Social Media Icons

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Superlapsi

8 kommenttia , , Share It:
Nämä mokkanahkaiset ensikengät ovat Italian tuliainen appivanhemmiltani. Väri on unisex, koska Himmu syntyi vasta heidän jo palattuaan Suomeen.

Älkää siis pelätkö, meidän mitä etevin neitosemme ei ole vielä lähtenyt kävelemään. Vaikkakin kaikista hienoista odotuksista ja kehuista päätellen, joita hänelle jaamme kaiken aikaa, voi saada käsityksen, että napero on maailman moniosaavin ja lahjakkain neliviikkoinen. Ja tietenkin kaunis ja ihana ja... Pierutkin kuulostavat enkelikuoron säkenöinniltä. Tuijotamme hänen pitkiä sormiaan ja laskeskelemme pianotuntien kustannuksia. Vai tahtoisiko hän sittenkin kuvataidekouluun? Ilme on pohdiskeleva ja tuntuu, että meidän mitä ihmeellisimmällä vauvallamme olisi paljon annettavaa kantaaottavalle taiteelle. Tai ehkä hän katselee maisemia ja pohtii kuinka lytätä Monet'n kasaan! Suloisat äänet ja riemunkiljahdukset antavat osviittaa kovaäänisestä kapinallisesta. Voi miten ihmeellinen ja ihana onkaan lapseni!
Varsinkaan yhden lapsen vanhemmille ei taida olla poikkeuksellista, että oma lapsi tuntuu maailman lahjakkaimmalta, kauneimmalta ja älykkäimmältä tapaukselta, jota maa on saanut koskaan kannatella kamarallaan. Ja miksei tuntuisi? Puhutaanhan omasta lihasta ja verestä, jota on saanut kantaa sisällään yhdeksän kuukautta, jonka kehitystä saa seurata aitiopaikalta ensimmäisestä huudosta toivottavasti aina ensimmäisiin lapsenlapsiin saakka.
Vaikka toinen olisi tyhmä kuin vasemman jalan saapas tai hitaampi kuin Windows95, ei se tekisi hänestä yhtään vähemmän rakkaampaa tai tärkeämpää, ja niin sen pitääkin olla. Tosin joillakin vanhemmilla kuitenkin tuntuu olevan suuria olettamuksia lapsestaan ja valmiit suunnitelmat ammatinvalintakysymyksistä puolisoon saakka. Jo pieniä vauvoja raahataan useita kertoja viikossa muskariin, vauvajumppaan, vauvauintiin ja kuvataidekerhoon toiveissa jalostaa moniosaava tehopakkaus, jonka voi kymmenen vuotta myöhemmin tyrkätä olympialaisiin tai Mensan pääsykokeisiin. Virikkeet ja harrastukset ovat eittämättä lapselle hyväksi ja jokainen taito on arvokas, mutta rajansa kaikella. Itse haluaisin syksyllä lähteä äiti-lapsijumppaan ja myöhemmin muskariin, vauvauintikin voisi olla huisin kivaa, mutta ajatuksena viettää yhteistä aikaa hieman eri tavalla ja tavata uusia ihmisiä.

Aina Idolsin tai Talentin lähetyskausina kuulee ihmisten puhuttavan televisiossa pyörivistä onnenonkijoista, kilpailijakokelaista, joilla on liian hyvä itsetunto. Heitä on kuulemma kannustettu liikaa ja annettu epärealistinen kuva omista kyvyistä. Voiko perussuomalaisella jässikällä edes olla liian hyvä itsetunto? Jos joku tykkää laulaa, mutta kuulostaa kuristetulta varikselta, niin keneltä se on pois? Jos joku on palavasti päättänyt oppia vatsasta puhujaksi, niin suotakoon se hänelle. Ohjelmien viihdearvo syntyy todella huonoista ja todella hyvistä kokeilijoista. Silloin huonommallakin talentilla on arvoa.

Minä haluan lapseni tietävän, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on. Että hän pystyy mihin tahansa. Ja etten halua koskaan odottaakaan enempää kuin hän on tai osaa. Kulkee hän sitten Juha Vuorisen jalanjäljissä vai haluaapa kukkakauppiaaksi, minä katson ylpeänä.

Mitä mieltä olette? Kuinka paljon lasta saa tai pitää kannustaa? Kuinka paljon ohjata harrastamaan ja kuinka vanhana?

8 kommenttia:

  1. Mun mielestäni lasta pitää AINA kannustaa tekemään parhaansa ja kannustaa tekemään sitä, mitä itse haluaa. Silti tämän kaiken ohelle lapsen pitää antaa epäonnistua ja kokea se tunne, että hän ei voi olla paras kaikessa. Ikävä kyllä juuri tässä olen huomannut, että nykyaika ei oikeen onnistuta. Nuoret luulevat nimittäin yleensä olevansa kaikkitietäviä monilahjakkuuksia, jotka eivät siedä mitään vastoinkäymisiä. Sitten kun tuleekin jotain, jota ei vaan voi saada, niin iskee masennus joka toiseen.

    VastaaPoista
  2. Mä olen itse myös miettinyt tätä "kaikkien pitää voittaa, kaikille pitää tulla hyvä mieli"-filosofiaa. Ei kaikessa voi eikä tarvitse olla paras. Ei kaikki voi tehdä kaikkea. Voi harrastuksissaan kilpailla tai ihan leikilläänkin, mutta ei aina voi voittaa. Tämän mä olen huomannut myös omissa ikätovereissani - miksi halveksutaan duunareita? Ei kaikki voi olla toimitusjohtajia. Ihmisiä valmistuu korkeakouluista suoraan kortistoon, tai sitten työllistyy alipalkattuina ja ylikoulutettuina koulutusta vastaamattomiin töihin. Tosiasia on, että jonkun täytyy olla putkimies, jonkun kukkakauppias, jonkun kaupan myyjä. Ei meistä jokainen voi olla lääkäri tai toimitusjohtaja, eikä kaikilla riitä rahkeet sellaiseen. Mua ärsyttää sellaiset vanhemmat, jotka automaattisesti olettavat, että pikku-Pirjosta tulee TIETENKIN käräjätuomari ja naapurin hitaasta Pekasta rakennusmies. Tämä nyt meni vähän ohi aiheen, mutta kasvaahan ne lapsetkin... :D

    VastaaPoista
  3. Mä oon kans sitä mieltä, että lasta täytyy kannustaa aina, joka asiassa, oli se sitte kouluun tai harrastukseen liittyvää, ihan sama, mutta AINA kannustaa yrittämään! Ja eikä tosiaankaan vaatia lapselta enempää mitä hän pystyy antamaan ja tekemään. Mä en ainakaan oota, että sitteku mun ja A:n lapsi lähtee joskus kouluun jne, että se tuo joka kokeesta kotiin vaan kympin arvosanoja ja on oppilaskunnan aktiivisin oppilas ja opettajien suosikki. En oo koskaan ite ollu mikään kympin oppilas, ja mun äiti on hyväksyny sen ja sanonu, että ei ne arvosanat kerro minkälainen ihminen oikeasti on, ei ne tee ihmistä. Ja se on jääny mun mieleen, ja se on ihan totta! Totta kai teen selväksi lapselleni/lapsilleni, että ei sitä koulua laiskotteluksikkaan saa vetää, mutta että tekee parhaansa. Joka ei tarkota tosiaankaan sitä, että 24/7 kirja kädessä ja nokka kii tekstissä, eikä mitään muuta elämää.Ja se on just kauheaa miten nykyään niin monet vanhemmat haluaa, että lapsista tulee jotain tähtiä ja menestyviä ihmisiä. Amerikassaki äidit laittaa 8 vuotiaalle tytölle botoxia huuliin ja 7 vuotiaalle tytölle silikonit ja vielä kehtaavat sanoa, että ku tyttö itse halus. Eikai ton ikänen vielä ees tajua että mitä oikeasti haluaa. Mutta niin ne vaan äidit aattelee, että tuolla tavalla niistä tulee maailman tähtiä ja ne saa paljon suosiota. Hyi kamala, mä en ikinä kyllä kustantais omalle lapselleni mitään botoxia enkä silikoneja. Tässäki huomaa sen, että näille tytöille ei varmaan oo koskaan kerrottu, että ne on just hyviä sellasena ku ne o, että ei ne tarvi mitään silareita tai botoxia. Tästä tulis pitkä teksti jos kirjottaisin kaiken mitä mielenpäällä nyt liikkuu joten sitä en ehkä tee, koska tää sivu menis tukkoon :-D Mutta kuitenki.

    VastaaPoista
  4. "Voi miten ihmeellinen ja ihana onkaan lapseni!"Allekirjoitan ihan kympillä tuon lauseen. :) Eikä siihen vaadita edes yhdeksän kuukauden raskautta - viisikin riittää - eikä ensihuudon kuulemista eikä edes tuoreen nyytin näkemistä. Ja silti - ja myös juuri siksi - siitä lapsesta tulee elämänkeskipiste. <3Minäkään en ymmärrä sitä että lapsesta kasvatetaan "huippuyksilöä", vaikka toki monesti mekin asiasta vitsailemme. Mutta kyllä lasta pitää kannustaa ja kehua omana itsenään ja antaa mielekästä tekemistä/ jokin lasta kiinnostava harrastus. Meillä se toistaiseksi rajoittuu vauvauintiin, joka sekin taas rajoituu niihin aikoihin, kun ei ole infektio päällä. :)

    VastaaPoista
  5. Minäkin olen lapsen kannustamisen kannalla. Omaakin lastani olen kannustanut pienestä asti (etenkin motoristen ja liikunnallisten juttujen kanssa) ja rohkaissut kokeilemaan kaikkea uutta, myös niitä lapsen mielestä vähän pelottavampiakin juttuja. Kyllä se on kantanut hedelmää.. varsinkin liikkumisen suhteen tuo muksu on varsin ketterä, kun siihen on kannustettu varsin paljon. Nyt kesällä varsinkin uimista ja veteen tutustumista on kannustettu.Oman lapseni (kohta 2v) kohdalla ajattelin jotain liikunnallista harrastusta, kunhan kurssit taas syksyllä alkavat. Naperojumppaa tms. jossa saa energiaa purettua. Omalla kohdallani en ehtinyt vauvauintiin, kun kurssit meilläpäin buukattiin täyteen todella nopeasti (melkein olisi jo pitänyt ennen syntymää ilmoittaa vauva ryhmään :) ), mutta monet siellä käyneet ovat tykkäilleet kovasti.

    VastaaPoista
  6. Totta kai lasta pitää kannustaa ja rohkaista. Mutta mäkin jäin miettimään tuota Aniinan kommenttia siitä, että lapsen pitää kokea myös epäonnistumisia. Tämä nimittäin tuntuu usein olevan pielessä nykyään - siloitetaan lapsen edestä kaikki mikä voisi tuottaa pahaa mieltä omalle lapselle, ja lopputuloksena on todennäköisesti varsin hankalia kanssa-aikuisia, aikuisuudessa kun ei aina vaan yksinkertaisesti voi elää kivaa ja helppoa elämää. Curling-vanhemmuus taitaa olla oikea termikin tuolle.Meitäkin on tenavina viety moniin eri harrastuksiin ja muistan että oli varsin kivaa kun sai puuhailla erilaisia juttuja. Silti tuntuu välillä että joillakin lapsilla on yhtenä iltana jalkapallotreenit, seuraavana pianotunti, seuraavana vuorossa jotain muuta, ja seuraavana, ja sitä seuraavana, ja välillä sitä pohtii että jääköhän tuollaiselle lapselle lainkaan aikaa vapaaseen leikkiin ja kotona puuhasteluun? Rajansa kaikella siis :)Yks ainakin mun mielestäni mielenkiintoinen juttu on se, voiko harrastusvalinnoilla todella vaikuttaa lapsen persoonaan - tuntuu että balettitunneille pienenä lykätyt tytöt on vanhempina kilpailuhaluisia ja syömishäiriöihin taipuvia kympin tyttöjä ja jääkiekkoa pelaavat pojat niitä koulun suosittuja jotka aloittaa ensimmäisten joukossa kaljan kittaamisen, mutta onkohan se aina näin, vai onko sen tyyppisen persoonat niitä jotka haluaa jatkaa harrastamista vielä kokeiluvaiheen jälkeenkin?

    VastaaPoista
  7. pikakommentti: mun esikoinen ei harrasta mitään, koska ei halua. mut lukee tietokirjoja ihan sikana, piirtää, rakentelee keksintöjä jne. luontokoulu tai rakennuskerho ois jees mut huudeilla ei oikein ole.

    VastaaPoista
  8. Ei nyt liity varmasti mihinkään tekstissäsi, mutta vähänkö yllätyin ku bongasin sut Vauva-lehdestä!:P

    VastaaPoista