Social Media Icons

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Ajatuksia äitiydestä ja vauva-ajasta

16 kommenttia , Share It:
Yritin taannoin napata meistä yhteiskuvaa, mutta kuinkas sitten kävikään? Tyyppihän nappasi mun tukasta kiinni ja kuvakin tärähti!


Nyt, kun aikaa Helmin syntymästä on kulunut reilut kolme ja puoli kuukautta, koen jollain tapaa löytäneeni itseni uudestaan. Äitinä. Arki alkaa asettua, rutiinit muodostua. Alan tuntemaan Helmiä paremmin. Paremmin kuin kukaan muu. Eikä mikään saa minua tuntemaan oloani tärkeämmäksi. Vain minä erotan itkusta primitiivisen hätähuudon, seurahuudon ja väsyneen itkuhuudon. Vain minä voin ruokkia lapseni, koska hän hylkii tuttipulloa. Pahimmat raivokohtaukset ovat ohi, koska tiedän, miten pukea bodyn päälle hänelle mukavimmalla tavalla. Miten keinuttaa vaunuja parvekkeella. Milloin on päiväuniaika, milloin aika käydä yöpuulle. Missä asennossa pitää sylissä milloinkin, miten keinuttaa. Millaisista leluista, musiikista, kasvojen ilmeistä hän pitää.

Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että Helmi ei viihdy kovinkaan kauaa vieraassa sylissä. Jos olen lähtenyt toisaalle, niin että Helmi on jäänyt esimerkiksi H:n hoiviin, kieltäytyy hän syömästä (pitää pitempiä syömisvälejä kuin öisin, jopa 5-6h), ei nuku kunnollisia päiväunia, ja on helposti hyvin tyytymätön kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Salaa, hiljaisuudessa, nautin tästä suuresti. Minä olen ykkönen, korvaamaton.
Ja taas toisaalta, tästä syystä nukun huonosti, kuin odottaen vauvan heräävän syömään. En osaa käydä suihkussakaan enää käymättä hoitoaineen vaikutusaikana vilkuilemassa Helmiä (vaikka hän siis olisi H:n kanssa). Tunnen huonoa omaatuntoa vieläkin, koska kävin heinäkuussa elokuvissa ilman beibiä.
Iltaisin, kun yritän katsoa lempisarjaani tai elokuvaa H:n kanssa, tunnen äärimmäistä väsymystä ja uupumusta, kun puolet repliikeistä menee ohi toista keinutellessa, syöttäessä ja leikittäessä. Enkö saa olla puolta tuntia rauhassa? Toivon, että H. tarjoutuisi ottamaan Helmin, paijaisi ja hyssyttäisi. Mutta silloinkin potisin huonoa omaatuntoa, vilkuilisin, josko hän tekisi kaiken oikein. Ja varmaan siksi H. ei tarjoudukaan.

Toisinaan tunnen oloni todella yksinäiseksi, surulliseksi ja vihaiseksi. Minä olen vihainen itselleni, avopuolisolleni. Eikö tämä ollutkaan kahden kauppa? Miksi vain minä joudun kulkemaan maidonhajuisena syöttöautomaattina yöt ja päivät, hyssyttelemään ja paijaamaan, vaihtamaan kakkavaipat ja kylvettämään? Mitä tapahtuu, jos minä väsyn, en jaksakaan enää? Miksi minun vapaa-aikani on toisarvoista? Miksi on oikein, että kypsään sävyyn puhutaan minun harrastuksistani, koska ne vaativat erityisjärjestelyjä lastenhoidon suhteen? Kodin hengettäreksi minua ei voi tituleerata, mutta kodin ylläpito on sekin pääosin minun kontollani. H. on pitkiä päiviä poissa ja opiskelee kunnianhimoisesti ja ahkerasti, se hänestä sanottakoon.

