Social Media Icons

torstai 14. huhtikuuta 2011

Motherhood, I can hear you calling...

9 kommenttia , Share It:



Minut on vallannut uusi tunne  -  ikävä. Minä ikävöin pientä Aarrettamme (mikä saattaa kuulostaa hieman hassulta, koska toistaiseksi olen vielä yhtenä kappaleena, vauva täydellisen kiinni minussa). Voisinpa jo silittää sen poskia, laskea pienet sormet ja varpaat. Voisinpa edes nähdä hänet. Olen tietenkin varsin tietoinen siitä tosiasiasta, että Aarteen olisi hyvä syntyä vasta paljon myöhemmin, aikaisintaan reilun 6 viikon päästä. H:kin sanoi eilen aamulla, että hän ikävöi lastamme. Että odotusta on jo pitkälti takana, mutta viimeinen rupeama on edessä, ja laskettu aika tuntuu olevan valovuosien päässä.

Vaikka odotan synnytystä ja esikoiseni syntymää innolla, en olisi vielä valmis siihen kaikkeen. On niin paljon hoidettavaa vielä, ja Aarteella niin paljon kasvamista ja kehittymistä. Minä tarvitsen vielä nämä reilut 2 kuukautta (nyt rv 30+4), minä tarvitsen ne, itselleni. Kaksi kuukautta, sitten saat tulla, sanoin sille. Toisaalta, yritän jo nyt epätoivoisesti komentaa häntä joka ilta ajoissa nukkumaan, käsken olla kukkumatta pikkutunneille saakka, mutta tähän mennessä puheeni ovat kaikuneet kuuroille korville. Kuuloaistiko muka ainoa valmis osa pikkurobotissani sen synnyttyä? Pah, sanon minä. Kuullunymmärtäminen ainakin takeltelee.

Olen edelleenkin vakuuttunut siitä, että tämä vauva on poika. Ei sillä, että sen olisi väliä, mutta sukupuolen arvailu on varsin hauskaa puuhaa. Jos mahassani molskiikin tyttö, niin luultavasti vedän marttyyrikruunun päähäni ja soimaan itseäni heikoista äidillisistä vaistoista. Vaikka olisihan ihanaa, jos pääsisin letittämään pienen tytön hiuksia, ostamaan mekkoja...

Stressi ja huoli vauvan hyvinvoinnista on väistymässä. (En silläkään uhalla, että auton kotiuduttua talouteemme olen stressannut muita ihmisiä liikenteessä istumassa ratin takana.) Enää viikkoihin en ole luonut kauhuskenaarioita, joissa kaadun rappusissa ja istukka repeää. Huoli ja stressi kohdistuvatkin nykyään itseeni; entä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Mitä jos minusta tulee maailman huonoin äiti, ja lapsestani tulee katkera julkkis joka nolaa minut maanlaajuisesti televisiossa? Entä jos minusta tulee lääkeaddikti? Alkoholisti? Mitä jos olenkin vain äidinvaistoton sattuman kaupalla lisääntyvä yksilö? Tai mitä jos hemmottelen lapseni piloille? Entä jos saan myöhemmin lapsia, voinko rakastaa heitä tasapuolisesti, aiheuttamatta sisarkateutta? Mitä jos tulen hulluksi? Mitä jos lapseni vihaa minua jo syntyessään?
Tietysti toivon, että voisin taata ja suoda lapselleni hyvän lapsuuden, niin kuin minä olen saanut. Silti, ajoittain ajatus minuun liimautuvasta ihmisestä, jota en pääse hetkeksikään karkuun, joka on pala minua, lopun ikääni, ahdistaa. Siis todella ahdistaa. Jo ajatus siitä, että kutsuisin itseäni äidiksi tuntuu hassulta. Ja H. saa isän tittelin! (Kielsin H:ta kutsumasta minua äidiksi, kun olemme kahden. Minä olen muutakin kuin äiti, sitten joskus ainakin.)

Vaikka raskaus tuntuu ja näkyy varsin konkreettisesti, lapsi ei tunnu todelliselta. Potkiihan se, mutta toistaiseksi se on minulle vain kasvoton lihamöykky (älkää käsittäkö väärin, rakas sellainen!) joka painaa keuhkoja ja virtsarakkoani. Ja venyttelee. Vauvan tuloon on helppo valmistautua, mitä tulee materiaalisiin hankintoihin. On helppoa ostaa vaunut, vaatteita, pinnasänky, tuttipulloja etc, mutta itse vauva.... Miten sen tuloon voi valmistautua? Sydänäänet kuulostavat kohisevalta hevosenlaukalta ja liikkeetkin vain näkyvät vain pullistumina & tärähdyksissä pinkeässä nahkapallomahassani. Voiko jotakuta ihan oikeasti rakastaa niin paljon, että sattuu?

