadottaisi itseäni. En ole ollut riippuliitäjätyyppiä, vaan enemminkin perjantai-illan leffan aikaan sohvaperunana löhöilevä muumio. Olen kotoa oppinut kannattamaan vihreitä arvoja, olen oppinut antamaan aikaa ja voimavaroja oikeasti tärkeille asioille. Juuri tällä hetkellä tulee ensimmäiseksi mieleen tuo sitterissä purulelua järsivä olio, muista en tiedä.

Minä olen avovaimo ja kihlattu, parisuhteessa. Minä olen tytär ja lapsenlapsi, siskontyttö, veljentyttö, serkku. Minä pidän edelleen yhteyttä perheeseeni ja sukulaisiin. Minä olen ystävä, kaveri, tuttava. Minulla on sosiaalista elämää muuallakin kuin avoimessa päiväkodissa. Minä olen äiti, mutta minä olen muutakin.

Ottakaa kantaa!

PS. Kirjoitusintoni herättänyttä tekstiä referoidakseni totean minäkin, etten halua arvostella ketään äitinä, haluan vain esittää oman mielipiteeni asiasta.

25 kommenttia:

  1. Jokainen kokekoot äitiytensä miten haluaa. Musta on tosi jees kun niistä negatiivisistakin jutuista voi nykyään puhua. Kaikki lapset ja vanhemmat ovat erilaisia ja vaikka lapsella ei olisi mitään sen kummempaa "ongelmaa", voi sen vauvavaiheen kokea rankaksi. Se kuitenkin esikoisen kohdalla MUUTTAA KAIKEN ENTISEN. Jos ei muuta niin ihmettelen kyllä.Mä eilen räjähdin niistä kestovinkeistä. Monet asiat voisi jättää omaan arvoonsa, kuten toivon sun jättävän ton kommentin. Anonyymeillä on aikaa.Enemmän mä ihmettelen miksi jotain rasittavaa blogia edes lukee, onhan niitä muitakin. Bloggauskin on niin suosittua, et joka toisella mutsilla on joku kirjoitusalusta, menee sinne minkä jutut miellyttää.Toisaalta anojen tehtävä onkin provota. Siltihän se ottaa päähän, että eikö niitä "rakentavia palautteita" voisi sanoa omalla nimellään jos on pakko toista arvostella.

    VastaaPoista
  2. Länsimaiseen yhteiskuntaan tuntuu olennaisesti kuuluvan lapsen mahdollisimman varhaisen itsenäistymisen vaatimus. Aikuisilla (ei välttämättä edes lapsen omilla vanhemmilla!) on hirvittävä paniikki, ahdistus ja tuska siitä, että jollei lasta survota öiksi nukkumaan sinne omaan huoneeseen omaan sänkyynsä heti laitokselta kotiuduttua, kasvaa lapsesta lellitty, paapottu ja pompottava tyranni, joka ei osaa olla yksin.Sopii kysyä, miksi länsimainen ihminen pelkää lapsen riippuvaisuutta niin paljon?

    VastaaPoista
  3. Tähän ei voi muuta sanoa kuin, että aamen. Mä oon niin samaa mieltä sun kanssa kuin vaan voi olla! Se, että omistautuu lapselleen ja koittaa olla paras mahdollinen ja oikeesti NAUTTII siitä ei tarkoita ettei olisi mitään muuta kuin äiti.Meilläkin nukutaan perhepedissä, ja minäkään en mielelläni kuuntele lapsen itkua vaan sen takia, että Väinöstä kasvais mahdollisimman itsenäinen. Mä nautin (anteeks vaan) siitä, että mun lapsi vielä tarvii äitiään (ja isäänsäkin). Sascia PIDÄ LIPPU KORKEELLA ;) Ja jätä omaan arvoonsa tuollaset anonyymit. Samaa mieltä oon kuin Oi mutsi mutsi, ois kiva jos vois ees omalla nimellään haukkua jos on tarve haukkua.

    VastaaPoista
  4. Musta sun blogias on ihana lukea ja se on vain hyvä, että omistaudut lapsellesi! Mulla on hirmuinen vauva kuume, mutta pari sivua esim. vauvapalstan tekstejä luettua se hälvenee huimasti.. Kauheaa tekstiä ÄITIEN suusta, niiden joiden pitäis olla niitä rakastavia esikuvia. Tulee sellainen fiilis, että se äitiys on yhtä h*lvettiä heidän juttujen perusteella..Niin ja Fanny puhui vanhempien kanssa nukkumisesta. Meillä on saanut nukkua niin pitkään kuin haluaa äidin huoneessa ja viekussa. Itse vieläkin äidillä kyläillessä nukun hänen huoneessaan :D Eikä musta mitään tyrannia ole tullut.

