Social Media Icons

tiistai 2. elokuuta 2011

Tulin, tein, uhrauduin

11 kommenttia , , Share It:


Katselin monttu auki eilen television dokumenttiantia parhaaseen katseluaikaan  -  LivD: Vanhemmuus pilasi elämäni. Ohjelmistoa selatessani jäin tietenkin mielenkiinnosta hetkeksi kanavalle. Dokumentissa kuvattiin vanhempia, jotka ovat uhrautuneet lastensa puolesta ja jotka tuntevat olonsa rasittuneiksi. Parivuotiaan tytön äiti sanoi kauhistuneena, että ajoittain hänelle tulee tarve lähteä lapsen luota pois, kun huuto ei lakkaa. Silloin hän jättää lapsensa yksin pinnasänkyyn, lähtee huoneesta, sulkee oven perässään ja juoksee puutarhaan hetkeksi itkemään. Toinen äiti kertoo, kuinka kaupassa käydessään hän suorastaan raivostuu päättöminä sinkoileviin kakaroihinsa. Oh my God, miten kauheita vanhempia. Inhimillisiä, etten sanoisi! Mistä näitä ihmisiä oikein tulee?

Itse olen kai ollut niin kyyninen, etten ole edes halunnut pyrkiä superäitiyteen. Tai sitten en odottanutkaan tämän olevan pelkkää ruusuilla tanssimista. Toisinaan kun lapsi huutaa, eikä mikään tunnu auttavan, tulee itselle hyödytön tunne. Mitä virkaa minulla enää on, kun en voi olla toiselle avuksi? Öisten huutokonserttien päättyessä kuorsaukseen hiippailen hiljaa parvekkeelle ja hengitän muutaman kerran syvään. Taas on hyvä olla. Nyt minulla on jotain, mitä taas antaa kun seuraavan kerran Paniikki-Pauli nostaa päätään. Ymmärrystä, empatiaa, rauhallista olemusta.

Mun mielestä on tärkeää tiedostaa, ettei kukaan ole eikä voi olla niin täydellinen pakkaus, etteikö joskus ärsyttäisi. Kyllä vanhempia saa turhauttaa, kun itku ei lopu millään. Kyllä saa ärsyttää, kun tenavat koettavat supermarketissa teurastaa toisensa säilykepurkkia käyttäen. En tiedä montaa (ainuttakaan) vanhempaa, jossa kenkäkaupan lattialla makaava ja hysteerisesti äänijänteitään testaava jälkikasvu herättäisi hurmiollisia tunteita. "No tulihan se Liisan tiistairaivari sieltä, vihdoin ja viimein!".
Se, ettei vanhemmuus aina tunnu sikamaisen upealta, ei tarkoita, etteikö vanhemmuudestaan nauttisi tai olisi osaansa tyytyväinen, ainakin suurimman osan aikaa.

Kun takana on huonosti nukuttu yö, päällä pukluinen paita, jalassa kiristävät farkut ja sukulaiset ovat tulossa söpöttämään ihmelasta, on mielessä kahvipöydän kattamisen sijaan sängyn pohjalle vajoaminen ja sadan vuoden päiväunet. Kadunko silloin päätöstäni vanhemmaksi tulemisesta? En tietenkään. Silloin vaihdan paidan, kolmatta kertaa päivän aikana, suihkaisen kuivashampoota tukkaan ja armoton tekohymy naamalla kerron kesää hehkuville lomailijoille, kuinka hauska on nähdä. Ja kun kukaan ei näe, avaan farkkujen napin kahvipöydässä, tankkaan kofeiinia ja hymyilen -  ihan aidosti.

Onko muita kyseistä dokkaria vilkaisseita? Sanotaan, että vanhemmuus on pitkälle leikki-ikään päivien läpi räpiköimistä, parisuhteen kulahtamista ja ikuista penninvenytystä. Millaisena vanhemmuus näyttäytyy teidän arjessanne? Minkä takia yleisesti puhutaan vanhemmista uhrautujina ja epäitsekkäinä? Miksi lastenkasvatus on uroteko? Emmekö olekaan etuoikeutetussa asemassa?

