Social Media Icons

lauantai 27. elokuuta 2011

Ne kuuluisat kielletyt tunteet

18 kommenttia , , Share It:
Omalta osaltani olen kumonnut harhaluulon ruusunpunaisesta äitiydestä. Ihanaa, mulle tulee söpö maha ja sitten se lapsi on aina yhtä hymyä, yövalvomiset jaetaan tasapuolisesti toisen vanhemman kanssa, ei väsytä, koti kiiltää, kroppa on imetyksen jäljiltä timmimpi kuin koskaan, pesänrakennusvietin sanelemana on iltakuuden yhteisellä ruokahetkellä gourmetsafkaa, elämä on ihanaa lallalaa. No can do!

Paistoin lettuja kun elämä on niin ihanaa!

 Lastenpsykiatrien naistenlehdissä hehkuttamat kielletyt tunteet ovat nostaneet päätään täälläkin. Koska osaan olla yllättävän vallankumouksellinen, osoitan ettei tämä ole tabu (tai sen ei pitäisi olla) ja kerron, mitä nämä tunteet ovat meillä olleet ja miten ne ovat meidän arjessamme näyttäytyneet.
Kun Helmi huutaa pää punaisena (hänestä on tullut aika tulinen tapaus ja tarpeen tyydyttyessä liian hitaasti iskee primitiiviraivo), eikä mikään auta, alkaa turhauttamaan. Tekisi mieli huutaa takaisin, kysyä mikä vaivaa. Imetän. Yritän tarjota rintaa, huuto yltyy. Olen väsynyt pomppimaan jumppapallon päällä lapsi olkapäällä kolmannen tunnin jälkeen. Olen yksinäinen, unohdettu tänne kotiin. Paikalla ei päivisin ole ketään, joka auttaisi tai ottaisi hyssyttelyvuoron. Helmi rauhoittuu jossain vaiheessa ja nukahtaa syliin. Sitten on minun vuoroni itkeä. Koska en kykene muumimammamaiseen tyyliin kaivamaan loputtomiin empatiaa, olen huono äiti. Katson (viimein) tyytyväisenä nukkuvaa vauvaani, täydellistä tyttöä, ja mietin, miten saatoinkaan olla niin vihainen, turhautunut, ärtynyt, välinpitämätön. Erityisesti rintaraivarit ja epäonnistuneet ruokailuyritykset turhauttavat ja suruttavat. Se tuntuu niin henkilökohtaiselta, kun on kyse minun kehostani, minun rinnoistani, jotka eivät kelpaakaan. Vaikka tuskin kaksikuinen osaa henkilöidä kiukkupuuskaansa tällä tavoin, mutta silti.
Äärimmäisen voimakkaan paska mutsi-fiiliksen iskiessä muistutan itseäni siitä, että neljän seinän sisällä istuminen ja hoitovastuun jakamattomuus (H. tekee pitkää päivää töissä, maanantaina tosin aloittaa opinnot) saa turhauttaa. Se, että oloni on aika ajoin riittämätön ja surullinen, ei tarkoita ettenkö rakastaisi lastani. Ettenkö olisi hyvä äiti.

Paska mutsi-fiilisten vastapainoksi hyvää oloa ovat tuoneet tunteet omasta tärkeydestäni. Helmi ei viihdy pitkiä aikoja vieraiden ihmisten sylissä eikä pidä siitä, että katsekontakti minuun puuttuu. Yleensä hermoräpärin iskiessä hänet tyynnyttää pystyasentoon nostaminen olkapäälle. Vain minun olkapäälleni. Vain minä pystyn ruokkimaan sen. Jo pelkästään ääneni saa hänet hymyilemään. Minä olen korvaamaton. Helmillä on aina puhtaat ja siistit vaatteet, ja syli johon pääsee aina. Ruokaa, rakkautta, puhtautta yllin kyllin. Minä olen hyvä äiti.

Onko muita aiheesta keskustelemaan uskaltautuvia? Vaikka sitten anonyymisti?

18 kommenttia:

  1. Uskon, että jokainen äiti kokee kuvaamiasi tunteita jossakin vaiheessa äitiyttä. Mutta vain harva uskaltaa puhua niistä ääneen. Itse olen saanut käydä läpi oman kiirastuleni imetyksen epäonnistuttua. Oli todellakin paskamutsi-olo, kun en voinutkaan imettää keskosena syntynyttä lastani, vaikka olisin kuinka halunnut. Samoin korviaraastavan huutosession aikana pinnani on kireällä ja joskus puran sitä lapsellisesti miehelleni kiukuttelemalla. Hatunnosto sinulle, että uskalsit kirjoittaa näistä tabu-tunteista!

    VastaaPoista
  2. Tuo imetysasia on varmasti ollut kova pala. Kaikki imetykseen liittyvät odotukset ja vaikeudet tuntuvat henkilökohtaisilta. Kurjaa kuulla, varsinkin, kun keskosuuden kanssa on jo valmiiksi omat murheensa. :(Huutoraivarit on turhauttavia. Itselläni tekee ihan pahaa kuunnella sitä huutoa; haluaisin auttaa, tekisin ihan mitä vaan, jotta toisella olisi parempi olla. Ja kun yrittää tehdä kaikkensa, eikä silti auta, tulee turhautunut olo.Hatunnosto sulle! Ja kiitos kaunis kommentista näinkin ... Arkaluontoiseen aiheeseen.

    VastaaPoista
  3. Täälläkin väsyttää. Varsinkin aamukuuden heräämiset ovat yhtä tuskaa. En uskalla nukkua vauva vieressä ja tekisi mieli ampua A, koska on opettanut pojan nukahtamaan viereen! Jokaisen aamukuuden syötön jälkeen, jos poika ei ole tarpeeksi unessa, herää se siihen, kun se siirretään omaan sänkyyn - ja taas koko homma alusta. Oma nukkumaanmeno siirtyy ja siirtyy, ja lopulta huomaakin olevansa niin pirteä, että ei saa unta - väsymyksestä huolimatta.Välillä tekisi mieli juosta sairaalaan ja vaatia jonkinlaista tainnutuslääkettä, joka vetäisi täysin tiedottomaan tilaan vähäksi aikaa.Vauva-aika ei ole meillä ollut mitään ruusuilla tanssimista. Poika syntyi ennenaikaisena eikä synnytyskään ollut helppo. Kivut lähtivät vasta puolitoista viikkoa sitten, ja siihen asti jokainen päivä oli yhtä taistelua, että jaksaisi - vaikka poika on sentäs helppo tapaus!Kivut ja väsymys tekee tepposiaan välillä siis oikein kunnolla meille jokaiselle.

    VastaaPoista
  4. Itse ajattelen niin, ettei ajatukset vielä ketään satuta. Ihminenhän voi ajatella ihan mitä vaan. Päähän tulee kaikenlaisia ajatuksia. Se, että joskus on ajatellut jostakin ihmisestä pahaa, ei tarkoita etteikö myös rakastaisi sitä ihmistä. Niitä mustia ajatuksia on mun mielestä ihan kaikilla.

    VastaaPoista
  5. Mulla oli kans imetyksessä ongelmia, kun Peetu ei saanut kunnon otetta ja ei vissiin oikein osannut imeä tissiä. Muutama kuukausi me sitä yritettiin aina jonkun aikaa, mutta sitten oli pakko alkaa antamaan pullosta. Ja nyt Peetu ei syö muualta kuin vain pullosta. (kiinteän lisäksi tietenkin)Ja nuo itkuhuutoparkuraivarit on meillä melkein joka päiväisiä, aina kun väsyttää niin kamala kiukku päälle. Ja silloin kun alkaa kunnon raivarit niin eihän se kelpaa kenenkään muun syli kuin mun.Nyt muutaman viikon Peetu on ollu niin huomionkipeä tmv. koska en pysty edes vessaan menemään ilman että alkaisi huuto siitä, mihin äiti meni. Ei auta vaikka kävisi asioillaan kuinka nopeaa. Joten Peetu täytyy ottaa mukaan myös vessaan.Ja miekin olen sitä mieltä, että näitä "kiellettyjä tunteita" on varmasti jokaisella. Ja mielestäni on hyvä purkaa ne kertomalla jollekkin (tai vaikka blogiin kirjoittamalla) kuin että antaisi niiden paisua. Itsekkihän kirjoitin muutama kuukausi sitten juuri näistä tunteista tuolla oman blogini puolella.