    VastaaPoista
  5. Jokainen tulkitsee toisten tekstiä omista lähtökohdistaan ja oman ymmärryksensä ja elämänkokemuksensa mukaan - ja myös omien ennakkoluulojensa mukaaan. Äitiys ja ylipäätään vanhemmuus herättävät meissä kaikissa voimakkaita tunteita ja vaikuttaa siltä että huomattava osa tuomitsijoista käy enemmänkin jotain omaa sisäistä monologiaa arvostellessaan kuin aitoa dialogia.Oscar Wilden mukaan "määritteleminen on rajoittamista" - joku viisas on myös että älykäs ihminen kykenee sietämään ristiriitaisuuksia.Voiko nainen keskittyä vauvaan ilman että menettää kyvyn ajatella ja haluta muutakin? Voiko nainen haluta imettää, nukkua perhepedissä, kestoilla ilman että kykenee tajuamaan yhteiskunnallisia virtauksia, osallistumaan ja nauttimaan itsestään & elämästään myös ihmisenä? Joidenkin mielestä ei voi. Joidenkin mielestä ei edes saa.Joidenkin mielipiteet kannattaa jättää omaan arvoonsa. Kaikkia ei voi miellytää. Olennaista on kokea elävänsä sovussa itsensä kanssa - ja mielellään läheistensä. Mutta jos pitäisi valita ed. vaihtoehdoista jompi kumpi, valitsisin ensimmäisen, sen että elän elämääni kuten itse koen parhaaksi itselleni. Näin olen yrittänyt lapsenikin kasvattaa. Jos periaatteeni eivät kelpaa, etsiköön itselleen sopivammat. Tärkeintä että ovat elämäänsä ja itseensä tyytyväisiä. Muut asiat tulevat sen myötä. Uskon.Itse olen nukkunut perhepedissä, imettänyt varmaan keskimääräistä pidempään, kestoillut muitten hämmennykseksi ("kun kertavaipatkin on keksitty") ja herättänyt ihmetystä koska en siltikään sopinut kotiäidin valmiseen muottiin. Femisteille olin jengin petturi ja kotiäideille liian radikaali feministi ja "osallistuva". Jospa nämä naisena olemisen rajat pikku hiljaa avartuisivat. Bloggaajan antamat esimerkit muista bloggaajista valavat ainakin minuun uskoa!Just do it, tytär ja kaikki muittenkin tyttäret ja äiteet :-) Kirjoittaja on bloggaajan äitee, kolmen lapsen (joista kaksi on ns. aikuisia) emo ja Helmin mummo.

    VastaaPoista
  6. Mä olen aivaa samaa mieltä sun kanssa! Ja voi miten sä kirjoitat hyvin! Just noin mäkin yritin ko. blogiin vastata. Ja näin mä sinne vastasin:"Voi voi voi voi. Tosiaan todella kärjistetty teksti. Ensimmäisen lapsen aikana olisinkin ehkä voinut kirjoittaa jotain samantyylistä. Ja olen mä edelleenkin samaa mieltä joissain asioissa, äiti ei saa unohtaa itseään tai muuttua pelkäksi 24/7 Äidiksi.Mutta noista vaativimmista lapsista.. Kaikki ovat erilaisia! Ensimmäinen lapseni oli helppo, viihtyi yksin, tykkäsi olla sitterissä, köllötellä lattialla yms. No toinen sitten.. Ei mitään näistä. Ja jos kuukauden ikäinen vauva haluaa olla vain sylissä niin mitä silloin tehdään? Huudatetaan häntä sitteissä, annetaan itkeä kauhuissaan, yksinään ja paniikissa hysteriaan saakka? Vai pidetään sylissä ja annetaan vauvan kaipaamaa turvaa ja läheisyyttä? Kyllä se rupeaa vähintään lapsen käyttäytymisessä ennenpitkää näkymään jos viesteihin ja tarpeisiin ei vastata. Tietystikkään pieni itku ei pahaa ja faktahan on että vauvan itkevät kun eivät muuta osaa. Ei jokaisesta pienestä inahduksesta ja parahduksesta kannata heti luokse sännätä. Mutta vauvat ja lapset kaipaavat ja tarvitsevat vanhempiaan. Niitä pitkiä suihkuja, hiusten suoristamista ja muuta ehtii vielä tulevaisuudessa vielä monen monta kertaa, mutta lapset ovat pieniä vain kerran. Mielummin sylittelen lapsiani vähän enemmän ja sillätavoin kohotan mm heidän itsetuntoaan, kuin istun koneella tai teen kotitöitä jotka voivat odottaa..Ja kun asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Lapset on erilaisia, ihmiset on erilaisia, perheet, tavat, mieltymykset, taustat ja kulttuurit ovat erilaisia. Harvoin on vain yhtä oikeaa tapaa.Ja mikä helvetti siinä on että äitien pitää arvostella ja haukkua toisiaan!? Sä oot paska jos olet ns. superäiti ja sä olet paska jos et ole superäiti. Aina löytyy jotain huomautettavaa. Pitäisi potea huonoa omaatuntoa kaikesta mitä tekee ja mitä ei tee.Mä onneksi asun niin ihanalla alueella, niin ihanien äitien ja lapsien seurassa että tuollaista syyllistämistä ei ole. Täällä saa olla supermutsi, ekomutsi, hipstermutsi, töissäkäyvä mutsi, teinimutsi tai nelikymppinen mutsi ihan rauhassa ja omana itsenään. Ylläolevia kommentteja en millään jaksa lukea, mutta toivottavasti joku on samaa mieltä kanssani. Ollaan mielummin kivoja toisillemme, erilaisuudesta huolimatta joohan.T. Normimutsi jonka vauva heräsi kesken unien ja nukahti uudestaan tähän syliin. Äiti joka on synnyttänyt sektiolla ja alakautta, korvikemutsi ja täysimettävä mutsi. Äiti joka viettää myös ihan omaa aikaa ja kokonaan lapsivapaaillan kerran viikossa mutta myös omistautuu lapsilleen täysillä. Välillä valittaa ja haukottelee ja välillä taas nauraa kuinka helppoa tämä onkaan."Mä ihmettelen myös jos vauva-aikana ei oo ikinä rankkaa! Esikoinen muuttaa kaiken ja niin myös senkin jälkeen tulevat lapset.

    VastaaPoista
  7. huh huh. mä ajattelen kyllä äitiydestä ihan samalla tavalla kun sä, niin kai se tekee mustakin ärsyttävän mut eipä sen niin väliä ;)oli pakko käydä vähän kurkkaamassa tuota tekstiä johon viittasit, mut myönnettävä on etten edes jaksanut lukea sitä ihan kokonaan, saatika kommentteja.jokainen tehkööt niinkuin itsestä tuntuu ja mikä omalle lapselle sopii, mut mä en kyllä väkisin ala lasta hoitoon antamaan tai itkettämään vaan siksi ettei tulis liian riippuvaista. enkä silti tee sitä "omaa superäitiegoani pönkittääkseni", vai miten se menikään.meidän poika ei ole vielä edes 3kk, ja oon jo kuullut usealta suunnalta painostusta, että "vie nyt poika hoitoon ja lähde vähän tuulettumaan, ettet pala loppuun". miksi mun pitäisi jos en koe tämän olevan mitenkään väsyttävää? kyllä mä sitten vien jos alkaa siltä tuntua, mutta siihen asti miks en saisi nauttia lapseni seurasta (vaikka sen 24/7) jos se tekee myös mut onnelliseksi, puhumattakaan lapsestani.

    VastaaPoista
  8. Loistavasti kirjoitettu! Menin ihan samattomaksi, koska olen täysin samaa mieltä kanssasi. :) Sen verran täytyy sanoa, että olen tuhat ja yksi kertaa kuullut kuinka itkevän lapsen luokse ei saa heti mennä, vaan pitäisi vähän aikaa antaa lapsen itkeä yksinään. Miksi ihmeessä? Minulla ei tule kuulookaan antaa lapseni huutaa yksinään sängyssä ei edes sillä verukkeella että hänestä tulisi äidin helmoissa pyörivä lapsi. Siinähän pyörii jos haluaa. Tästä käyn monesti kädenvääntöä niin appi-,ja omien vanhempien kuin rakkaan aviomieheni kanssa. :D