Odotan synnytystä, mutten vielä koe olevani valmis siihen (eikä Aarre eritoten ole valmis). Voin vain sanoa sille, että kaksi kuukautta, sitten tervetuloa ja toivoa, että korvat eivät ole lukossa. Yritän valmistautua, henkisesti ja fyysisesti. Mutta kuitenkin saan sian säkissä  -  odotan, mutten tiedä, mitä odottaa.

9 kommenttia:

  1. muistan niin noi hetket kun sitä aina stressas kaikkea ehkä näin jälkeen päin ajateltuna turhaakin asiaa.muistan eräänkin yön alkuraskaudesta kun heräsin hillittömään paniikkiin että en mä haluukkaan olla raskaana..:D sillon ei kyllä naurattanut..mut sitä vaan kasvo ennen synnytystä ja paria vkoa ennen ei enää jaksanu stressaa edes sitä synnytystä jna hyvin on neidin kanssa mennyt vaikka hoitotaitojakin tuli epäiltyä:)

    VastaaPoista
  2. On jotenkin "helpottavaa" lukea nyt, kun on jo oman lapsensa saanut, odottavien äitien blogeja. Silloin kun itse odotin niin luin saman aikaisesti vain yhtä blogia, joka odotti esikoistaan. Mutta siis pointtina oli se, että on "mukava" kuulla, että myös muilla pyörii samanlaisia ajatuksia kuin mitä mulla oli mielessäni viime vuoden lopulla.Huolehdin silloin samoista asioista, mutta nyt, vähän vajaa kolme kuukautta synnytyksen jälkeen tiedän, että lapsellani ei voisi olla parempaa äitiä kuin minä. Ja tiedän että Ilias rakastaa ja tulee rakastamaan mua yhtä paljon kuin mä sitä :)Ja mä uskon kyllä, että sulle tulee käymään aivan samalla tavalla :) Vaikutat sen verran fiksulta ja huolehtivaiselta naiselta, että ei lapsesi olisi parempaa äitiä voinut toivoakaan :)

    VastaaPoista
  3. Mä eilen illalla mietin noita potkuja, liikkeitä ja kääntymisiä. Tyypillä on hikka ja mä tiedän senkin heti. Välillä se kutittaa jo sormillaan mua, mikä on ihan friikki tunne. Oon sen kanssa päivästä toiseen, tunnista toiseen ja lähestulkoon minuutti minuutilta voin aistia halutessani mitä sille kuuluu: nukkuuko, onko hereillä. Sen voi jopa herättää!Silti vaikka kuinka yritän miettiä, että alhaalla on pää, sivussa jalat jä kädet ja toisella puolella selkä, en onnistu saamaan kasaan kokonaista vauvaa. Melkein tuntuu, että olen turtunut liikkeisiin ja en ymmärrä yhtään, että jotain siellä on. Tiistaina kuunneltiin sydänäänet, ne ei herättänyt mussa kauheana mitään extratunteita enkä ole ultrassakaan itkeskellyt että tuossako se nyt on. Jotenkin melkein pelottaa, että miten mä sitten suhtaudun kun se on ulos musta, onko se yllätys että se on VAUVA.Ja ymmärrän hyvin, että sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa ettenkö haluaisi ja rakastaisi tyyppiä jo nyt, se vaan on niin konkreettisesti osa mua liikkeineen, että välillä sen unohtaa ettei se ole aina siellä sisällä.

    VastaaPoista
  4. Mulla on ollut ihan samanlaisia pelkoja raskauden aikana. Ja vieläkin joskus päähän tulee ajatus, entä jos olenkin huono äiti. Enkä omaakkaan minkäänlaisia äidinvaistoja. Ja mulla sentään on jo laskettu aika ohitettu ja lapsi voi syntyy koska tahansa. Mutta, ei mua nyt enää samalla tavalla kamalasti pelota. Mua on kuitenkin tosi paljon auttanut puhuminen kavereiden kanssa, joilla on jo lapsia. Ja mua on helpottanut tosi paljon se kun mä ajattelen, että jokaisella esikoisen saavalla on ihan samanlaisia pelkoja oli ne sitten parikymppisiä tai neljäkymppisiä. Että, ei se pari lisävuotta tekis yhtään sen valmiimmaks.Ja vaikka mä kovasti odotan jo, että saan viimein lapseni syliini ei musta se lapsi tunnu täysin todelliselta vieläkään. Tai se on vaan tosi vaikee kuvitella, että kohta se ei ookkaan mahassa vaan ihan oikeesti mun sylissä. Ei sitä vaan pysty käsittämään. Ja sit kun se on sylissä on varmaan vaikee ymmärtää, että se pieni ihminen on oikeesti ollut sun mahassa. :D Ainakin kuvittelisin näin.

    VastaaPoista
  5. Mullakin pyöri samat asiat päässä koko raskauden. Pari viikkoa ennen synnytystä päätin lopettaa stressaamisen ja odottamisen kokonaan (taisi olla vähän luovuttamisen makua, tulin jo ennen laskettua aikaa siihen tulokseen, ettei se synny ikinä) ja keskityin vain siihen hetkeen. Mulla meni melkein viikko synnytyksen jälkeen ennen kuin tajusin, että se on todella vauva ja että se on todella MEIDÄN :D

    VastaaPoista
  6. Jotenkin taas helpottavaa kuulla, että muutkin läpikäyvät samoja tunteita ja ajatuksia. Vaikka mulla on kavereita, jotka on samaan aikaan raskaana, on kuulumisten vaihto lähinnä aamupahoinvoinnista paasaamista. Siksi onkin niin ihanaa, että tätä lukevat samassa tilanteessa olleet ja olevat ihmiset. Kiitos! :)Elsa (Oi mutsi mutsi) kiteytti munkin ajatukseni aika hyvin. Vauva on pelkkää kohinaa, potkuja, pää jossain, peppu jossain, muttei kuitenkaan tunnu kokonaiselta vauvalta.Sinin vauvakuulumisia mä odotankin innolla, on jotenkin helpottavaa saada edes vähän osviittaa tulevasta, että mitä meillä onkaan edessä. ;)

    VastaaPoista
  7. On jännä lukea miten olet kasvanut tämän koko ajan aikana siihen, että teille on tulossa oma lapsi, vauva, aarre. Kyllä se vaan taitaa pitää paikkansa että siihen kasvetaan :) Itse ihmettelen näin 25 vuotiaana, että koenko koskaan olevani valmis hankkimaan lapsia. Alkaa tuntua siltä, että koen itseni aina jotenkin "liian nuoreksi". 30 vuotiaanakin mietin vielä, että enhän minä vielä. Meneeköhän se elämä sitten ohi.. :/

    VastaaPoista
  8. Nabikissu, jos yhtään lohduttaa, voin kertoa, etten todellakaan ollut valmis edes harkitsemaan lapsen tuloa, kun sain kuulla. Jotenkin vaistomaisesti sitä alkoi kuitenkin järjestää elämäänsä uudestaan ja henkisesti valmentautua sen tuloon. Useimmilla naisilla tuntuu olevan syynä lastensaannin lykkäämisen väärä mies. Minun suhdettani H:hon on täälläkin spekuloitu useampaan kertaan, kuinka se on niin nuorta ja naiivia uskoa, että tämä kestää. Miksi kymmenen vuotta myöhemmin tilanne olisi toinen? Jos rinnalla on oikea ihminen, tulee ajastakin oikea, vaikka sitä ei suunnittelisikaan.

    VastaaPoista
  9. Voi kyllä jotain voi vain rakastaa niin paljon että sattuu! Rakkaus lapseen on niin kummallista, ihmeellisempää kuin rakkaus omaa rakastaan kohtaan.Voi et ole ainoa kysymystesi kanssa, kun pohdiskelet mitä sitten jos itsellesi käy jotain? Käyn yhä samaa vaihetta, vaikka jo toistamiseen. Monesti mietin, että mitä jos minulle sattuu jotain, miten lapseni pärjäävät, kuka heitä hoitaisi.. Kuulostavat hölmöiltä kysymyksiltä, mutta silti niitä miettii ja pohtii.... Täällä suunnalla on kommenttien osalta ollut hiljaiseloa, koska väsymys on ottanut ottaan (kiitos alenevien hemoglobiiniarvojen..). Lukemassa oon kyllä käyny melkein joka ilta :)Blogisi ei ole menettänyt makuaan, päinvastoin, pieni muutos; Vautsi! :)

    VastaaPoista