Social Media Icons

torstai 21. huhtikuuta 2011

Miltä tuntuu olla raskaana?

Ei kommentteja , Share It:

Kuva Googlen kuvahaulla

Olen yrittänyt säännöllisin väliajoin kirjoitella raskauskuulumisistani, ja niistä toivotaankin koko ajan enemmän tekstiä. Tuntuu, että olen sanonut kaiken, vaivoista ja fiiliksistä, raskauden kulusta jne. Varsinaisista raskauskuulumisista on mahdottoman vähän jotenkin ammennettavaa. Onhan tämä tähänastisen elämäni suurin mullistus, ja mielessä melkein joka hetki, mutta kaikkia tunteita on vaikea pukea sanoiksi, valitettavasti.

Koska blogiani lukee paljon vauvakuumeilijoita ja raskaaksi halajavia, päätinkin tehdä postauksen siitä, miltä tuntuu olla raskaana, silläkin uhalla että toistan itseäni ja tekstejäni.

Käsitykseni odotusajasta joutuivat törmäyskurssille todellisuuden kanssa heti alkuunsa. Jenkkileffoista ja yleisistä puheista olin saanut käsityksen, että raskausaikana voidaan vähän huonosti aamuisin, hehkutaan kaupungilla ja saadaan kaunis, pinkeä, pieni, söpö pallomaha joka uppoaa muuhun vartaloon kauniina osoituksena hedelmällisyydestä. Olin myöskin aina kuvitellut, että raskauden voisi jollain tapaa heti aistia  - että tuntisi nahoissaan (syypäänä tietysti kuuluisa äidinvaisto) heti hedelmöittymisen aikaan, että kehossa tapahtuu jotain ihmeellistä, jotain erilaista. Potkujen ajattelin olevan hymyn huulille nostattavia, iloisia pieniä rakkaudenosoituksia, joita syntymätön lapseni minulle jakelee silloin tällöin. Vaan väärässä olin.
Ennen kuin tein positiivisen raskaustestin, tiesin, että kehossani on jotain kummallista, jotain vialla. Olin huonovointinen koko ajan, mutta varsin kummallisella tavalla. Se ei tuntunut flunssalta, minua ei oksettanut varsinaisesti, enkä juurikaan oksentanut. Minua oli vaivannut epämääräisen pöhkö olo jo jokusen viikon, etova olo. Jotkut hajut (esimerkiksi juustotiski, kalatiski kaupassa) saivat minut kakomaan tyhjää. Tunsin oloni väsyneeksi, ja minua vaivasivat kuukautiskipuja muistuttavat alavatsakivut, jotka eivät ottaneet lähteäkseen. Vasta saatuani muutamia leikkimielisiä heittoja aamupahoinvoinnista ja äitini kysyttyä kuukautiskierrostani, päätin ostaa raskaustestin, vain sulkeakseni sen vaihtoehdon pois. En edes osannut jännittää testin tekemistä, sillä odotin sen olevan negatiivinen. Kyllähän minä tietäisin, tuntisin sen nahoissani, jos olisin raskaana. Kun testitikkuun ilmestyi kaksi viivaa, en ollut uskoa sitä todeksi. Tämä ei tapahdu, ei minulle. Tämä ei voi olla totta. Ostin testin, ostin toisen. Positiivinen, positiivinen. Juoksin kotini vieressä sijaitsevaan neuvolaan kysymään ohjeita, kysymään lähetettä verikokeeseen, jossa varmennettaisiin, että minä todella olen raskaana. Sellaista ei kuulemma tarvittaisi, apteekin testitikut ovat varsin luotettavia. "Positiivinen on positiivinen".
Jotenkin alusta lähtien tunsin suurta onnea tästä yllätyksestä. Minä pelkäsin, minä panikoin, minä ahdistuin, mutta silti, minä olin onnellinen. 0,5g painava solukimppu asutti minun vatsani, odottamatta, yllättäen. Se sama solukimppu täytti ajatukseni, minä ajattelin sitä rakkaudella. Vaikkei se muistuttanut vielä edes katkarapua yksityisellä lääkäriasemalla tehdyssä ultraäänitutkimuksessa, se mielestäni jotain niin kaunista, niin pientä ja haurasta, jotain niin rakasta.
Vielä vähän ennen raskauden puoliväliä (rv 20+0), tunsin oloni epävarmaksi. Onko siellä ketään? Kuuleeko kukaan? Ennen kuin liikkeet alkavat tuntumaan, ei mikään tunnu todelliselta. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä en saanut minkäänlaista konkreettista todistetta siitä, että vauvani voi hyvin. Tai alkio oikeastaan. Minulta mitattiin verenpaineet, paino ja hemoglobiini. Kysyttiin, missä haluan synnyttää. Minä voin ihan hyvin. Mutta entä se lapsi? Miten sen hyvinvoinnista saadaan tietoa? Ei siinä vaiheessa, neuvolassa ainakaan, mitenkään. Piti vain toivoa parasta. Ettei kyseessä ole tuulimunaraskaus tai kohdun ulkopuolinen raskaus. Ja toivoa, ettei raskaus päättyisi keskenmenoon. Tunne siitä, ettei voi itse vaikuttaa oikeastaan millään tapaa raskauden kulkuun tekee voimattomaksi. Kehittelin kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, kuinka maksalaatikko on tappanut lapseni, kuinka se viime maanantainen vatsakipu merkitsikin keskenmenoa. Öisin vessassa käydessäni yritin bongailla veritippoja. Mutta ei, itse en juurikaan voinut lapsen hyvinvointiin vaikuttaa. Ei auttanut kuin odottaa. Vielä kahden ultraäänitutkimuksen ja kaksien sydänäänikuuntelukertojen jälkeenkin olo oli epäuskoinen. Kaikki tuntui niin hauraalta. En uskaltanut puhua raskaudesta, etten vain manaisi sitä ja saisi keskenmenoa. Neuvolakäyntien väliin mahtui kuusikin viikkoa. Kuusi viikkoa minä laskin päiviä, odotin käyntejä kuin kuuta nousevaa. Ja kun käynnin aika tuli, tunsin tarvitsevani enemmän. Enemmän tukea, enemmän keskustelua. Toivoin, että joku kysyisi, mitä minulle kuuluu, mitkä ovat mun fiilikseni. Sen sijaan mitattiin verenpaine ja paino ja passitettiin pihalle.

