Social Media Icons

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Odottelun makua

3 kommenttia Share It:



Ensinnäkin ihanaa alkavaa maanantaita jokaiselle! Kevät tekee kovasti tuloaan, ulkona on lämmin, kohta on kesä. Ihan kohta. Luon kaiken toivoni siihen, että juhannus on ihan oikeasti pian.

Viime päivinä remmiin on liittynyt ilahduttavan paljon uusia lukijoita, vau! Teitä alkaakin olla jo melkoinen määrä, Bloglovininkin kautta seuraajiakin kun on. En olisi ikinä uskonut, että minun mietteeni odotusajastani voisivat kiinnostaa näin suurta lukijakuntaa. Kiitos teille!

Toivottavasti ette ole teksteistäni käsittäneet, että odottaisin vauvan syntyvän laskettuna aikana. Lasken päiviä ja viikkoja, joita on takana, sillä jokainen hetki, jonka Aarteeni vielä viettää mahani suojissa vähentää komplikaatioriskejä. Se antaa minulle tunteen, että kaikki on hyvin, yhä pidempään. En pelkää ennenaikaista synnytystä, mutta tiedostan sen riskit.

Viimeisen viikon aikana raskaus on alkanut tuntua entistä raskaammalta, vaikka mieliala on ollut korkeammalla ja olo energisempi kuin aikoihin. Harjoitussupistuksia tulee yhä useammin, useita, useita kertoja päivässä. Paineen tunne lantiossa ja virtsarakossa kasvaa, mutta onneksi se ei ole kokoaikainen vaiva vaan ilmestyy yllättäen esimerkiksi kävellessä. Nukkuminen (tai oikeastaan nukahtaminen) on entistä vaikeampaa. Mikään asento ei tunnu hyvältä, vaikka kuinka yrittäisin tukea vartaloani tyynyillä jne. Toisinaan jokin asento aikaansaa minussa voimakkaan oksennusrefleksin ja nousen kakomaan huonoa oloani vessaan. Mihinkään ei varsinaisesti satu tai särje, mutta kaikki tuntuu epämukavalta. Alkuyöstä alkavat usein harjoitussupistukset ja niitä tulee useampi peräkkäin, mikä tarkoittaa sitä, että yhden tunnin aikana vessassa saa ravata neljäkin kertaa.
Päivisin vaivaa aivan sietämätön kuumuus. Minä hikoilen kuin pieni sika, vaikka istuisin vain paikallanikin. Ennen olen kuulunut niihin ihmisiin, joilla ei hiki virrannut erityisemmin edes kovankaan salitreenin jälkeen, vaan toista se on nyt! Rintaliivejä saa olla pesemässä melkein joka päivä, paidoista puhumattakaan.
Kaiken kukkuraksi yleensä tuhkainen kuontaloni on ahkerasta superpigmenttisen hopeashampoon käyttämisestä muuttunut punertavaksi. Ei siis edes keltaiseksi, vaan päässäni kulkee ihan oikeasti punertavia raitoja. 
Onneksi kaikesta tästä voi syyttää hormoneja! Raskausaika tuo mukanaan kaikenlaisia outojakin vaivoja ja oireita, mutta niiden hyväksyminen ja niiden poteminen on triljoona kertaa helpompaa, kun selitys on yksinkertainen  -  hormonit.

Olen viime aikoina tuntenut oloni todella onnelliseksi ja varmaksi. Minulla on sellainen tunne, että kyllä, näin minun kuuluu olla, tämä on se mun juttuni. H. on viime aikoina alkanut ottaa enemmän jalansijaa odotukseen ja puhuu innokkaasti lapsen syntymästä, haaveilee jo yhteisistä hetkistä. Hän on kertonut jäävänsä usein hetkeksi aamuisin katsomaan pomppivaa mahaani, kun minä vielä nukun. Usein hän ihan unissaan vaistomaisesti silittää vatsaani hellästi, rakastavasti. Ehkä tämä kaikki alkaa konkretisoitua hänellekin. H:sta tulee isä, minusta äiti, meistä perhe.
Liikkeet ja potkut (ne kylkiluihinkin kohdistuvat) saavat nykyään hymyn huulille  -  minulla on jonkinlainen näppituntuma siitä, että kaikki on Aarteella hyvin.

Huomaan eristäytyväni yhä enemmän kavereistani. En siksi, että heidän seuransa olisi jollakin tapaa epätoivottua tai että pitäisin heitä ärsyttävinä, minä vain.... En juuri nyt kaipaa muiden ihmisten seuraa. Tuntuu, että on niin paljon muuta ajateltavaa, tehtävää, etten enää jaksa. Vaikka tosiasiassa päivärutiinini on aika löysä. Siltikin, tunnen oloni ahdistuneeksi, jos vietän liikaa aikaa muiden ihmisten kanssa. Todella vain toivon, että ystäväni eivät kuvittele minun olevan jostakin loukkaantunut, tai etten pitäisi heidän seurastaan. Ja tietenkin mietin, miten käy ystävyyssuhteideni vauvan synnyttyä. Kykenevätkö muut ymmärtämään, etten ehkä ehdikään tai jaksakaan tavata viikottain?
Onko teillä kokemuksia tällaisesta sosiaalisesta erakoitumisesta?

3 kommenttia:

  1. Ajatukset pyörii raskaudessa niin paljon oman navan ympärillä (tahtoi sitä tai ei?), että jotenkin minusta tuntuu luonnolliselta, että erakoituu hieman. Ja vielä jos sattuu olemaan eri elämäntilanteessa olevia kavereita, joille raskaudesta on ehkä "turha" puhua ja oireista valittaa, sekin varmasti lisää kuilua. Älä silti jää yksin ja tsemppiä <3

    VastaaPoista
  2. Minä myös erakoiduin muusta maailmasta aika tehokkaasti loppuraskauden aikana! Toisaalta olen muutenkin luonteeltani vähän erakko enkä oikein osaa kaivata muiden kuin mieheni seuraa. Ja paljon varmaan vaikutti sekin, että kun itsellä olisi ollut päivisin aikaa nähdä, kaikki olivat töissä tai koulussa, ja illat vietin mieluummin miehen kanssa kuin ravasin kahvilla :D Onneks facebook on keksitty, saa pidettyä yhteyttä kavereihin erakkokausinakin!

    VastaaPoista
  3. Helpottavaa (taas kerran) kuulla, etten ole yksin näiden tunteiden kanssa, kiitos! Teidän molempien blogeja seuraan innolla, vauvantuoksuista arkea, odottelen oman vauva-arkeni alkamista. Kertokaahan sitten kun arki alkaa rullata rutiinilla, että onko erakoituminen uhannut vauvan synnyttyä. :)

    VastaaPoista