Social Media Icons

perjantai 20. toukokuuta 2011

Toivepostaus: Parisuhteemme, minä & H.

10 kommenttia , Share It:



Syksyllä 2005 aloimme seurustelemaan, kesäkuussa 2009 kihlauduimme. Heinäkuussa 2010 H. lähti armeijaan. Marraskuussa 2010 päätin katkaista siivet työkaverien aamupahoinvointi-letkautuksilta ja tein raskaustestin. Positiivisen raskaustestin. Tammikuussa 2011 muutimme yhteiseen asuntoon. Nyt, toukokuussa 2011, me odottelemme esikoistamme saapuvaksi. Tässä on meidän historiamme lyhykäisyydessään.

Pidempi versio kuulostaa tältä.

Raskaus on muuttanut suhdettamme, muuttanut meitä. Paria viikkoa ennen tietoa raskaudesta nauroimme vatsat kippurassa ajatukselle, että meille tulisi vauva. Minkäköhän näköinen siitäkin tulisi? Emmehän me, emme me vielä! Kun H. oli armeijan metsäleirillä, enkä saanut häntä kiinni pariin päivään kertoakseni raskausuutisia, päätin minä laittaa tylyn tekstiviestin "meidän pitää puhua kun tuut kotiin". H. sanoi heti viestin luettuaan arvanneensa, mistä oli kysymys. Hän kuin ihmeen kaupalla pääsikin soittamaan minulle hetkeä myöhemmin ja tivasi, mitä asiaa minulla oli. Kun kerroin olevani kahdeksannella viikolla raskaana, ei hetkeen linjalta kuulunut mitään. Sitten hän totesi hitaasti, henkeään haukkoen, että hänen tarvitsee istua. Kun hän viikonloppuna tuli lomille, oli hän henkeä täynnä kuin kaljapullo. Onnensa kukkuloilla, lallatteli ja hymyili. Minä olin peloissani. En minä ole valmis äidiksi, mähän olen aivan liian itsekeskeinen sellaiseen! Minä itkin, minä pelkäsin, minä ahdistuin. Vielä pariin kuukauteen en kyennyt edes käsittämään koko asiaa. Ainoa konkreettinen todiste raskaudesta oli apteekista ostettu muovinen pissatikku. Tai neljä sellaista. Alkuraskaus oli rankkaa aikaa. H. oli viikot armeijassa ja toisinaan viikonloppujakin. Minä tunsin oloni niin yksinäiseksi, enkä voinut välttyä ajatukselta, että olisin sitä myös lapsen synnyttyäkin, H:lla nimittäin alkavat opinnot syksyllä. Eniten pelkäsin, etten kestäisi sellaisia paineita ja sitä yksinäisyyttä, ja että hyvä, yli viiden vuoden mittainen suhde päättyisi. Meidän väliimme tuli jotain, yllättäen, arvaamatta. Luvatta.

Kun H. tammikuussa palasi armeijasta ja muutimme yhteen, tuntui, että niin moni asia oli muuttunut, etten tiennyt, miten tästä voi jatkaa. Minä kävin yksin neuvolassa ja ultraäänissä, ostin yksin vaunut ja vaatteet. Minusta myös tuntui, että odotin tätä lasta ihan yksin. H:n oli vaikeaa käsittää tai ymmärtää lapsen tuloa. Asiasta ei puhuttu, eikä hän huomioinut raskauttani (tai ainakin minusta tuntui siltä). Minusta tuntuu, että hän ajatteli minun käyttävän raskauttani jonkinlaisena tekosyynä tai esteenä. Jokainen järjettömästä pahoinvoinnista kärsivä tietää, että päällimmäisenä mielessä ei ole isotädin serkun 76-vuotissyntymäpäivät. Tätä ei kuitenkaan tiedä mies, joka kärsii silloin tällöin itseaiheutetusta krapulasta, luullen kuolevansa siihen. Tuntui, kuin meidät olisi jaettu kahteen leiriin. H. lähti töihin, minä jäin kotiin yksin istumaan (hakemaan töitä. Minut irtisanottiin raskauden takia entisestä työpaikastani, koeajalla).
Vaikka olimme seurustelleet jo pitkään, moni asia muuttui yhteen muuttaessa. Yhtäkkiä me riitelimmekin siitä, saako veitsiä pestä pesukoneessa tai että suihkun lattia on taas märkä. Kenen vuoro on imuroida, millaiset koristetyynyt meille tulee. Milloin pinnasänky tuodaan makuuhuoneeseen, ostammeko turvakaukaloa.
Hiljalleen H. alkoi ymmärtää, että meille on ihan toden totta tulossa yhteinen lapsi. Kun potkut alkoivat tuntua (pieninä, hentoisina) vatsan päältä, alkoi asian laita valjeta hänellekin hiljalleen. Meni kuitenkin pitkä aika, ennen kuin hän tarttui nimikirjaan sen sijaan, että vain kyllästyneenä hyväksyisi tai hylkäisi ehdotuksiani. Viimeisen kuukauden, kahden aikana hän on alkanut ottaa kunnolla osaa odotukseen. Hän lukee vauvanhoito-oppaita, katselee haaveillen pinnasänkyä ja juttelee iloisesti Korkeasaaren reissuista, mikä on vallan hellyyttävää. Viime aikoina meiltä on löytynyt aiempaa enemmän me-henkeä.

Sen sijaan, että joku tunkisi meidän väliimme, koen että saamme jotain lisää. Siltikin ajoittain mietin, että olisimmeko onnellisempia kuitenkin kaksin. Emme me tarvitsisi vauvaa ollaksemme onnellisia. Miksi tarvitsisimme? Toistaiseksi näyttää siltä, että se lisää keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Me olemme onnellisempia, kai. Jollain tapaa. On niin vaikeaa yrittää kuvitella vauva-arkea ja sen muuttavaa voimaa parisuhteessa, kun ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä se oikeasti on. Toiset sanovat, etteivät voisi kuvitellakaan enää loppuraskaudessa, etteikö vauvaa olisi. Minä taas en täysin kykene kuvittelemaan, että meillä vielä tulee olemaan vauva. Meillä, minulla ja H:lla. Ajatus meistä perheenä tuntuu hassulta ja kaukaiselta, mutta se ei tarkoita, ettenkö innolla odottaisi vauvan syntymää. Odotanhan minä! Toistaiseksi en vain ole kokenut suuren rakkauden aallon pyyhkäisevän lävitseni.

Raskaus eittämättä muuttaa kaiken, parisuhteenkin, sen täytyy muuttaa. Meillä se on tarkoittanut sitä, että sinusta ja minusta on kasvanut me. Me. Me kaksi, me kolme.

10 kommenttia:

  1. välikysymys: ootteko päättäneet jo lapsen nimeä? (=

    VastaaPoista
  2. Suurinpiirtein. Meillä on muutama vaihtoehto, joita pohditaan. Pojan nimistä tosin ei, se me on päätetty. :-) Paljastan ne täällä vasta ristiäisten jälkeen.

    VastaaPoista
  3. hei mä kysyin jo tossa yhessä postauksessa siitä laventeliöljystä mut sulla varmaa menny ohi se kysymys:) nii et miten sitä sit oikee käytetää? suoraa iholle vaa vai ja miten paljo? ku aattelin itekki hommata jos se mullaki toimis noihin raskausarpiin :)

    VastaaPoista
  4. Moikka, Snna! Joo, anteeksi, mä luin kyllä kommentin sähköpostista, mutta unohdin vastata. Eli se sekoitetaan mieluusti johonkin pohjaöljyyn, jolloin on riittoisampaa. Sitä voi halutessaan käyttää suoraan ihollekin (kaikkia eteerisiä öljyjä ei voi käyttää suoraan iholle). Itse mä olen käyttänyt Ceridalia tai vauvaöljyä, johon oon sitten lisännyt 10-15 tippaa käyttökertaa kohden. Sehän ei raskausarpia poista (niitä ei kai kauneuskirurgisia toimenpiteitä lukuunottamatta poista mikään), mutta laventeliöljy uudistaa ihoa tehokkaasti ja nopeuttaa ihon paranemista. Mulla on jo ihan viikon käytön jälkeen tummimmatkin arvet alkaneet vaalentua ja jalkojen ennen vaaleanpunaiset arvet muuttuneet miltei valkoisiksi. Toivottavasti teho jatkuu.... Toivotaan, että siitä olisi sullekin apua! Tuo purkki joka mulla on maksoi Lifessä 9,7e.

    VastaaPoista
  5. joo mulla tota ceridalia onki :) kuha nyt sais vaa vaaleemmaks noi arvet nii se riittää mulle :) oon jo hyväksyny et ne on ikuisesti mulla :D

    VastaaPoista
  6. Jep, mäkin olen joutunut hyväksymään sen tosiasian, että ne arvet on enää vain entisen vartalon muistomerkki. Ajatuskin raskauskilojen tiputtelusta tuntuu ahdistavalta. Huh!

    VastaaPoista
  7. mulla on vieläki raskauskiloja vaikka synnytin vähä vajaa vuos sit :D tai no ei mulla oo ku pari kiloa mutta tuo maha on sit jääny vaa toho :D en vaa jaksa alottaa kuntoilee et sais sen kiinteemmäks, plääh

    VastaaPoista
  8. Ihanan aito ja rehellinen postaus! Niinhän se on, ei se raskausaika pelkkää onnea ja ihanaa vauvan odotusta ja mahalle juttelua ole. Minulla oli muuten ihan vähän ennen synnytystäkin sellainen olo, etten oikein täysin ymmärtänyt, että meille oikeasti tulee vauva. Vaikka kaikki vauvatarvikkeet olivat paikallaan, vaatteet pesty ja laitettu laatikoihin ja kaikki oli valmista. Niin siinä sitten vain kävi, että vasta ensimmäisenä yönä Ainon kanssa sairaalassa tosi rankan synnytyksen jälkeen se sitten kolahti. Minusta oli tullut äiti! Ihastelin siinä vieressä tuhisevaa Ainoa ja olin maailman onnellisin.

    VastaaPoista
  9. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  10. Tuulia, kiitos! Kaikista kirjoista, vihkosista ja tv-ohjelmista saa aina sellaisen käsityksen, että odotus on yhtä onnea ja auvoa. Anonyymille, jonka kommentin poistin: oletko miettinyt, että ehkä ihan tarkoituksella jätän käyttämättä oikeita nimiä? Niin, ja naurakoon vaikka koko Etelä-Suomi, köyhääpähän mahtaa olla oma elämä, jos täytyy raskausblogeja kytätä ja niille yhdessä nauraa. Säälipisteet sinne, niitä tarvitset.

    VastaaPoista