Tuntuu oudolta, että lapsen saamisen myötä oma itsensä pitäisi unohtaa kokonaan. Sukulaiseni (tai H:n sukulaiset) eivät enää puhu minulle, vaan lulluttelevat vauvalle. Kukaan ei kysy, miten minä voin, vaan mitä mieltä H. on uudesta koulustaan ja miten Helmi nukkuu tai syö. Jotkut sukulaisvisiitit tuntuvat toisinaan inhottavilta. Lapsi napataan sylistä jo ulko-ovella, sitten istun sohvan nurkassa tyhmänä, kun kaikki ovat kerääntyneet kameroiden kanssa lapsen ympärille. Yritän hymyillä, ja kysellä kuulumisia, pitää jonkinlaista järjellistä keskustelua yllä. Saan lapseni syliini vain syötettäväksi. Jokaisella tuntuu olevan mielipide siitä, kuinka kauan lapsi saa olla rintaruokinnalla, kuinka usein sitä saa syöttää, minkälaisia vaatteita sille saa pukea, missä sitä saa nukuttaa ja milloin jne. Lopputulemana on, että lapsi on hankala (tullut minuun) ja minä olen materialistinen hupsukka, joka käyttää äitiyskorua ja haaveilee vauvakinosta. Jos edellisestä vierailusta kuluu yli kuukausi, olen ajattelematon ja julma, koska pimitän ihanaista kupetteini hedelmää kiusallani piilossa heiltä.

Elävä mielikuva, ja synnytyksestä jäänyt ainoa huono muisto on se, kun Helmi oli syntynyt ja sain hetken pitää häntä, hämmästellä ja ihastella. Olin ihan poikki, uupunut, mutta onnellinen. Kun Helmiä alettiin kylvettämään, ottamaan mittoja ja muuta, minulle iskettiin käteen pyyhe ja käskettiin mennä suihkuun, painamaan nappia, jos jalat eivät vielä kanna. Tuli sellainen olo, että olkaa hyvä vaan, minähän sen juuri kärvistelin, pyöräytin pihalle, kannoin yhdeksän kuukautta. Enhän minä haluaisi tietää, minkä kokoinen se on. Tai nähdä, kun häntä kylvetetään ensimmäistä kertaa. Kun tulin suihkusta, olivat kätilöt kadonneet ja muovisängyssä oli lappu, jossa luki "teille on syntynyt tyttö, mitoin 53cm, 4045g".
Onneksi huonot fiilikset nollaantuvat, kun aamulla herään vieressäni iloisesti kikattava, hiuksiani syövä tyttö ja uninen, ihana mies.

Äitiysidentiteettikriisi on historiaa. Olen löytänyt tapani olla äiti. Se tarkoittaa sitä, että kesken ruoanlaiton lapsen huutaessa nostan kattilan levyltä ja menen lohduttamaan toista. Tiskikoneen tyhjennys keskeytyy lukuisia kertoja ja päiväuniaikaan nostan jalat kattoon ja luen blogeja. Nilkkupulu kulkee mukana vessaankin, muttei viihdy kantoliinassa, ellemme sitten ole liikeessä koko ajan. Kotona soi miltei tauotta musiikki ja varpaiden pusuttelu aamuisin sängyssä on jo rutiini. Lapsi syö silloin kun niin haluaa, eikä häntä huudateta mentaliteetilla "kyllä maailmaan ääntä mahtuu". Olen tyytynyt vain ihailemaan sporttisia vaunuja ja niiden kanssa purtsilla juoksevia äitejä. Itse jään peräänkuuluttamaan yhdistelmävaunujen kahvimukitelinettä. Ihailen Stockalla Armanin ruokalappuja. Kauneudenhoitoni normaalina arkiaamuna rajoittuu hampaiden pesuun ja satunnaisesti ripsiväriin. Ideologiani tiivistetysti on kai, että yritän olla turhaan stressaamatta asioista, jotka eivät ole tärkeitä tai tarpeellisia. Tykkään puuhailla, tehdä asioita, mutta en panikoida.

Millainen äiti sinä olet? (Paitsi paras lapsellesi.)