    VastaaPoista
  9. Ensinnäkin, mä en jaksa ymmärtää näitä anoja, jotka ei mitenkään pysty ymmärtämään, että blogeissa näkyy juuri se osa bloggaajan elämää, minkä bloggaaja itse haluaa näyttää. Toisekseen, mä en missään vaiheessa ole ymmärätnyt, että mistä ihmeestä äitien sekä odottavien että jo-olevien arvostelun halu ja toisiin koko ajan vertaaminen syntyy. Kun se alkaa siitä siunaamasta silmän räpäyksestä kun vauvamaha alkaa näkyä. "voi miten sulla on niin iso maha?" "miten sulla on noin pieni maha?" "mulle on tullut vain sen ja sen verran kiloja, eikä saa tulla enää yhtään enempää, et en voi ymmärtää miten sulle muka on kiloja tullut niin hirveesti". Sitten kun vauva on syntynyt niin sit se vasta alkaakin: "meillä ostaan jo sitä ja tätä ja syödään jo näin ja näin paljon" Jne, tajusit varmaan pointin.Mä en ite ole ajatellut äitiyttä vielä hirvittävän pitkälle, se saa muodostua sitten sitä mukaan kun se vauvan synnyttyä muodostuu.Ja vielä haluan sanoa, että mä tykkään mahdottomasti blogistasi, sitä on kiva seurata :)

    VastaaPoista
  10. Mun mielestä olet ihan normaali äiti. Mua ärsyttää kyllä sellaset äidit, jotka ei yhtään omistaudu lapsilleen! Ja tosiaan saavat olon sellaiseksi, että se lapsi on rasittavin asia, mikä elämään on tullut. Oon todellakin sitä mieltä, että nykyään ihmiset on tosi itsekkäitä. Erityisesti vanhemmilla äideillä on jo niin rutinoitunut oma elämä ja omat harrastukset, että lapsi kirjoittelusta päätellen tuntuu pallolta jalassa. Kauheeta itsekästä paskaa sanon minä! Anoppi kommentoi, että on toi teidän poika, 6 kk, melkoinen sylivauva! Siis MITÄ!?!? Eikö lapsi saa olla sylissä? Tää on just tätä että yrtetään itsenäistää jo ihan pientä. Kommenttia on tullut siitäkin, kun suukottelen poikaa paljon ja halailen, sekä kerron kuinka rakas lapsi on (lellimistä yms..). Imetän mielelläni ja usein ja se tuntuu meistä molemmista hyvältä. Kyselyjä on tullut siitäkin, kuinka myöhään aion imettää... sehän on tietenkin suurin synti ja mammanpoikahan siitä pojasta tulee, jos imetän päivääkään yli vuoden ikäiseksi...

    VastaaPoista
  11. Oon lukenut sun blogia jo pidempään ns. hiljaisena lukijana, mutta nyt oli pakko tulla kommentoimaan ihan omalla nimimerkillä :) Oon itse äiti yhdelle 2v naperolle ja tammikuussa on toisen lapsen laskettu aika. Itse olen juuri sellainen äiti, joka antaa äitiyden näkyä ja kuulua kaikessa. Ei mua kiinnosta muu kuin perhe-elämä, minkäs sille voin. Olen mielestäni täydellinen äiti, niin ällöttävältä kuin se kuulostaakin. Mun mielestäni on normaalia haluta olla täydellinen äiti ja olla niin äitiä, että. On normaalia tuntea olevansa täydellinen äitinä ja etenkin normaalia antaa kaikkensa lapselle, ihmiselle jota rakastaa eniten tässä maailmassa. Tottakai olen myös aviovaimo, tytär, sisar ja ystävä. Näitä kaikkea silti äitiyden ehdolla, jos joku ymmärtää mitä tarkoitan... :)Koen kylläkin olevani hirveän erilainen verrattuna moneen muuhun ikäiseeni äitiin. Olimme mieheni kanssa naimisissa jo ennen kuin esikoisemme syntyi, häntä "yrittämällä yritettiin" kuukausia ja meille oli alusta alkaen selvää, että lapsia haluamme monta. Olin äidillinen jo ennen äitiyttäni, jokseenkin vanhoillinen ja mummomainenkin. :D Siinä varmaankin syy miksi luen lähinnä vanhempien äitien blogeja ja nuorten äitien blogeista vain niitä, joiden elämänarvot on samanlaisia kuin meillä. :)

    VastaaPoista
  12. Niin ja vielä piti sanoa, että vaikka on 100% omistautunut äiti, ei se äitiys ole sen rankempaa kuin näillä "vapaimmilla" äideillä. Mä en edes tiedä mitä on vauva-ajan väsymys tai rankkuus, vaikka omistauduin ja omistaudun edelleen taaperolleni 1 000 000%:sti. ;)

    VastaaPoista
  13. Komppaan minäkin täysin, eipä tähän(kään) tekstiin ole täydennettävää. Ja Helmin mummon kommentti <3

    VastaaPoista
  14. Minä ainakin haluan olla hyvä äiti tyttärelleni, juuri sellainen mitä itse pidän hyvänä äitiytenä.Vaikka olenkin nuori äiti, vaimo,osakestoilija, teen kaikki vauvan soseet itse, käyn kaikenmaailman äiti-vauva tapaamisissa ja rakastan liikuntaa, varmasti olen jonkun mielestä juuri tälläinen "yli suorittaja mutsi", niin so what?!Mielestäni se on hatun noston paikka jos uskaltaa olla hieman erilainen, aktiivinen nuori äiti!

    VastaaPoista
  15. Musta on vähän hauskaa että oon tavallaan sekä sun että tuon alkuperäisen tekstin kirjoittajan kanssa samaa mieltä.Mulla on todnäk. refluksivauva (epäilyä ei vielä viimeksi neuvolassa vahvistettu eli ilman mitään lääkitystä vielä mennään) tai vähintäänkin allergikkovauva, joka toisinaan valvottaa yöt ja itkee mahakipua joka päivä tunnista kolmeen tuntiin. Täysimetyksellä mennään eikä syöttövälejä oikein voi arvioida etukäteen (lue: kun kaarioksennus tulee, tulee myös nälkä koska maha tyhjenee) joten olen käytännössä 24/7 kiinni vauvassa. Vaatteita vaihdetaan päivässä vähintään kahdesti - yleensä 4-6krt - eikä tosiaan ole kiinni siitä että haluaisin välttämättä pitää joka päivä vauvalla eri vaatteita vaan ei nyt vaan huvita pitää toista märissä vaatteissa. Pyykkirumba on siis loputon, koska myös meidän/vauvan lakanat saa osumia vähintäänkin kerran viikkoon ja yleensä useammin.Tästä tilanteesta vois vaan valittaa - en todellakaan väitä että olis jotenkin tosi ihanaa kun tyttö vaan itkee ja itkee ja itkee eikä mitään voi tehdä tai kun on läpi yön heräillyt vähintään tunnin välein kun pieni vaikertaa mahaa vieressä tai kun saa naamalleen oksennuksen kamalalla paineella kesken syöttämisen. En silti valita, koska musta on myös ihanaa kattoa kuinka tytön olo oikeasti helpottaa kun sen ottaa olkapäälle tai kuinka tyttö silminnähden nauttii kun saa vauvajumpan aikaan toimia käsipainona ja heilua ylösalas (luulis että tosta tulis vaan pahempi olo mutta ei, toi hiljenee sekunneissa kun sitä heiluttaa ja mitä kovempaa niin sen parempi :D). Tyytyväisenä tyttö hymyilee paljon, kattelee hirveän tarkkaavaisena, ottaa tosi hyvin kontaktia ja vähän jutteleekin, vaikka on vasta vähän reilu 1kk. Oon siis oikeasti sitä mieltä, että asenteella pääsee pitkälle. Mä voisin itkeskellä sitä kuinka väsynyt oon ja kuinka paljon mua ahdistaa kun tyttö on välillä tosi kipeä ja mitään ei voi tehdä, koska siltäkin musta päivittäin tuntuu. Sen sijaan mä oon iloinen siitä että tyttö kasvaa, kehittyy ja on kaikinpuolin maailman kaunein ja ihanin lapsi, jolle kelpaa lohdutukseksi sekä äidin että isän syli. Tämä on ihan tasan kiinni siitä, että oon ottanut sen asenteen että tyttö ei voi mahakivulleen mitään eikä se mua tahallaan valvota tai mun kasvoille tahallaan oksenna.Siitä taas oon sun kanssa samaa mieltä, että ihan turhaan jumpassa käyvät, kestovaippoja käyttävät ja imettävät (ja siitä puhuvat) äidit leimataan superäideiksi. Toi sun esimerkki sun urheilullisesta ja aktiivisesta kaverista on niin totta! Toki niitä superäitejäkin varmaan on ja onkin, mutta ei kaikkia kestovaippailijoita tai kantoliinan käyttäjiä tarvitse sellaisiksi leimata. Suurimmalle osalle kun se kantoliina taitaa olla ihan käytännön juttu eikä niinkään se, että ne kokis kantoliinan jotenkin lähentävän äitiä ja lasta.Että semmosia ajatuksia täällä.