11 kommenttia:

  1. Kun toi ks tossa rääkyy vieressä, en ehdi edes lukemaan juttuasi vielä loppuun (lapsi ei kuitenkaan pilannut elämääni), vaan sanonpahan vaan että noi anne taintorin kuvat on niin hyviä. nyt toi puklas näköjään päällensä, siirsin sitä 20 cm sivuun puklustaan :D

    VastaaPoista
  2. Katsoin kans sen dokkarin ja totesin taas, että kaikesta ne britit vääntää ohjelmaa. Se oli ihan älytön! Eikö siinä se yksikin nainen vaahdonnut siitä, miten vauva täytyy puskea läpi synnytyskanavan - siis pienestä reiästä. Doh, olipa uutta:D Mietin myös, miten typerää on mennä lapsi vierellä telkkariin kertomaan, että katuu koko hommaa. Muutaman vuoden kuluttua hän ymmärtää jo itsekin ja saattaa vanhempia kaduttaa tuollaiset lausunnot.

    VastaaPoista
  3. En varmaan ole aiemmin komentooinut, mutta sinulla on aivan ihana blogi, kirjoitat asioista hauskasti ja fiksusti..Samaa ihmettelin minäkin.. Eikö ole ihan normaalia tuntea itensä joskus väsyneeksi (?) ja joskus haluaa päästä ns. eroon lapsesta.. Mutta en minä menisi lapsen vieressä leikkiessä (ja tajutessa) kuinka raskas lapsi hän on ja kuinka pilasi elämän.. Huhhuuh! Loppujen lopuksi on huonoja päiviä ja hyviä, mutta kyllä se lapsi on kuitenkin parasta ainakin omalla kohdalla mitä on sattunut.. Ja Jos ei jaksa niin parempi on laittaa ovi kiinni, itkeä tirauttaa ja palata lapsen luo hymyillen kuin esim. Hermostua lapseen niin että ravistelisi! P.s pikkublogissani on sinulle tunnustus..

    VastaaPoista
  4. Mä katsoin dokumentin ja täytyy sanoa, että aikalailla huuli pyöreenä sitä katselin. Tai siis. Mä ainakin tällä hetkellä oletan aivan automaattisesti, että sitten kun lapsi syntyy, se elämä muuttuu. Totta kai. Eikä se tule olemaan aina helppoa. Kyllä sitä saa olla väsynyt ja turhautunut, kunhan ei pura sitä lapseen. Nekin vahnemmat jotka nelivuotiaan lasten kuullen sano, että se on pilannut heidän elämänsä, niin huh huh. Kyllähän sen ikäinen jo kohta ymmärtääkin.Ihmettelin vähän kyllä niiden miesten äärettömän vähäistä osallistumista lastenhoitoon, vaikka kuinka kävivätkin töissä.Ja kaikista huomion arvoisin seikkahan oli se, että vaikka ne kuinka valittivat, kukaan ei olisi palannut entiseen elämäänsä.

    VastaaPoista
  5. En katsonut dokumenttia, mutta tunnistan helposti noita juttuja, joista kirjoitat. Avasin oman blogin ihan hiljattain ja tutustelen nyt näihin muihin lapsiperheblogeihin pikkuhiljaa. Sinun blogisi oli yksi ensimmäisistä, joiden lukijaksi jäin :)! Omassa blogissani kirjoitan mm. juuri niistä asioista, että kun väsyttää ja ärsyttää, mutta silti rakastaa perhettä ihan mahdottomasti. Kirjoitan niistä tunteista, joita on, mutta joiden ei anna hallita. Perheen ihannekuvaa tuputetaan meille jatkuvasti elokuvissa, kirjoissa, varsinkin mainoksissa. Ei ihme, että joidenkin mielestä arjen pitäisi olla koko ajan yhtä hymyä... varsinkin lasten puolelta. :/

    VastaaPoista
  6. mä oon joskus kattonut sen dokkarin, ja en todellakaan ymmärrä mikä pointti siinä oli. vaikka mulla ei vielä tosiaan yhtään muksua ole (ajatuksen tasolla kenties) niin en kyllä yhtään kuvitellut että se olis pelkkää hattaraa koko touhu. itseasiassa se, ettei se ole sitä koko ajan, on pitänyt mut toistaiseksi "järjissäni" sen suhteen etten ole vielä pyöräyttänyt miljoonaa lasta :D kuumehan on siis kova, mutta yritän hokea itselleni "pari vuotta, pari vuotta"..Musta on ihana että sä kirjoitat realistisesti siitä mitä äitiys oikeasti on. ja vaikka en useimpien sun lukijoiden tapaan omaa lasta, niin silti sun blogi on yksi mun lemppareista! :)

    VastaaPoista
  7. Ihana toi sun toka vika kappale. Ja asiaa muutenkin, tietty :)

    VastaaPoista
  8. Katoin tuon dokumentin puolitoista vuotta sitten.. aika kamalasti ne puhu lapsistaan! :o Huh huh...

    VastaaPoista
  9. Toissayönä nukuin 45 minuuttia, ja sitten olikin herätys, koska lääkäriin piti lähteä. Arvaa mitä tein, kun pääsin kotiin klo 12? Vaihdoin Eelille vaatteet, syötin, rasvasin, vaihdoin vaipan, putsasin naaman+korvat+silmät+kaulan keitetyllä vedellä, käärin torkkupeittoon ja kiikutin sohvalle isänsä luokse, joka pelasi tetristä. Pumppasin maitoa ja sanoin: "Maitoa on kaapissa, syötä kun on ruoka-aika." Sitten painuin makuuhuoneeseen, laitoin oven kiinni, peiton tiukasti korviin ja nukuin 4 tunnin päikkärit - ja nukuin paremmin kuin ikinä kolmeen viikkoon. Olinko huono äiti, kun tyrkkäsin seurustelua haluavan pentuni isänsä viereen sohvalle katsomaan tetriksen peluuta? En. Halusin nukkua ollakseni parempi äiti. Nukuttuani otin pennun kainaloon, lepertelin iloisena ja nyt jaksan taas paremmin.

    VastaaPoista
  10. Nää on näitä ikuisuusjuttuja taas. Olen ollut äiti kohta vasta vuoden ja olen kyllästynyt kysymyksiin "mikä on huono äiti" ja toisin päin.. :D Ja joo, kyllä sitä itsekin tiesi mihin lähti, joten en ole kokenut mitään masennuksia tai katumusta. Minullakin on huonoja päiviä, olen kohta 22-vuotias yksinhuoltaja ja valitan vähemmän kuin naiset, joilla on perhettä ja isää tukemassa. Se minusta on uskomatonta välillä.. Kai se sitten on se juttu, että kun on tottunut elämään näin ja kun on yksin tehnyt kaiken alusta alkaen, niin ei osaa enää valittaakkaan. En siltikään sano, että elämäni on karmeaa, elämäni on parempaa kuin koskaan ennen ja kaikki vaan paranee 8)

    VastaaPoista
  11. Mä samaistuin siihen raskaana olevaan naiseen, joka mietti että miksi ikinä lähti yrittämään lasta, mitä jos ne "oikeanlaiset" tunteet ei sit synnytyksen jälkeen herääkään ja kohta ei ole enää omasta elämästä mitään jäljellä. Itekin oon siis raskaana ja lapsi ei ollut varsinaisesti "yritetty", muttei puhdas vahinkokaan... tuntui että kun se raskaustesti näyttikin äkkiä plussaa niin joku sumuverho nousi aivoista ja kaikki vähänkään vaaleanpunaiset kuvitelmat karisi, jäljelle jäi vaan kauhea tunne siitä että onko tää oikeasti sitä mitä haluan.... dokumentin naisellehan kävi sit tosi hyvin, kun vauva oli syntynyt niin ne tunteet tuli heti ja voimakkaina ja hän ei katunut hetkeäkään, mutta näin etukäteen kun ei tiedä miten itselle käy niin pelottaa ihan hirveästi, mitä jos inhoan elämääni seuraavat 10-15v? :(( Kauhea ajatuskin.. sinällään dokumentti oli hyvä, että näistä kielletyistä tunteista puhuttiin julkisesti ja rikottiin sitä täydellistä äitimyyttiä mikä kaikkien äitien ja äidiksi tulevien niskassa roikkuu, sen sijaan se oli pöyristyttävää että se yks pariskuntakin puhui sen 4-5 v pojan kuullen kaikki sunkimmätkin tunteensa vanhemmuudesta, kyllähän sen ikäinen jo puhetta ymmärtää!

    VastaaPoista