16 kommenttia:

  1. Olipa taas hyvin tutun kuuloista ihan alusta loppuun, mitä siihen enää lisäämään!

    VastaaPoista
  2. On ihana olla lapselleen ykkönen mut mä en kokenut sitä mun elämäksi.Meillä on kaikki tehty puoliksi miehen kanssa heti alusta asti. Poika kun on lähes kokonaan ollut pullo vauva, niin sekin helpotti asiaa. Eli meillä nukutetaan, syötetään, vaihdetaan vaippa ym aina vuorotellen, siis sillon kun mies on kotona. Nautin kovasti siitä et poika ei oo musta hirmu riippuvainen, joten mun on helpompi elää sitä "omaa elämää" tän arjen pyörteissä. En halunnut opettaa lasta nukahtamaan päiväunille syliin jne. Vaan poika kitisi jonkun aikaa lattialla ja sängyssä mut oppi sit et siellä on kivaa lelujen kanssa ja et unille voi nukahtaa yksin. Tällähetkellä pojalla on vaihe et vaan isi kelpaa. Toisaalta ahdistaa kun isi on parempi kun äiti mut nautin suuresti tästä en huoli äitiä ajasta. Muistan hyvin tunteen siitä kun mies vaihtoi vaippaa tai puki vaatteita ihan pienelle vauvalleni ja ajattelin et tuo ja tuo menee väärin. Pysyin hiljaa ja vähän hienosti opastin ja kuin ollakaan se tunne katosi ja aloin nauttia suuresti siitä kun voin luottaa mieheen. Tää on ollut meille paras tapa hoitaa poikaa jo viimeset n. 11kk ja nyt kun seuraava syntyy pitää miettiä miten asiat sit hoidetaan kahden lapsen kanssa. Vuorottelemmeko lapsia vai hoidanko minä vauvan ja mies pojan...? Se jää nähtäväksi.

    VastaaPoista
  3. kyllä se helpottaa :)Meillä Sohvi kärsi jonkinlaisesta koliikista, ja sen jälkeen suoranaisesta tylsyydestä kunnes alkoi puolivuotiaana päästä jotenkin edes liikkeelle. Nyt Sohvi konttaa innolla miestä vastaan kun ovi käy viiden jälkeen arkisin. Jos mies meneekin ensin itse vessaan, tulee Sohville itku. Mies hoiti myös meidän unikoulun, olinhan minä valvonut sen 8kk putkeen. Reilua.Vaikka Sohvi nyt auttaa kaikessa arkisessa toiminnassa, niin meillä ei enää itketä ja kitistä. Olen niin onnellinen tästä ajasta, enkä yhtään kaipaa tuota teidän Helmin ikää. Eli kyllä se helpottaa. Ihan oikeasti :)

    VastaaPoista
  4. Mä koen äitiyden erilaisena. Siis toki nautin kaikesta ja Emma on maailman ihanin ja tärkein ja rakkain! Emma nyt 8kk.. En ole ikinä jättänyt tiskikonetta tyhjeentämättä/täyttämättä kun Emma itkee, ei siihen niin kauaa mene ja halusin opettaa ettei äiti pyyhällä heti paikalle kun vähän itkee. Mähän opettelin Emman nukahtamaankin itsekseen 2kk ikäisenä kun heräili monia kertoja öisin, ei nälkäänsä vaan muuten vaan. Mä en suostunut olemaan väsyneenä ja musta tulee aivan kamala hirviö jo yhden huonon yön jälkeenkin, joten Emman ja kaikkien kannalta oli parempi opettaa Emma nukkumaan. Tän jälkeen herännyt 1-2 kertaa öisin, satunnaisesti 3 kertaa..Voi kuulostaa todella kamalalta, mutta mä en vaan kestä jos kuka (siis oli kuka tahansa) on mussa kiinni 24/7 enkä voi tehdä yksin mitään. Siis mä voin käydä yksin suihkussa kun jätön oven auki niin kuulen Emman ja se leikkii nätisti, joskus päättää ryömiä mukaan suihkuun ja silloin otan vaatteet pois ja me istutaan yhdessä suihkun lattialla ja nautitaan ja läiskytellään vettä. Niin ja sanottakoon että meen kyllä heti lohduttamaan jos Emma noustuaan tukea vasten seisomaan kolauttaa päänsä ja itkee aivan kamalasti, jos taas nään ettei suurempaa itkua tule ja vähän vaan pelästyi niin saa hetken kyllä itkeä itsekseen, ja nopeasti se itku loppuukin. Me sylitellään usein ja Emma on iloinen ja erittäin tyytyväinen vauva joka viihtyy hyvin itsekseenkin. Ja mä oon alusta asti käynyt 3-4krt viikossa jumpissa ja jättänyt mielelläni Emman isänsä kanssa kahdestaan, olen poissa 2,5-3h kerrallaan.Mä oon vähän sellanen joka tykkää enemmän lapsista, musta on välillä todella ahdistavaa tää vauva-aika, vaikka nyt oonkin ruvennut tästä enemmän nauttimaan kun Emma liikkuu ja leikkii itsekseen enemmän kun aikaisemmin.. Mutta odotan niin ensi vuotta kun Emma kävelee ym. Sen kanssa voi tehdä kaikkea ihanaa! Toki voi nytkin mutta sitten vielä enemmän :)Mutta joo, oon hyvä äiti omasta mielestäni ja ihmiset jotka mut tuntee tietää että olen hyvä äiti. Oon vaan ehkä vähän erilainen äiti :)

    VastaaPoista
  5. loistava kirjoitus... kaikkeudessaan kokonaisena. Just niitä ilmiöitä mitkä posittain ainakin ovat kävelleet tätökin äippää vastaan. Ja voi mitä parhauitta löytää itsensä taas, uudenlaisena, uuden osan kanssa minuna, äitinä.

    VastaaPoista
  6. Tuttuja tunteita monellakin tavalla. Itse olen tietoisesti kiinnittänyt huomiota siihen, että neuvo ja opasta ja kritisoi koko ajan kun P hoitaa. Ihan alusta asti vaikka mieli kuinka tekisi. Kuten sanoit itsekin, sinulta meni kolme ja puoli kuukautta löytää oma tapasi olla äiti. Ei ihme, että H paljon vähemmän hoitaneena ei ole vielä löytänyt kaikkia rutiineja ja omaa tapaansa. ;)Meilläkin mieluummin puuhaillaan kuin panikoidaan ja nyt kun O on jo isompi, alkaa se alusta asti yhdessä hoitaminen näkyä. Isi on tärkeä, ihana ja kelpaa välillä ainoastaan. Vaikka se onkin ristiriitaisella tavalla myös hurjaa ja kurjaa joskus, on tärkeintä kuitenkin se, etten ole jyrännyt äitinä vaan molemmat meistä ovat luoneet oman suhteensa O:hon. Minä olin oikeastaan alkuun tiukkana enemmän siitä, että isi hoitaa vaikka se ei aina ollutkaan helppoa ja ihanaa. Tai vaikka minusta tuntui, että on väärät sukkahousut bodyn kanssa tai vaippa oudosti. Isi taisteli tiensä outojen äitiyslomapäivien aikana tehtyjen rutiinien läpi ja muutti osaa niistä hyvään suuntaan. Ehkä minä en olekaan aina oikeassa ja ainoa joka osaa. Se on ollut matkan varrella pakko myöntää. Tuo huudatusasia onkin sitten ihan toinen keskustelu. Ei meilläkään huudateta tarkoituksella mutta mitä isommaksi tullaan, sitä enemmän on omaakin tahtoa eikä pettymyksiä voi (eikä pidäkään) välttää aina. Pienin askelin on edetty tähän asti, välillä tyhjennetty se tiskikone vaikka O:n mielestä pitäisi tehdä jotain muuta. Isompana linjana on se, että aina saa rakkautta, syliä ja hoivaa. Harmitti tai ei.

    VastaaPoista
  7. Kirjoitat tosi hyvin, olen huomannut sen jo ennenkin, en vaan ole saanut kommentoitua. Ihan herkistyin tätä lukiessa. Tuon synnärikohtauksen takia tuli surullinenkin olo sun puolesta. Eihän se noin olisi kuulunut mennä, kovin oli karua. Onneksi olet kuitenkin onnistunut löytämään oman äitiytesi kulmakivet. Nojaa niihin vaan rohkeasti edelleen, kuten tähänkin asti olet tehnyt :) Mulla tuo vaihe, oivaltaminen, taitaa olla vasta edessä näin 2 kk:n ikäisen kanssa, äitiys on vielä niin uutta ja niiden omien kulmakivien hakemista ja kokoamista vasta.