Vasta miltei kolme kuukautta raskaustiedon jälkeen tunsin ensimmäisiä, hentoisia liikkeitä. Ne tuntuivat höyhenenkevyeltä kuplinnalta tai perhosen siiven hipaisulta, joiden oikeastaan kuvittelin olevan vain mahassa kiertävää ilmaa, kunnes neuvolassa valistettiin, että kyse on luultavasti ensimmäisistä, pienistä potkuista. Vauvalla on vielä noilla viikoilla niin paljon tilaa liikkua, että liikkeet eivät vielä tunnu selvästi. Ensimmäiset selvät potkut sen sijaan... Tökätkääpä kielellä poskeanne nopeasti ja voimakkaasti. Siltä se tuntuu. Ajan myötä ne ovat vahvistuneet niin, että koko vatsa tärähtelee vauvan liikkuessa. Liikkeet vahvistuvat ajan myötä, ja kohdun kasvaessa (kohdun korkeuden noustessa), vauvan ollessa nk. raivotarjonnassa (pää alaspäin) potkut suuntautuvat kylkiluihin ja palleaan, mikä on tietenkin varsin riemukasta. Minun vauvani tuntuu olevan yökiitäjä, joka pitää nykyisin muakin valveilla öisin. Liikkeet ovat niin selviä, vauva venyttelee, kääntää kylkeä. Vauva painaa joka paikkaa, niin että mikään asento ei tunnu hyvältä. Yöunien laatua ei myöskään paranna jatkuva vessahädän tunne, kun kohtu painaa virtsarakkoa niin, ettei se tyhjene kunnolla.


Tässä on aika hauska ja todenmukainen video siitä, miltä näyttää kun vauva potkii ja liikkuu.

Lyhyt tiivistelmä oireistani ja fiiliksistäni raskausaikana kuuluu näin...

Ensimmäinen kolmannes (rv 0-13) oli täynnä epäuskoa, pelkoa ja toivoa. Pahoinvointia, jatkuvaa vessahädän tunnetta, janoa, nälkää. Epämääräinen olo vaivasi, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Toinen kolmannes (rv 13-27) oli varsin energistä aikaa. Vauvan tuloon saattoi jo uskoa, mutta liikkeiden loistaminen poissaolollaan vaivasi rv 20 asti. Tunsin oloni reippaaksi ja terveeksi.

Viimeinen kolmannes (rv 27-40).... Pitkästymisen makua. Turvotusta, kolotusta, närästystä. Nivelsärkyjä. Lista tuntuu vain jatkuvan viikko viikolta pidemmäksi. Synnytys alkaa tuntua konkreettisemmalta. Liikkeet ovat vahvoja ja yöuni kevyttä. Lantiossa ja alavatsassa tuntuu ajoittain kovaakin painetta. Virtsarakko tuntuu olevan puristuksissa. Harjoitussupistusten määrä ja voimakkuus kasvavat tasaisesti viikko viikolta. Harjoitussupistus tuntuu pienenä "kouristuksena" ensin ylävatsalla, josta se tippuu alavatsalle tehden sen kivikovaksi hetkeksi, sitten se loppuu kuin seinään. Tällainen kestää n. 0,5-1 minuuttia.

Koko raskausaikani olen lähinnä potenut siis vessahätää ja etovaa oloa. Kuvitelkaa viiden kilon painoinen, koripallon kokoinen kahvakuula painamassa lantiota ja keuhkoja. Siltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Elän elämäni parasta ja onnellisinta aikaa. Siltä tuntuu olla raskaana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti