Social Media Icons

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Viikko äitinä

19 kommenttia , Share It:
Makuuhuoneessa tuhisee kohta kahdeksan päivän ikäinen tyttö. Viikko sitten elämä heitti häränpyllyä ja jollain tapaa edelleenkin toivun shokista, äitiydestä.

Tyttö jaksaa hymyillä!

Olin pettynyt, kun en heti synnytyksen jälkeen kokenut suuren rakkauden aallon virtaavan lävitseni. Ei suuria kuplia vatsassa, ei onnen huumaa. Ei ainakaan sillä tavalla, kun olin odottanut. Mä itkin. Siinä se nyt on. Tuo se on ollut mun sisälläni yhdeksän kuukautta. Toukasta on kuoriutunut perhonen. Miksei se tunnu niin huumaavalta kun sanotaan? Tunsin vain puutuneen alavartalon ja järjetöntä väsymystä. Kaunis, ihana. Mutta ihan vieras ihminen, minulle tuntematon. Miksei oma lapsi tuntunut omalta?
Jonkinlainen sisäsyntyinen vaisto käski pitää vauvasta huolta, mutta suurta äidinrakkaudellista hekumaa en tuntenut aikoihin. Niin, siinä se on, minun hoidettavanani.
Ensimmäinen yö sairaalassa meni tarkistellessa, että lapsi varmasti hengittää. En iljennyt edes laittaa Himmua kolkkoon muovisänkyyn, sillä pelkäsin sen kuolevan hypotermiaan yksin ja onnettomana. Toinen yö meni valvoessa. Ja kolmas. Ja neljäs. Ja viides....



Odotin kotiinlähtöä innolla ja minuutteja laskien odotin kyydin saapumista. Kun tulin kotiin, tuli jotenkin tyhjä olo. H. oli töissä, minä olin yksin vauvan kanssa. Laskin Himmun sängylle, kuorin sen haalarista ja katselin häntä hetken. Mitä nyt tapahtuu? Mitä mä nyt teen? Tuijottelin sen pitkiä sormia ja varpaita, silitin vaaleita hiuksia, kuuntelin unituhinaa. Haistelin vauvan maidonhajuista kehoa. Olo oli samaan aikaan niin onnellinen ja niin tyhjä. Tuntui, etten yhtäkkiä enää tiennytkään, missä mennään. Kuka minä olen, mitä minä teen. Kaikki muuttui jotenkin niin äkkiä.

Parina yönä, kun Himmu on valvottanut aamuviiteen, eikä mikään tunnu auttavan neitokaista uneen, oma olo on niin riittämätön. Enkö minä kelpaa? Eikö minun maitoni kelpaa? Onko mussa jokin vikana? Ei hän itke, kunhan hengailee vaan. Ei syö (tai syö, paljonkin, mutta tunnin välein), mutta hamuilee rintaa. Kahtena yönä on ollut hetkiä, jolloin olen miettinyt, etten haluaisi olla tässä, en tällä paikalla. Katson maailman suloisinta ja kauneinta vauvaa maailmassa, omaa tytärtäni, ja mietin, etten haluaisi olla tässä, en olla minä. Tämä on tietenkin omiaan laukaisemaan paskamutsi-fiiliksiä. Silloin tunnen oloni surkeimmaksi olennoksi maan päällä, syylliseksi ja petturiksi. Onneksi tällaisia baby blues-tuntemuksia herää vain öisin, kun olen yksin, väsynyt ja valvonut miltei vuorokauden. Neuvolatäti kävi tänään kotikäynnillä ja lohdutti, että kyse on luultavasti vain hormonimyrskystä, jonka aiheuttaa istukkahormonin poistuminen kehosta ja maidontuotannosta johtuvien hormonien jyllääminen.

Älkää käsittäkö väärin, suurimman osan aikaa olen onneni kukkuloilla, mutta yövalvomiset yksin saavat joskus aikaan suuria itkudraamakohtauksia. Tuntuu, että aiemmin elämästäni puuttui jotain, minusta puuttui jotain. Että nyt olen valmis. Jollain tapaa.

Askel kerrallaan, jatkamme tutustumista pieneen tyttöömme. Pieneen, ihastuttavaan tyttöömme.

19 kommenttia:

  1. Älä hätäile, kyllä se siitä pikkuhiljaa :) Onhan äidiksi tuleminen aikamoinen kulttuurishokki kuitenkin, siitä pitkästä odotuksesta ja valmistautumisesta huolimatta.Tosta äidinrakkaudesta, niin mulla meni myös useampi päivä ennen kun oikeasti tunsin mitään suurta rakkautta - tottakai mä pidin tyttärestäni heti alkuun, mutta rakastuminen otti oman aikansa. Oon kuullut muiltakin samansuuntaista, kai se on ihan normaalia!

    VastaaPoista
  2. Kyllä se siitä. Ne hormoonit on ihmeellisiä. Mä itkin 2 viikkoa yhteen putkeen synnytyksen jälkeen. Äidinrakkaus syttyi vasta kuukausi-pari syntymän jälkeen. Se oli kamalaa. Kuunnella niitä juttuja, että "no eikö ole ihana tunne nyt" ja "ei voi ketään rakastaa niin paljoa kun omaa lastaan, nyt tiedät sen" yms. Se oli ihan hirveetä, koska mä en tuntenut oikeestaan mitään mun lastani kohtaan, muutakun jonkun suojelu- ja hoitovietin. Mitään rakkautta siinä ei ollu ollenkaan.. Ahdistavaa. Mutta kyllä siitä asettuu, se on tosi iso muutos kun lapsi syntyy + vielä ne omat hormoonit.Tsemppiä

    VastaaPoista
  3. Voi että, pystyn niin samaistumaan jo etukäteen noihin fiiliksiin! Odotan siis esikoistani viikoilla 28+1 ja mulla on ollut koko raskauden ajan välillä hyvin voimakkaita "en haluakaan tätä, mitä teen, miten pääsen tästä tilanteesta pois" -fiiliksiä. Sen takia en edes odota mitään suurta euforiaa heti alkuun, vaan uskon että alkushokki elämän muutoksesta on varmaan valtava ja alussa mietin varmaan useasti miten mieluusti olisin jossain muualla. Varmasti kuitenkin pikkuhiljaa kun lapseen vähitellen tutustuu alkaa ne rakkauden tunteetkin heräämään ja lapsi tuntumaan ihanalta asialta.On tosi hyvä että näistä tunteista nykyään uskalletaan jo jonkin verran puhua (meillä esim. perhevalmennuksessa käynyt 6 viikkoisen pikkuvauvan äiti sanoi suoraan, että ensimmäisen kuukauden hän hoiti vauvaa hyvin mekaanisesti ilman suurempia rakkauden tunteita, ja vasta ekan kuukauden jälkeen alkoi aito "rakastuminen" vauvaan). Näin saadaan vähän sitä syyllisyystaakkaa odottajilla/tuoreilla äideillä pienemmäksi, kun tajutaan että se on ihan normaalia ja monet muutkin kokee asian niin. Tsemppiä sinne ja päivittele blogia niin usein kuin vaan jaksat, mä ainakin oon ihan koukussa ja odotan aina innolla uusia kuulumisia! :)

    VastaaPoista
  4. se on se baby blues,se on ohimenevää :) onnea ihanasta vauvasta !

    VastaaPoista
  5. Oi, kun suloinen, hymyilevä tyttö :) Ihanan koskettava ja jotenkin todellinen kirjoitus, että kaikki ei välttämättä olekkaan, niin "hehkuvaa", kuin oletetaan.

    VastaaPoista
  6. Ihan tuttuja fiiliksiä, mullekkin noi paska mutsi fiilikset. Paljon tuli itekin mietittyä just tommosia, että onko mussa jotain vikaa ja ym. Ja tosi paljon tuli itkeskeltyä. Mutta kyllä se todellakin siitä helpottaa. Välillä vieläkin sillon kun olen tosi väsynyt tulee itkettyä jos on vaikea päivä. Mutta on kyllä mennyt onneksi ohi jo noi pahimmat hormonimyrksyt. Minulla siis nyt 2 kk vanha pieni neiti :)Ja toikin ihan normaalia, ettei heti koe sitä rakastumista vauvaansa. Toiset rakastuu heti ja tosilla se vie hetken.

    VastaaPoista
  7. Älä pidä itteäs paskana noiden tunteiden vuoksi, mulla itselläni oli myös täysin samanlaisia tuntemuksia synnytyksen jälkeen ja olo oli niiiiin paska kun vaan voi olla, siihen päälle vielä se, mistä olin kirjoittanut blogissani raskausaikapostaukseen. :/ Tsemppiä ja paljon ja vielä kerran onnea pikku prinsessasta! <3

    VastaaPoista
  8. Toisille se tulee se "rakastuminen" siihen vauvaan heti. toisilla kestää. Esikoinen alkoi tuntua omalta vasta Parin kuukauden ikäisenä, sitä ennen vaan olin alla päin ja yksinäinen ja kärsin raskaus masennuksesta.Kuopusta kohtaa tunteet heräs ensinäkemällä. Molemmat pojat ihan yhtä tärkeitä ja rakkaita, riippumatta siitä missä vaiheessa äidinrakkaus heräsi. :)tsemppiä.

    VastaaPoista
  9. Toivottavasti totuttelu vauva-arkeen alkaa sujua paremmissa fiiliksissa vahitellen. Pystyisiko H auttamaan sinua noissa yoheraamisissa jne. edes joinain oina niin saisit levattya hieman enemman? Toki han on toissa seuraavana paivana, mutta niin olet sinakin vauvan kanssa. Vasyneena ja stressaantuneena "rakastuminen" ja "rakastaminen" on aina vaikeeta (oli sitten kyseessa oma lapsi, puoliso tai kuka tahansa). Mua myos varoiteltiin perhevalmennuksessa, etta yleensa n. kolmen paivan paaasta synnytyksesta hormoonitaso romahtaa ja masennus usein iskee. Tama saattaa kestaa pidempaan tai menna muutamassa paivassa ohitse. Omakohtaista kokemusta ei viela ole, eli saa nahda miten itselle kay. Mulla oli tosiaan sama laskettuaika kun sulla, mutta vauva ei ole nayttanyt mitaan merkkeja halusta tulla maailmaan. Edelleenkaan ei yhden ainoata supistusta tms. vaikka miten rehkisi, lenkkeilisi koiran kanssa tms. Huoh. Tsemppia!

    VastaaPoista
  10. Onnea suloisesta vauvasta! Vaikka tiedänkin "sohaisevani kepillä muurahaispesään", uskallan senkin uhalla väittää, että suurin osa niistä "rakastuin lapseeni täydellisesti ensi hetkestä lähtien"-kommenteista ovat täyttä hörönlöröä. Suurin osa sanoo niin, koska olettaa, että niin kuuluu sanoa ja että hyvä äiti sanoo niin. Sinä kirjoitit rehellisesti ja rehellisyys on ihan vain varovasti arvioiden miljoona kertaa tärkeämpi ominaisuus äidillä kuin kaikenmaailman puheet välittömästä rakastumisesta. Ugh! Rakkaus lapseen tulee kyllä, aikanaan.

    VastaaPoista
  11. esikoisen synnyttyä olimme (mä ja eks) lähinnä neuvottomia ja hermostuneita, sairaalassa en edes vaippaa vaihtanut enkä osannut nukkua, kun tuolla tavalla juurikin vahtasin vauvan elonmerkkejä. kotona iski babyblues ja itkin lattialla kelvottomuuttani äitinä, kun unohdin tuttipullot ym. tunniksi kiehumaan. jälkikäteen draama kyl jo naurattaa :Dveijon kanssa ei iskenyt bluesit, ehkä kokemuksesta tai hormonien vähyydestä (=ikä). sairaalassa nukuin veijo kainalossa aina kun pystyin, kotona vaan hihitytti mahdottomasti siinä vaiheessa kun olisi "pitänyt" itkettää...jaksuja, kyl se alkaa sujua. jos mullakin niin muillakin :D

    VastaaPoista
  12. Mä olisin ollut valmis kotiutumaan sairaalasta jo ensimmäisen yön jälkeen ellei poika olisi ollut teholla. Mä niin vihasin niitä öitä siellä. Nyt tämän seuraavan kanssa en kyllä halua olla melkein viikkoa sairaalassa. siellä ei voi nukkua!Esikon kanssa meni varmaan lähemmäs 2kk ennen kun yhtäkkiä tuli sellanen fiilis et hei mä oon äiti. Oikeastaan itkin ihan kun sen tajusin. Mutta kauan siinä meni. Mikään ei ollut niin ihanaa kun oma poika mutta tavallaan en sisäistänyt asiaa heti.

    VastaaPoista
  13. Voi tuntemuksesti ovat kuin suoraan minun!! Sain tammikuussa esikoiseni ja olin toki onneni kukkuloilla, mutta en tajunnut nukkua silloin kun vauva nukkui. Sairaalassa katselin vain vauvaa, en nukkunut. Myohemmin tajuan, etta olin kylla totaalisen pihalla kaikesta. En edes vaihtanut vauvalleni kertaakaan vaippaa sairaalassa, vaan hoitajat tekivat sen. Odotin kotiin paasya innolla, mutta kun tulimme kotiin, minuun iski alakulo ja huono aiti- fiilikset olivat miltei joka iltaisia. Aamuisin ja paivalla olin iloinen ja onnellinen, mutta vasymys sai aikaan joka iltaiset itkut ja talloin itkin joskus jopa sita, etta vauvaraukkani joutuu nyt olemaan minun armoilla. Myohemmin nama ajatukset kylla ovat jo naurattaneet. Kaikki sanoivat minulle, etta tuo muuttuu helpommaksi vahitellen ja paikkaansa piti. Nyt, kun rakas vauvani on jo melkein puoli vuotta, on elamassa taas iloa enka vaihtaisi tata mihinkaan! Minulla baby blues tuntemukset kestivat ehka n. kuukauden ja mietin jo valilla, etta onkohan tama ihan oikeaa raskauden jalkeista masennusta, mutta ei se kuitenkaan silta oikein tuntunut. Enemmankin vain sellaista alakuloa ja ahdistusta siita, etta olo oli ihanan raskausajan jalkeen niin tyhja ja tunsin suurta epavarmuutta siita, etta olenkohan sittenkaan hyva aiti. Tsemppia alkuun, se on raskasta, mutta siltikin niin ihanaa <3- Mini

    VastaaPoista
  14. Itse olen saanut ihan kamalan kuvan tuosta miehekkeestäsi kun se koko ajan nurisee ja vähättelee sinua ja vaivojasi. Tai sellaisen kuvan olen vain saanut, toivottavasti olen väärässä. Jaksamisia sinne!:)

    VastaaPoista
  15. sun blogissa on kyllä niin parasta se, kun kirjotat asioista niin suoraan, etkä kaunistele niitä turhaan! :) tykkäsin jo sun raskausaikana hirveesti siitä kun kirjotit niin paljo myös niistä raskauden "huonoista" puolista. toivottavasti jaksat postailla vielä jonkun verran, vaikka vauvassa on varmasti paljo hommaa... :)

    VastaaPoista
  16. voooi miten sulonen pikkutytsy♥ :) haluisitko valaista tällästä typerää ihmistä näin jälkimyöhään, et monennellako viikolla sulla alkoi raskaus näkymään? :)

    VastaaPoista
  17. mä en ole jaksanut kirjoittaa nyt vauvan tulon jälkeen oikein mitään, siksi on kiva lukea sun kuulumisia. Mulle tuli kans aika tyhjä olo saadessani lapsen sektion jälkeen tokkuraisena viereeni. Välillä epäilen, että lapsi on jopa vaihdettu toiseksi ja välillä tuntuu ettei meilä ole mitään sidettä imettämisen lisäksi. Suoraan sanottuna en ole edes lähimain onneni kukkuloilla vaan lähinnä helvetin väsynyt. Mutta tykkään silti vauvelista ja odotan energian nousua.

    VastaaPoista
  18. Mikäs tulee tytön nimeksi? Ei kai se Himmu voi olla? :D

    VastaaPoista
  19. hihi, oli nyt vaan pakko sanoo että onpa söpö toi body :D Ja muuten tykkään sun blogista tosi paljon, löysin vähän aikaa sitten ja lueskelen pikkuhiljaa tätä läpi !

    VastaaPoista