    VastaaPoista
  16. voivoi, toivottavasti jätät tuollaiset kommentit omaan arvoonsa! olen lukenut blogiasi nyt jo hmm..kauan, koska kirjoitustyylisi on miellyttävää ja tuot asioista näkökulmat niin hienosti esille! harvoin kommentoin lukemiani blogeja, mutta nyt ajattelin, sillä haluan sanoa, että juuri sinä olet äitinä juuri sellainen kun lapsellesi on parasta! pääasia on nauttia, kukin tyylillään! mukavaa jatkoa päivällenne! Terv. Tinka

    VastaaPoista
  17. Mä oon ensinnäkin sitä mieltä, että jokainen tekee kuten parhaaksi näkee. Mutta kieltämättä on joskus joidenkin äitien kohdalla käynyt mielessä, että tekevätkö he itse arjestaan vaikeampaa kuin mitä se oikeasti on? Noh, en tiedä siihen oikeaa vastausta ja se on tietysti jokaisen oma asia. Mutta koska itsellä on oikeasti ollut erittäin helppo lapsi (ainakin tähän asti meillä on nukuttu hyvin omassa sängyssä, viihdytään sitterissä ja lattialla ja vietetään isän kanssa aikaa), niin on joskus vaikea ymmärtää miten erilaista se vauva-arki voi olla eri perheissä.Mutta jokainenhan saa sitä omaa arkeaan elää juuri niin kuin parhaalta tuntuu :)

    VastaaPoista
  18. Anoilla tuntuu olevan vähän liikaa aikaa kytätä toisten tekemisiä. Miksi tuomita ihmisiä, joita ei tunne? Eikö lapselleen ns. omistautuminen ole parempi kuin ns. hylkääminen? Ainakin itse ajattelin näin. Kuitenkin itsekin täysimetin puolivuotiaaksi, lapsi nukkui vieressäni sen puolivuotta, sen jälkeen tapasinkin nykyisen avopuolisoni, joka "vei" lapsen paikan ja tyttö pääsi omaan sänkyyn, meidän sängyn viereen. Omaan huoneeseen ei ole vielä raaskittu.. :D Tyttö kuitenkin vasta 1,4-vuotias. Hoidossa ollut pari kertaa yötä, lähinnä ollut isänsä kanssa muutamia tunteja, hyvin on mennyt, vaikka ei isäänsä kovin hyvin tunne ja äidin sylivauvana ollut ja on vieläkin. Sosiaalinen ja iloinen tyttö, pärjää ilman äitiäkin ja leikkii muiden lasten kanssa normaalisti ja osaa itse puolustaa lelujaan eikä tule tönityksi :D Eli omasta näkökulmasta voisin sanoa, ettei mikään äidistä vieroittuminen kyllä ole tarpeellista, jokainen lapsi etenee omalla tahdillaan, mutta hylkäämiskokemus se vasta negatiivinen olisikin :o Ja ylisuorittamisesta, mikä nyt lasketaan kellekkin, jotkut ovat huolehtivempia kuin toiset. Ei sitä kaikki ajattele varsinaisena uhrauksena, että haluaa itse vapaaehtoisesti laittaa toisen ihmisen tarpeet omiensa edelle. Jostain luin kirjoituksen, jossa pienten lasten äitejä haukuttiin marttyyri-hakuisiksi yms. Naurattevaa mielestäni. Rakkautta se vain on toista pientä ihmistä kohtaan, suunnatonta ja puhdasta <3Jopas tuli jaaritettua, mutta aihe kuitenkin sydäntä lähellä, itse saanut vain kommenttia kavereiltani, kuinka heidän mielestään "uhraan paljon" lapseni eteen kun käydään muskarissa.. tota :D

