Social Media Icons

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Ei sankarimutsiainesta

13 kommenttia , Share It:
Kuva täältä.


En ole koskaan kokenut olevani mitenkään erityisen suunnitelmallinen. Olen antanut virran viedä. Mulla on haaveita ulkomaanmatkoista, hienoisia toiveita siitä, millaista elämä voisi olla myöhemmin. Suunnitelmia. Helmi muutti sen kaiken.

Moni teistä on varmaan täältä lukenutkin, että minulla ei ole työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Ja se, mitä tapahtuu äitiyslomani loppumisen jälkeen onkin yksi sukujuhlien suosikkipuheenaiheista. Menenkö takaisin kouluun vai töihin, ajattelemmekko kenties toista lasta. Kun vastaan, etten ole ajatellut asiaa, tekee se minusta päämäärättömän vaeltelijan.
Tällä hetkellä elämä tuntuu vauvantuoksuiselta. Toinen on niin avuton ja pieni. Minä vain... Olen. Se on minun tapani olla äiti. Olla läsnä, pitää lähellä kun on sen aika, rakastaa. Kotitäyteisten päivieni valo ja arjen piristysruiske on ensi viikolla äiti-vauvajumppaan alkava ilmottautuminen. Suunnitelmat ovat vain päivämääriä, jossain tämän kodin ulkopuolella. Energiani kuluu maitobaarina hengailemiseen, kodinhoitoon, vauvan kehityksen hämmästelyyn ja parisuhteeseen. Onko jotain elämää tämänkin ulkopuolella? Tai vauva-ajan jälkeen?
Sen sijaan, että rämpisin vauva-ajan läpi toivoen parasta, suorittaisin vanhemmuutta ja keräilisin extrapojoja supersuoriutumisesta, olen päättänyt elää päivän kerrallaan, nauttia näistä kuukausista. Tanssin ja loruttelen Helmin kanssa, bongailen hymyjä ja kuuntelen jokellusta. Käymme kiireettömästi kaupassa ja ruoka on usein lisää vain vesi-kategoriaa. Tiskikone voi odottaa iltapäivään ja pyykkitupa on mutu-aikataululla. Tunsin oloni varsinaiseksi superihmiseksi, kun mankeloin lakanat lapsen nukkuessa kantopussissa.
Tiedän, että on äitejä, jotka kirjoittavat gradun äitiyslomalla, suorittavat mammajoogassa, joiden koti kiiltää, jotka tekevät töitä viikonloppuisin ja yrittävät toista lasta putkeen iltaisin. Hienoa, mutta mussa ei ole sankarimutsin ainesta, ei kerta kaikkiaan. En voi ymmärtää, miksi niin lyhyttä vauva-aikaa pitäisi hikikarpalot otsalla, hymyillen suorittaa. Mitä sitten, kun sankariäiti väsyy? Kuka sitten jaksaa?
Se, ettei minulla ole antaa yksityiskohtaista suunnitelmaa siitä, mitä miltei vuoden päästä aion, ei tarkoita että olisin päämäärätön vaeltaja. Se tarkoittaa sitä, että suunnitelmani seuraavalle vuodelle on olla täyspainoisesti äiti. Olla läsnä, hoivata ja rakastaa. Täyspainoisesti, kiireettömästi. Olisinko parempi äiti, jos yrittäisin enemmän? Puunaisin öisin vessankaakeleita hammasharjalla? Aikatauluttaisin kaiken seuraavaksi viideksi vuodeksi? Mahdollisesti.

Mitä tulee toiseen lapseen... Me rakastamme Helmiä niin paljon, että tulee ihan pala kurkkuun. Riittäisikö tästä muillekin jaettavaksi? Jaksaisinko kahden lapsen kanssa (tietysti jaksaisin, jos olisi pakko, mutta kun ei ole pakko)? Synnytys kipuineen, loppuraskaus turvotuksineen ja yöherätykset varsinkin ovat vielä varsin tuoreessa muistissa. Onhan vauva ihana, mutta elämä alkaa vasta luovitua, kulkea omalla radallaan rutiineineen.

Onko teillä suunnitelmia äitiyslomalle tai sen jälkeiselle ajalle?

13 kommenttia:

  1. Itse alotin koulun nyt pojan ollessa 1v 3kk ja rankkaahan se on! Mielellään olisin ollut kotona pojan kanssa,mutta tuntu et elämä polkee paikallaan ja olin kuitenkin ollut lähes koko raskausajankin jo kotona.Lisää lapsia tulee toivottavasti koulun käynnin jälkeen. :)Kovinkaan suunniteltua meilläkään elämä ei ole,mennään vaan virran mukana. :)

    VastaaPoista
  2. Heippa!Tykkäsin kovasti sun tekstistä. Itse olen ollut kotona esikoisen kanssa kolme vuotta, joista kaksi vuotta opiskelin iltapainoitteisesti. En edes uskalla ajatella suuria suunnitelmia, kun jään kohta taas äitiyslomalle. Joitakin läheisiä tuntui kovasti kiinnostavan, että kai minä nyt palaan heti vuoden päästä kouluun tai töihin. Eiköhän minulle riitä neljä vuotta olla kotona.. Kyllä minusta tuntuukin, etten pysy kotna yhtä kauaa, mutta eiköhän se ole ihan minun oma päätökseni. Suunnitelmieni tauoton kyttääminen ja salainen silmien pyörittely tuntuu aika ikävältä. Mutta ovathan he itse olleet lähemmäs 40-vuotta, kun lapsia on hankkittu. Ja äitiysloman pituus on ollut huomattavasti lyhyempi kuin nykyään.Luulen, että nyt kun jään äitiyslomalle, tiskikoneesta otetaan suoraan käyttöön puhtaat astiat ja pyykit seisovat koneessa iltaan asit, kunnes ne joku vaivoin laittaa kuivumaan. Uskon, että imurikin tulee pysymään entistä kauemmin kaapissa ja villakoirat saavat vallata lattiat. Siivota ja suorittaa ehtii myöhemminkin.Oletko ajatellut vaihtoehtoa, että jäisit äitiysloman jälkeen kotiin?

    VastaaPoista
  3. Voi kunpa mäkin osaisin olla noin rentona. Mun pitää koko ajan suunnitella elämän seuraavat 10 vuotta. Koska teen seuraavan lapsen, koska seuraavaan kouluun ja töihin. Koska muutetaan ja plaaplaaplaa ja sitten stressaannun, kun suunnitelmat ei toteudu ja pitää tehdä muutoksia suunnitelmiin.Välillä tykkään ihan hirveästi hoitaa kotia, mutta välillä annan kaiken vaan olla enkä huolehdi mistään. :)

    VastaaPoista
  4. Mun sävelet on aika selkeet,siihen asti ennen kuin ne muuttuvat. Pipa syntyy siis helmikuun lopulla tai maaliskuun alussa, siitä alkaakin taas uusi äitiysloma joka päättyy 2012 lopussa ja tuskin jään enää kotiin vaan yritän päästä töihin heti -13 vuoden alussa! Ja mitä tohon kahden lapsen rakastamiseen tulee, mietin keväällä ihan samaa ja nyt kun se toinen on tosiaan tulossa, ei kyseinen ajatus pyöri enää päässä. Kyllä sitä varmasti riittää!

    VastaaPoista
  5. Meidän arki ei ole suorittamista. Mennään päivä tai huominen kerrallaan. Ensi viikosta tiedetään tasan sen verran, että tavataan neuvolalääkäri ja that's it. Nukutaan pitkiä päikkäreitä, syödään kun on nälkä ja meidän extempore-reissut kohdistuu tontilla käymiseen :) Tykkään tästä ja aion jatkaa tätä niin kauan kuin hyvältä tuntuu! Kämppä huutaa siivoamista, mutta mitä sitten. Syyksi sanon vain että "tässä vasta totutellaan ja toivutaan."

    VastaaPoista
  6. Multa pomo kyseli jo viimesenä työpäivänä ennen äitiysloman alkua, että mitä oon ajatellu sitten sitten kun äitiysloma loppuu?Että aionko mahdollisesti palata töihin vai jäädä hoitovapaalle.No mitä siihen sitten sanomaan? Että saisinko nyt ensin edes alottaa sen äitiysloman, ja vauvankin olisi hyvä syntyä ennenkuin ajattelen mitä aion äitiysloman loputtua tehdä.Kamalaa jos sitä nyt jo pitää ajatella :D

    VastaaPoista
  7. Ihania ajatuksia :)itse myös juuri kirjoittelin blogiini vähän samoista asioista, tai oikeestaan siis tuosta, että ihana saada olla lasten kanssa kotona, olla kotiäitinä!! mulla siis lapset 3v ja 1½v, joten äippäloma loppunut ajat sitten, mutta eipä mullakaan vakityöpaikkaa ole ollut odottamassa, niin jotenkin tuntuu, että on helppo jäädä vielä kotiin :D ja juuri nuo samaiset ajatukset pyöri silloin mielessä, kun odotin toista lastamme, että miten siis rakkaus riittää molemmille, ku tuntu, että sitä esikoista rakasti niin paljon, kuin vain voi rakkautta antaa, mut ihan hienosti sen pystyi sitten jakaa kahdelle ;) ..nyt haaveissa, että saisi jakaa sitä rakkautta kolmelle lapselle ;)) ihan pakko lisätä tämä sun blogi mun listaan, ihana lueskella toisten (koti)äitien arjesta :)

    VastaaPoista
  8. mun piti vanhempainvapaalla siivota esikoisen huone, jäi tekemättä :Dmut siis, tää mamma on jo palannut töihin. dädi-ou on koti-iskänä <3ja lasten määrästä viisaus: rakkautta ei jaeta, se kerrotaan.

    VastaaPoista
  9. "...Me rakastamme Helmiä niin paljon, että tulee ihan pala kurkkuun. Riittäisikö tästä muillekin jaettavaksi?" Mietin samaa, kun odotin toista lastani. Vielä rv 30+ panikoin sitä, että voinko rakastaa toista lastani yhtä paljon, kun ensimmäistä. Nyt esikoiseni on melkein 2v ja kuopus 7kk ja rakastan kumpaakin yhtä paljon <3

    VastaaPoista
  10. Minulla ON IHAN hirmuinen kasa suunnitelmia - ja ne suunnitelmat ei liity perheeseen. Perhettä, kun ei voi suunnitella. On opintoihin ja ammattiin liittyviä suunnitelmia, talohaaveita, matkustushaaveita, urahaaveita ja ties mitä. :))Mennään kuitenkin elämässä eteenpäin haaveillen, toivoen ja välillä itkien. Mutta niitä haaveita pitää olla, jotta jaksaa välillä tarpoa siellä suossakin pitkään.Lapsien suhteen meillä on vain pieniä suuria toiveita. Tällä hetkellä on toive, että saamme pitää esikoisen ja hän saa kasvaa ja jonakin päivänä perustaa oman perheen (tai sitten elää sinkkuna, niin halutessaan). Ja toinen toiveemme on saada toinen lapsi kotiin asti ja niin ettei tässä välissä enää tule menetyksiä. :) Kolmas toiveemme on pysyä itse elossa ja terveenä miehen kanssa.

    VastaaPoista
  11. Supermutsi ei ole suorittaja...vaan aidosti läsnä täydellä sydämellä tässä ja nyt. <3

    VastaaPoista
  12. Kun poikani oli 1-6 kk mietin, että en halua uhrata energiaani muulle kuin kotona olemiselle ja rakastamiselle. En halunnut menettää mitään siitä ajasta.Mutta toisin kävi, minulle tuli huoli tulevaisuudesta ja aloin sitten opiskella lukiota tähän päälle (takana yksi ei niin kannattava ammattitutkinto). Arvostan silti heitä, jotka vaan olevat ja nauttivat pelkäämättä mitään.Minulla on enemmän taakkaa myös siksi, että olen yh ja saan elatustuet Kelalta. Olen myös jämähtävä ihminen, pelkään, että laiskistun kotona ollessani ja sitten on minun ja poikani tulevaisuus kivinen.Minun piti olla 3 vuotta kotona, haaveilen siitä vieläkin, mutta nyt ei ole sen aika, ehkä joskus jos teen jonkun kanssa lisää lapsia en touhota näin. Poikani on seuraavassa kuussa vuoden ja tässä kuussa laitoin paperit päiväkotiin.. Minullakaan ei ole työpaikkaa tiedossa, mutta aion tehdä kaikkeni saadakseni sen pikaisesti.Minun pitää kantaa vastuu minusta ja pojastani ja olisi itsekästä olla vaan ilman mitään suunnitelmia tai olla yrittämättä edistää meidän tulevaisuuttamme.Pelkään myös ajan loppuvan, niin kuin on käynyt isosiskolleni (30 v), hänet on mies aina elättänyt, heillä 3 lasta ja aina ollut 3 vuotta kotona. Muutamat kerrat töissä..Kai itselläni on se pelko, että jään pojan kanssa ikuisesti sosiaalituelle. En silti koe olevani mikään "suorittaja". Minä olen elättäjä - en suorittaja :/En ajattele, että ne jotka ovat kotona ovat laiskimuksia, en vaikka itse edistän tulevaisuuttamme. Ajattelen, että heillä sitten on varmasti varaa ja uskoa olla kotona. Mua stressaa liikaa, vaikka nautinkin paljon kotona olemisesta.

    VastaaPoista