Social Media Icons

maanantai 2. toukokuuta 2011

Paniikkinappulaa mä painoin

4 kommenttia , Share It:



Vappupäivä, toukokuun ensimmäinen päivä tuntui tänä vuonna erityisen merkitykselliseltä. Koska on viimein toukokuu, voin sanoa, että laskettu aikani on ensi kuun 19. päivä. Siis ihan oikeasti, ensi kuussa! Raskausviikkoja meillä on nyt kasassa 33+1, eli täysiaikaisuuteenkin on enää alle 4 viikkoa. Neljä viikkoa, ja meidän Aarteemme on valmis, täysiaikainen. En tuijota laskettua aikaa tai raskausviikkoja siksi, että odottaisin vauvan putkahtavan maailmaan laskettuna  päivänä 19.6 virka-ajan puitteissa. Ei, vaan siksi, että jokainen viikko, jokainen päivä, jonka Aarteemme viettää pinkeän vatsani suojissa on hänelle lisää aikaa, lisää aikaa kasvaa, kehittyä ja valmistautua. (Miten saankin tämän kuulostamaan oikein yltiöonnelliselta raskaushehkutukselta?)
Jokainen uusi, alkava raskausviikko tuntuu merkityksellisemmältä kuin ennen. Minä olen lähempänä maalia, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Viikkojen huvetessa aika tuntuu kuitenkin kuluvan nopeammin. 1,5 kuukautta laskettuun aikaan. Se on ensi kuussa, ensi kuussa!

Tänään illalla on viimeinen perhevalmennuskerta ennen synnytystä ja suoraan sanoen olen kauhuissani. Nytkö minun pitää osata ja tietää kaikki? Yritän pitää korvat auki ja suun kiinni, etten vain menettäisi mitään kullanarvoista. Mitä minä oikeastaan tiedän vauvoista? Entä se kuuluisa äidinvaisto sitten? Ei ole kirkossa kuulutettu, että sellaista taipumusta löytyisi jokaiselta naispuoleiselta syntymävalmiutena. Jaksanko minä valvoa? Jaksanko minä vähemmillä yöunilla? Mitä meillä onkaan vielä hankintalistalla? Entä jos en osaakaan olla äiti? Tätäkö on se kuuluisa viime hetken paniikki? Koska se helpottaa? Onko teillä kokemuksia tästä surullisenkuuluisasta tunnemyrskystä?

Jotenkin tuntuu, että tämä odotusaika on verraten helpoin osuus, kuitenkin. Vaikka lapsi valvoo öisin, se on hiljaa. Ja tiedän koko ajan, missä se on. Viimeisiä kertoja minusta tuntuu siltä, että voin ihan oikeasti suojella sitä tältä maailmalta. Vaikka ajoittain kehittelen hirvittäviä kauhuskenaarioita siitä, kuinka joku ajaa kolmion takaa kylkeeni ja ilmatyyny autossa laukeaa niin, että istukka irtoaa ja kuolen verenhukkaan (koska tunaroinut autoilija on paitsi rattijuoppo myös moraaliton lähimmäisenvihaaja). Tai kuinka synnytys käynnistyy äkisti, arvaamatta, kun olen yksin kotona, sähkökatkoksen aikaan keskellä yötä puhelimen akku simahtaneena. Kaikista kauhukuvista huolimatta tunnen voivani suojella lastani, vielä. Mutta mitä minä mahdan muulle maailmalle? Mitä jos lastani kiusataan? Miten voisin luottaa lapseni jonkun vieraan hoitoon? Mitä jos hän joutuu pedofilian uhriksi? Ajatuskin siitä, että joku haluaisi vahingoittaa täydellistä lastani tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta ja kestämättömältä. Pystynkö elämään tällaisten pelkojen ja alituisen huolen kanssa? Maailma on täynnä sairaita ihmisiä, mutta minä olen vain yksi ihminen, yksi pieni ihminen, täysin kykenemätön suojelemaan Aarrettani tältä kaikelta.
Närästys ja palleaan suuntautuvat potkut alkavatkin äkisti tuntua mieluisemmalta vaihtoehdolta. Ehkä tämän tajuttuaan jo-synnyttäneet naiset ovat alkaneetkin pitää raskausaikaa seesteisenä, ihanana aikana. Olla vielä yhtenä kappaleena, olla sellaisen illuusion vallassa, että raskauden kulkuun ja vauvan hyvinvointiin vaikuttaminen on helppoa ja yksinkertaista. Itselleni lupaan, etten ikinä unohda pahoinvointia ja vatsakipuja. En turvotusta ja nenäverenvuotoja.

Vaikka palan halusta päästä näkemään lapseni, päästä tutustumaan häneen, koskettaa pieniä sormia ja varpaita, silittää sen täydellisiä kasvoja, on jäiden hattuun pistäminen helpompaa, kun mietin sitä kaikkea "ikävää" joka kohdallani on vielä edessä päin. Yövalvomisia, synnytyskipuja, synnytyksestä palautusta, puklailua, rääkymistä.... Pienet sormet ja varpaat malttavat odottaa.

4 kommenttia:

  1. Itse olen vasta nyt alannut miettiä miten uskallan tehdä mitään pojan kanssa. En koskaan voisi kestää poikani menetystä. Miljoonia ajatuksia kulkee päässä mut pakko ne on vaan sivuuttaa muuten ei uskalla mitään. Niin ja poika on nyt 6kk.Tsemppiä loppu metreille.

    VastaaPoista
  2. Miten aika meneekin niin nopeasti. Olen seuraillut blogiasi melkein alusta asti ja hassua ajatella, miten teidän Aarre syntyy oikeasti jo ensi kuussa. Ihanaa! Onnea, voimia ja jaksamista viimeisille ajoille! :)

    VastaaPoista
  3. Eksyin blogiisi sattumalta ja hassua, meidän Aarre (hänenkin nimensä ennen syntymää oli Aarre) syntyi 8 vuotta sitten 19.5. :) Tseppiä matkaan!

    VastaaPoista
  4. MoiMuistathan (ja tiedätkin varmasti), että elämään kuuluu vastoinkäymiset. Tietenkin omaa lastaan haluaisi suojella kaikelta pahalta, mutta se ei ole mahdollista joka tilanteessa eikä pidäkään olla. Niin sitä kasvetaan maailmaan:)Ja muista, että kenellekään ei anneta mitään sellaista käsiteltäväksi jota hän ei pystyisi käsittelemään.. Tsemppiä loppuraskaudelle ja tuleville vuosille lapsen kanssa, pelot tuskin koskaan poistuu mutta lievittyy ja opit elämään niiden kanssa.

    VastaaPoista