    VastaaPoista
  8. Meillä oli jo esikoisen kohdalla selvää, että molemmat hoitaa vauvaa yhdessä. Nyt kun lapsia on kaksi (1v8kk ja 4kk) on vielä tärkeämpää että molemmat osallistuvat lasten- ja kodinhoitoon yhtä paljon silloin kun ollaan kumpikin kotona. Itse olen sitä mieltä, että jos isä jää liikaa ulkopuolelle siitä lapsen hoitamisesta jos äiti haluaa tuntea itsensä tärkeimmäksi ja tehdä kaiken itse niin kyllä se väistämättä vaikuttaa myös parisuhteeseen negatiivisesti. Lisäksi itse olen sellainen äiti, joka kaipaa myös omaa aikaa poissa kotoa jotta pää pysyy kasassa. Sen tiedostamisen ja hyväksymisen myötä jaksan arkea paljon paremmin. Järjestän itselleni joka viikko jotain kivaa, harrastusta tai kaverien luona kyläilyä ettei pääse homehtumaan kotona liikaa. Myös mies on alusta asti kannustanut minua tekemään omia juttujani ja lähtemään välillä tuulettumaan.Molemmat lapset on n.1kk ikäisestä alettu opettaa nukkumaan omassa sängyssä. Itse en pysty nukkumaan vauva vieressä. Esikoinen siirrettiin omaan huoneeseensa 1-vuotiaana ja kaikkien yöt parani silloin huomattavasti. Toiveissa on siirtää sisko saman ikäisena veljen kanssa nukkumaan.Huomiota, pussailua ja syliä molemmat saavat niin paljon kuin mahdollista. Kahden lapsen kanssa kuitenkin aina jompi kumpi joutuu välillä odottamaan, myös vauva, joten en voi juosta joka itkuun saman tein hyssyttämään.Koti on kuin pommin jäljiltä ja isomman lapsen paidassa päivän ruokalista mutta ne nyt on aika pieniä asioita :)

    VastaaPoista
  9. moi! :)olen seuraillut ja lueskellut blogiasi jo jonkun aikaa ja kiva blogi on ollut :)ja mun blogis olis sinulle jotain ;)

    VastaaPoista
  10. Kuulosti kyllä tutulta tuo alku :) Eilen lentokentällä mun piti mennä ostamaan meille karkkia ja jättää vauva miehen hoiviin. Jono oli pitkä, jalka väpätti ja puolivälissä heitin karkkipussit menemään ja ryntäsin vauvan luo "noku mä ajattelin ettette te pärjää täällä.." :)

    VastaaPoista
  11. Hei!Pakko kommentoida tuota Sinun kirjotustasi. Oletko miettinyt ettei miehesi ehkä osallistu ilta- tai muihinkaan hoitojuttuihin enempää koska pidät häntä vain "hoitajana" johon et luota yhtälailla kuin itseesi? Meillä mies on ihan tasa-arvoinen vanhempi lapsilleen. Jos toimisin kuten Sinä, loukkaisin miestäni yhdellä pahimmista tavoista! Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi imetys luo äidin ja vauvan suhteen läheisemmäksi, näin myös meillä. Samoin se että mies on päivät töissä. Silti, vaikka hoidankin pääasiallisesti vauvan tarpeet, ei tulisi mieleenikään neuvoa isiä miten olla poikiensa kanssa.Hyvää syksyn jatkoa kaikesta huolimatta!

    VastaaPoista
  12. Haluan muuten korjata, etten tekstilläni millään tapaa tarkoittanut, etteikö H. osaisi hoitaa lasta OIKEASTI yhtä hyvin kuin minä. Toki kakkavaipat vaihtuvat ja lapsi on täysissä ruumiin ja sielun voimissa äidittömän päivän jälkeenkin. Tarkoitin kai lähinnä, että H. ei iltaisinkaan kovin mielellään (tai ainakaan oma-aloitteisesti) ota osaa lastenhoitoon. Olen joskus jutellut muiden äitien kanssa, ja moni on sanonut, että mies uskaltaa ottaa lastenhoidossa paremmin jalansijaa kun lapsi on isompi ja toimeliaampi. Se, onko Helmillä väärän väriset sukkahousut on oikeasti samantekevää. Minä tunnun olevan meistä kahdesta se paniikki-Pauli, joka ei kestä pienintäkään itkua ilman rinnassa painavaa tuskaa ja syyllisyyttä, kun taas H. osaa ottaa rennommin. Ja siksi kai ryntäilenkin sieltä suihkusta kylpyhuoneen ovelle vilkuilemaan, josko kaikki on varmasti hyvin. Oli mukava lukea eriäväkin kantoja ja tapoja hoitaa lasta. Itsekin allekirjoitan sen, että äiti(kin) tarvitsee vapaa-aikaa, omaa aikaa, jotta jaksaa paremmin lapsen kanssa. Lapsen hyvinvoinnin kannalta on mielestäni merkittävää, että myös äiti jaksaa. Pitää olla jotain, mistä antaa rakkautta, ymmärrystä, hellyyttä ja hoivaa.PS. Kiitos kehuista! Kiittävä yleispätevä kommentti nostaa mielialaa väsyneenä aamuna kummasti. Kiitos!

    VastaaPoista
  13. Vielä sen verran tuosta isäaiheesta, johon en ottanut kantaa vielä, että meillä mies osallistuu vauvanhoitoon hyvin ja oma-aloitteisesti ja olen siitä tosi kiitollinen. Olen ottanut miehen mukaan itse aktiivisesti ja tietoisesti jo raskausajasta lähtien ja yrittänyt vahvistaa sitä isätunnetta eri jutuilla. Se tunne tulee häneltä kyllä jo luonnostaankin, mutta tarkoitan, että on alusta asti ollut selvää, että meitä on kaksi ja olemme tässä touhussa tasa-arvoisia. Helposti voi meinaan käydä niin, että äiti "omii" asioita.On totta, että esim. imetys on sellainen äidin ja lapsen oma juttu, mutta meillä on myös juttuja, jotka ovat vain isän ja tyttären omia juttuja. Esim. usein lapsi ei rauhoitu kuin vasta isänsä syliin. Kuin napista painamalla. Silloin kelpaa vain isä ja minä saan väistyä.Meillä kummallakin on siis jotain omaa, mitä toisella ei ole. Tiedän ja näen, että mieheni on tavattoman ylpeä siitä, että on olemassa asia, jossa vain ja ainoastaan hän on se paras. Minusta se on hienoa, että on jotain sellaistakin, koska niin moni asia on etuoikeutetusti vain äidin koettavissa.Siis, jospa sinäkin voisit yrittää jotenkin vahvistaa sitä miehesi "isätunnetta"? Hän voisi siten alkaa mahdollisesti ottamaan enemmän osaa vauvanhoitoon ja sinä saisit sitä omaa aikaa. Minustakin oma aika on tärkeää, muuten palaa helposti loppuun. Voihan olla, että olet ihan vaan huomaamattasi työntänyt häntä sivummalle, vaikka tarkoitus ei ole ollut niin tehdä. Tai sitten häntä ei vaan kiinnosta, mutta en kuitenkaan ollenkaan usko siitä olevan kyse. Toivotaan niin ainakin :)Asioista kannattaa myös keskustella ja kertoa ne toiveensa rohkeasti toiselle. Ettei vaan oleta asioita, pure hammasta, ole hiljaa ja sitten se kiukku kasvaa äärimmilleen :) Tsemppiä!

    VastaaPoista
  14. Korjaan vielä, että en siis missään nimessä tarkoita, että sinä olisit aiheuttanut tämän tilanteen yksin. Eieiei.Molempien panostusta siihen tarvitaan, tottakai. Annoin vain neuvoja oman kokemukseni kautta. On ikävää, että joudut tuntemaan noin tällä hetkellä. Kuten jo kirjoitin, puhumalla monet asiat monesti selviävät ja solmut aukevat. Toivottavasti niin kävisi teillekin ja sinulle tulisi tunne vanhemmuuden suhteen siitä "kahden kaupasta", jota tällä hetkellä kaipaat :)

    VastaaPoista
  15. Jos hyppäät lapsesi luokse pienimmästäkin inahduksesta, saattaa siitä tulla vaikeuksia myöhemmin. Rentoudu hyvä ihminen ja luota että kaikki menee parhain päin...myös isin kanssa. Väsytät itsesi totaalisesti jos tunnet syyllisyyttä jo hetken poissaolosta. Jokainen äiti tarvitsee myös sitä omaa aikaa ja tulet huomaamaan, että kyllä kotona pärjätään vaikka itse kävisitkin tuulettumassa. Loistava blogi muuten, olen koukussa! :)

    VastaaPoista