    VastaaPoista
  19. :D HAH! Tähän kommentoin jo pelkästään siksi, että oon kans alottanut lukion lyhyen matikan kolmannen kurssin kolme kertaa ja jättänyt jokaisella kerralla kesken. Ehkä mullekin ois neljäs kerta ollu hyvää. Jätin myöhemmin koko lukion kesken.Meillä on perhepedissä nukkumista takana nyt aikalailla tasan 2 vuotta. Tälläkin hetkellä kummallakin puolella tuhiseva pikkunen. Vanhempi on nukkunut vuoden iästä omassa sängyssään, mutta lähellä meidän omaa sänkyä. Monesti siirtyy miehen töihinlähdön aikaan "isin paikalle".Oishan se kiva nukkua väliin miehen kainalossa, eikä vauva kainalossa, mutta a. en raski siirtää omaan sänkyyn ja b. imetys ois niin tuskaa jos joutuis nousemaan aina joka kerta.En itseasiassa perhepedistä johtuen muista edes aamulla onko I syönyt yöllä ja jos on, niin montako kertaa. Tissi suuhun ja unta palloon taas.En ymmärrä niitä jotka menee esimerkiksi olohuoneen sohvalle imettämään keskellä yötä.I on 8kk ja edelleen aikalailla täysimetyksellä. 2,5kk yritetty kiinteitä, sormiruokailua (joka alkaa pikkuhiljaa jotenkin kiinnostaa), nokkamukia, tuttipulloa jne. Vasta pari viikkoa sitten sain aukomaan suutaan lusikalle, eikä vaan sulkemaan sitä tiukaks viivaks ja puistelee päätään (silloinkin ku kyseessä ois mun maito tarjottuna jostain muualta). Sen sai aikaan maissivelli, jee!! ;) :)Mulla on kotoa opittu oikeestaan aika monikin asia äitiydessä. Ja muutenkin luonteeseen kuuluu, että laitan muut helposti itseni edelle enkä osaa sanoa ei. Nyt opettelemalla opettelen olemaan itsekkäämpi.Kunhan ei pahoinpitele lastaan henkisesti tai fyysisesti, niin mulla ei ainakaan oo pahaa sanomista kenestäkään äidistä!Ehkä se on kateus, mikä saa ihmiset ilkeiks toisilleen.Lapset on pieniä niin pienen hetken että otetaan kaikki ilo irti siitä! Eletään niin ettei mikään kaduta jälkeenpäin ja niin että ollaan onnellisia. Se on yllättävän helppo huomaamatta kadottaa itsensä ja olla pelkkä äiti, mutta siihen ei pitäis kellään ulkopuolisella olla pahaa sanomista. Mitä se on keneltäkään toiselta pois?! Ei ne lapset tule enää sun syliin hetken päästä vaikka kuinka haluaisit (ja se aika on yllättävän pian).Annetaan kaikkien kukkien kukkia :) niiden curling-vanhempienkin. Toki ihmettelen itsekin joskus joidenkin äitien tapoja toimia, mutta en arvostele tai tuomitse huonommaksi.

    VastaaPoista
  20. Myönnän olleeni tuollainen valittavaa sorttia oleva äiti tän esikon kanssa. Mutta blogiin tunteiden purkaminen on ollu mun tapa selvitä arjesta. Esikoisen kanssa kaikki on vielä ihan uutta.Nyt kun toinen tulee näin lyhyellä välillä 1v3kk tiedän et mun blogista saa lukea lisää vastaavaa tekstiä.Toivon siis ettei kukaan vastaava ano eksy mun blogiin, jos se lukeminen on kerran niin kamalaa.Monelle äidille tää blogaaminen on kuitenkin sellanen itsensä purkamis paikka.

    VastaaPoista
  21. "En ymmärrä niitä jotka menee esimerkiksi olohuoneen sohvalle imettämään keskellä yötä."Ja minä taas ajattelen kuinka joku selviää yösyötöstä lähes heräämättä ja vauva syö vain joku 10 min. ;)Itse imetän yöllä samassa nojatuolissa kuin päivisinkin, joskaan pitkään ei ollut sitäkään tarvetta kun lapsi nukkui yöt läpeensä. Mutta nyt kun tällä hetkellä sen kerran syö (n. 30-90 min), niin nousen suosiolla ylös, koska en halua hukuttaa lasta omaan pukluunsa. Maaten imettäessäni nukahdan helposti tai vaikken nukahtaisikaan, niin olen liian väsynyt nousemaan aina istualleen ja röyhtäyttämään, etenkin kun röyhtyä seuraa aina pulaus, mieluummin keskitän ne nojatuolin seustalla suojaavaan pyyhkeeseen kuin ympäriinsä sänkyämme. Nojatuiolissa on vaivatonta ottaa lapsi olalle ennen kuin se on vetänyt överit.Ja nukumme perhepedissä vaikka siitä ei imettämisen kannalta hyötyä olekaan muuta kuin itselleni silloin kun olen kuolemanväsynyt ja annan lapseni velloa puklussaan ja haukkoa henkeä kun nenä on täynnä maitoa... Lapsen hyöty tuossa kyllä ei sitten toteudu.

    VastaaPoista
  22. Luin myös kyseisen tekstin, jossa oli linkki tähän blogiin. Ai että tunsin puolestasi mielipahaa!Ensinnäkin olet aivan mahtava ja ihana äiti, joka elää sopivassa suhteessa lapselleen. Jatka samaa rataa! Lapsesi on onnekas.Terveisin Saana

    VastaaPoista
  23. Mun moka, en tosiaan ajatellut noin pitkälle sillon kun tuon kirjotin :)! Ja ajatus oli siis sanoa muutenkin että en ymmärrä miten sellaset äidit jaksaa jotka valvoo pitkiäkin aikoja sohvalla öisin syöttämässä. Oon päässy sen suhteen siis superhelpolla, ettei mun tarvi röyhtäyttää syötön jälkeen lasta(oon oikeesti ihmetelly asiaa etten oo kuullut noiden röyhtäsevän kuin kerran kaks). Nyt osaan arvostaa mun yösyöttöjen helppoutta entistä enemmän :). Niistä kun on oikeesti harvoin yhtään mitään vaivaa.

    VastaaPoista
  24. Superäiti ilmottautuu! Ei sillä, että olisin lähelläkään täydellistä, mutta olen supermutsi omalleni. Kuten oma lapsi on super minulle! Kirjoituksesi on täyttä asiaa. Havaitsin vähän aikaa sitten puolustautuvani automaattisesti, kun minulta kysyttiin nukkumisjärjestelyistä (yllättävän paljon kiinnostaa MUITA, vaikka se vaikuttaa vain meihin). Nukumme kaksikuisen lapsemme kanssa perhepedisssä lähinnä käytännön syistä (imetys, heräilee vielä melko usein, herää helposti siirrettäessä, arvostan unta), vaikka arvostan myös läheisyyttä ja sitä kun pikkuinen käpertyy viereen. Aiomme jossain vaiheessa kuitenkin siirtää lapsen omaan sänkyyn, että saisin nukuttua paremmassa asennossa. Isompaan sänkyyn ei ole varaa. Mutta tämä tuntuu olevan kauhistus muille. "Voi voi, nyt se tottuu.." Mitä sitten jos kaksikuinen, pieni tyttäreni olisikin tottunut läheisyyteen? Onko se HUONO asia? Järjetöntä! Lisäksi omalla kohdalla siirtohaaveet ovat haaveita vaan. Minä kun nukahdan yöllä aikalailla heti kun lapsi saa tissin suuhun. Herään sitten seuraavan kerran kun kaipaa rintaa. Muuta en yöllä saa tehtyä. En edes röyhtäytettyä, kun olen sikeässä unessa. Olenkin päättänyt ehdottaa seuraavalle ihmettelijälle, että jos nukkumisjärjestelymme on heistä niin kamala, saa tulla sänkymme viereen kyttäämään ja siirtelemään lasta omaan sänkyynsä. Minä nimittäin aion edelleenkin nukkua yöni mahdollisimman hyvin. :)

    Lisäksi minulle on nyt jo sanottu, että kannattaa lähteä tuulettumaan ennen kuin tulen hulluksi. Toki haluan omaakin aikaa ja olen sitä jonkun verran ottanut. Toistaiseksi rajoittaa, ettei tyttö huoli tuttia tai tuttipulloa. Ohjeet olen saanut: kyllä se syö kun on tarpeeksi nälkä. Mutta kun kerran on tullut kotiin, kun lapsi on huutanut 45minuuttia täyttä huutoa ja kakonut vaan, kun pulloa on tarjottu, ei halua vaan lähteä ja antaa lapsen huutaa tuntikausia. Enkä ole vielä halunnut lähteä tuntikausiksi muutenkaan. Sekin on ilmeisesti kummallista. Ehdin myöhemminkin. Ja kun soseita aletaan syödä ja nokkamukia ottaa käyttöön, voin mennä ilman huudatuksia. Ei ole niin kiire tai kova halua lähteä vaikkapa ryyppäämään, että haluaisin huudattaa lasta. Mutta jos kokee itse tarvetta, en tuomitse. Minusta tuntuu, että minut on tuomittu, koska en vielä halua. Järjetöntä, jälleen kerran.

    VastaaPoista