    VastaaPoista
  6. Kiitos Saskia! Imetys on tosi herkkä aihe ja olen kyllä asian takia vuodattanut paaaljon kyyneleitä. Lisäksi harmittaa, että kun haluan, että neiti saa mahdollisimman paljon mun omaa maitoa, on pumppurumba aikamoinen. Ensin tyttö syö puoli tuntia, sit lypsän toiset puoli, pesen välineet jne. Ja missään en voi olla kolmea tuntia pidempään, kun on päästävä lypsämään.Huutokonsertit turhauttavat ja tosiaan tekisi mitä vaan, että toisella olisi helpompi olla. Meidän tyttö ei juurikaan itke, mutta näkee, että vatsa vaivaa muuten. Neiti ähisee, kätisee ja örisee naama punaisena. On kokeiltu vauvahierontaa, maitohappobakteereita, kamomillateetä (mun juomana), seesamöljyä ja maidotonta, ruisleivätöntä dieettiä. Mistään ei ole apua, huokaus. Onneksi pian tulee 3 kk täyteen, josko nuo vatsavaivat alkaisivat sitten helpottaa.Tsemppiä!

    VastaaPoista
  7. Meillä koettiin näitä "kiellettyjä tunteita", kun Mimmiä opetettiin omaan sänkyyn nukkumaan. (Neiti nukkui ensimmäiset puoli vuotta meidän välissä). Jokailtainen puolen tunnin-(joskus jopa) kahden tunnin huutokonsertin ja ketutustilan jälkeen olin valmis menemään itse Mimmin sänkyyn itkemään itseni uneen. Mietin välillä, että miksi tämä puolivuotias kakkapylly ei tajua juma.... puhetta. Kauan elimme kierteessä, jossa nostin lopulta nukkuvan kauniin lapseni viereemme nukkumaan omantunnontuskissani. Nyt Mimmi on leikki-ikäinen ja minä raskaushormonihöyrypäinen. Päässä välillä kulkee milloin minkälaisia ajatuksia, mutta mitään en silti vaihtaisi. On ilo huomata, että tässähän kasvaa itsekin samalla. Ja varsinkin kasvaa (ja joskus paukkuu) pinna. 24/7-työstä huolimatta olen maailman onnellisin. Ja joskus maailman väsynein. :-)

    VastaaPoista
  8. Itse olin ainakin enemmän huolissani ystävästäni, jonka mielestä kaikki oli aina päälisin puoli NIIIIIN ihanaa ja ruusunpunaista, kuin omasta ärtymyksestäni! Ei se vain ole mahdollista, että kaikki on aina niin ihanaa!?!? Muistan hyvin kun pojalla oli koliikki ja yksin häntä hoidin, lapsen isä piipahti parin tunnin ajan päivässä auttelemassa, kuinka kantelin poikaa vuorokaidet läpeensä... poika itki, minä itkin ja lauloin lastenlaulun sävelellä "hiljaa sinä saat*nan pask*ainen! voisitko jo perk*le lopettaa! jnejne" Tai kuinka laitoin vaan lapsen sänkyyn huutamaan ja menin hetkeksi parvekkeelle ottamaan happea ja selvittämään ajatuksia!Mielummin minä ainakin myönnän väsymykseni ja nuo kauheat tunteet joita silloin koin, kuin että olisin esittänyt hyvmyssä suin kaiken olevaan niin ihanaa!!

    VastaaPoista
  9. Sun blogi on ihan paras!! Löysin tän vasta vähän aikaa sitten luettuani jotain vauvalehtee, jossa olit.Meidän poika on kohta vuoden, ja voin kyllä myöntää, että parit ekat kuukaudet oli aika kauheita, kun oli tottunu nukkumaan piitkiä yöunia, ja sitte yhtäkkiä piti heräillä monesti yössä. Muutaman kerran tuli kyllä vauvalle huuettuakin, ku se vaan huus eikä mikään auttanu. :( Jälkeenpäin oon lukenu päiväkirjasta( joo, pidän sellasta:D ) vauva-ajasta, ja oikeesti ne on ihan unohtunu nuo kaikki. Sit miettii, et oliko se oikeesti tollasta, et vauva ei nukkunu jne.. Näköjään ne jutut voi unohtaa näinkin äkkiä:)

    VastaaPoista
  10. Tämä ei ehkä varsinaisesti liity aiheeseen, mutta:Missä on lapsen isä/isovanhemmat/kummit/naapurit/ystävät/neuvola, kun äitiä väsyttää, suututtaa tai uuvuttaa? Miksi nyt niin monessa blogissa puhutaan superäitimyytistä, äitien suorituspaineista ja teilataan asiaa x tekevät äidit huonommiksi kuin asian y tekemättä jättävät? Miksi äidit ovat niin yksin tässä äitiyshommassa? Miksi he asettavat ITSE ITSELLEEN niin kauheita vaatimuksia, joiden saavuttamatta jääminen on sitten "kielletyn tunteen" arvoinen? Ajatellaanko me äidit tätä juttua jotenkin ihan liian paljon, vai miksi siitä tehdään niin kamalan monimutkaista ja henkisesti uuvuttavaa?

    VastaaPoista
  11. Kiitos rehellisyydestä ja realismista. Ja tsemppiä!

    VastaaPoista
  12. Jumppapallolla pomppimista myöten tismalleen samoja fiiliksiä/tilanteita koettu täällä! Onneksi oma mies ymmärtää ja avaudun blogini lisäksi myös hänelle rehellisesti näistä "kielletyistä" tunteista, jotka on kyllä aivan normaaleja tunteita äitiydessä. Me äidit itse taidetaan vain hävetä niitä, jostain syystä. ONIA esittää yllä erittäin hyviä kysymyksiä. Itsellänikään ei muka ollut isoja vaatimuksia itselleni äitinä, mutta kummasti se vain kirpaisee, jos Typy saa rintaraivarit tai en saa hänen itkuhuutoaan loppumaan tai tai tai... Miksi me äidit otetaan vanhemmuus niin rankasti ja henkilökohtaisesti? Mulla mies on monesti lohduttanut, että en saa ottaa Typyn itkupotkuhuutoraivareita itseeni, koska ne eivät johdu minusta, eli Typy ei varta vasten tarkoituksella "kapinoi" minua vastaan. Hän ei huuda minulle vaan jollekin pahalle ololle, koska ei osaa muutenkaan ilmaista itseään.

    VastaaPoista
  13. Mun mielestä osa syy, miksi luomme itse itsellemme niin suuria paineita, ovat pelot siitä, mitä muut äidit sinusta ajattelevat. Joskus kun törmää niihin superäiteihin, jotka jaksavat joka aamu laittaa ripsiväriä ja huulipunaa naamaan, pukea lapsensa huolitellusti ja puhaisiin vaatteisiin ja oikein sädehtivät sitä elämä on ihanaa-hymyä. Onhan se, mutta kyllä elämä on joskus aika takapuolesta. Meidän on vaikea myöntää muille, että nyt kiehuu yli tai ei yksinkertaisesti jaksa. Kassajonossa naama punaisena huutava lapsi kerää muiden halveksivia tai sääliviä katseita, joiden vuoksi tekisi itse ottaa kassan alta muovipussi ja vetää se päähänsä. Ja varsinkin silloin, jos itse yhdyt lapsesi kanssa siihen raivoamiseen. Yhteiskunnan paineet.. Onneksi on kuitenkin niitä, jotka elävät realistisessa maailmassa ja voivat avoimesti puhua tunteistaan. Kiitos siitä! :-)

    VastaaPoista
  14. Tuo imetyksestä kieltäytyminen oli kyllä niin jännä, miten se tuntui kuin vauva Kieltäisi minut! vaikka äly sanoi, että haloo, joku muu on taustalla. Nyt vaan ei tissi maistu, niin silti tunteet sanoivat muuta.Onia puhui tuosta äitien (ja itse laajennan perheiden) yksinolemisesta. Hyvä pointti.Ja Liisa sanoi sen, mitä itsekin ajattelen, että tummia ajatuksia on kaikilla (toiset ehkä tiedostaa niitä eritavoin?). Kielletyt tunteet on aika hassu sanonta, kun oikeasti kaikki tunteet kuuluvat elämään ja näinhän meidän pitää lapsillemmekin opettaa, pointtina on vain kuinka käsittelemme niitä?Väestöliitolta on muuten ilmestynyt pieni kirjanen Äidin kielletyt tunteet, jossa on nyt jotain asiasta. Ei tutkittua mutta lähinnä äitien kertomuksia.

    VastaaPoista
  15. Kirjoitin hirveän pitkän tekstin mutta kadotin sen jo ennen julkaisua bittiavaruuteen. Höh!Jotenkin helpottavaa, että tästä voi puhua avoimesti ainakin täällä netissä ilman syyllistämistä ja arvostelua. Ja tosi helpottavaa on, että en ole ainoa näiden tunteiden kanssa painiskeleva.Hyvä pointti, jonka otitte esille; näitä paineita taitavat tosiaan luoda muut äidit. Olen tullut huomanneeksi että äitiys kaikkinensa on armotonta kilpailua paremmuudesta ja kilpavarustelu on hurjaa. Esimerkiksi itse sain päähäni haluta ne tonnin Emmaljungat, vain jotta kehtaisin mennä äiti-lapsikahvilaan jossa tuttuni istuu Armanin villaneuleessaan kahden lapsensa kanssa. Paineita pärjäämisestä kaikkinensa..ONIA, hyviä kysymyksiä esität! Kun ollaan kyläilemässä ja Helmi hymyilee nätisti mekossaan, niin johan on syliin ottajia. Kun on aamuyö, väsyttää ja vituttaa, ei kukaan ole auttamassa. Lapsen valvominen ja huutaminen on osa tätä, mutta siitä ärsyyntyminen, väsyminen ja uupuminen on heikkoutta.Tosin tämän tekstin stalkattuaan äitini soitti, ja ehdotti, että sopisimme pari (arki)päivää aina kuukaudessa, jolloin hän ottaa Helmin hoitoon ja saan ihan itse rauhassa vaikka käydä kaupassa tai kaupungilla, siivota tai vaikka vaan nukkua. Ihana äiti!

    VastaaPoista
  16. Minuakin helpottaa, kun saa lapsen edes muutamaksi tunniksi muualle ja voin vaikka siivota rauhassa. (Enpä olisi ikinä uskonut nauttivani siivoamisesta). On yllättävän nautinnollista hinkata rauhassa vessanpönttöä tai lattioita, kun kukaan ei pyöri jaloissa. Pienistä asioista saa ihmisen onnelliseksi. Tietysti voisihan sen ajan käyttää hyödyllisemmin ja tappaa aivosoluja telkkarin ääressä ja kasvattaa pelastusrengasta, jotta ne farkut eivät tule ikinä mahtumaan päälle.Vielä pitää "kiellettyihi tunteisiin" lisätä, että taidamme ajatella liikaa muita ihmisiä ja sitä, mitä he meistä ja suoriutumisestamme ajattelevat. Se on kai joku meidän oma kirjoittamaton sääntö, että väsymystä ja kiukkua ei saisi tuntea. Rankaisemme liikaa näistä tunteista itseämme. Huono omatunto vain jatkaa väsymyksen ja pahanolon kierrettä. Mukava kuulla Sascia, että äitisi lupautui ottamaan tytön hoitoon. Muista nauttia vapaa-ajastasi. :-)

    VastaaPoista
  17. tsemppiä :)kun mä sain esikoiseni tossa parivuotta sitten niin olihan se joo aikamoinen pudotus maan pinnalle.. :DKyllähän mä tiesin että se vaatii paljon, mutta yllätyksenä tulikin se, että miltä oikeasti tuntuu kun vauva huutaa kaiken hereilläoloaikansa.. Alkoi kyllä huumori loppua kesken :D Mutta onneks se aika meni kumminkin nopeasti ohi, vaikka sen ensimmäisen 4kk veikin.Otti vaan päähän, ku moni hehkutti "vauva-aika on elämän parasta aikaa <3" .. öö mun mielestä se oli välillä yhtä helvettiä .... Vaikka tokihan niitä ihaniakin hetkiä oli :) (niin, siis silloin ku _se_ nukkui...)

    VastaaPoista
  18. Yrittäessäni olla itselleni rehellinen, olen kiinnittänyt huomioni siihen, miten jos negatiivisia tunteita tuokin esiin, täytyy AINA lisätä etuliitteeksi tai perään, että "onhan se ihana mutta..." ja samoin "ei sitä antaisi pois" tai "ei sitä tietenkään kadu, mutta..." Miten niin ei tietenkään? Toki sitä voi myös katua. KAIKKI tunteet ovat sallittuja. Voin jopa ajatella, että peruisin kaiken, jos voisin. Se ei silti poista mahdollisuutta, että lastaan vois rakastaa tai että siitä pitää erittäin hyvää huolta. Myös velvollisuudesta.

    VastaaPoista