Social Media Icons

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Aallonharjalta pohjamutiin

4 kommenttia , , Share It:


Karkasimme pääsiäisen viettoon idän suuntaan, H:n isovanhempien mökille, ja siksi eilen en ole postannut mitään. Tänään on ihan tuikitavallinen lauantai, mutta lauantait ja erityisesti sunnuntait ovat minulle tärkeitä virstanpylväitä. Jokaisena lauantaina tunnen jonkilaista haikeutta  -  silloin on kuluneen raskausviikkoni viimeinen päivä. Viikot tuntuvat kuluvan nopeasti. Sunnuntaina meillä juhlitaan pienimuotoisesti ja luen ääneen raskauskalenterin viikkoselostuksen, (keskikäyrällä kasvavan) vauvan viittellisen pituuden ja painon ja aina päivittelen, kuinka laskettu aika vain lähestyy ja lähestyy. 

Torstaina kävin neuvolassa ja ensimmäistä kertaa juttelin pitkään terveydenhoitajani kanssa. Terkkarini kyseli vointini ja liikkeiden sijaan minusta. Kerroin, että välillä poden huonoa omaatuntoa, koska en osaa jokainen hetki olla onnellinen ja iloinen raskaudestani. (Tarkoittaako se sitä, etten ole äidinvaistoinen pakkaus lainkaan?) Pikaisesti korjasin, etten missään nimessä tarkoita, ettenkö haluaisi olla raskaana, mutta että ajoittain raskaus tuntuu... Raskaalta. Etten jaksa iloita alituisesta pissahädän tunteesta tai närästyksestä. Terkkarini nyökytteli ymmärtäväisen näköisenä ja kyseli parisuhteestani, isän tunteista ja tuesta.
Minulle tuli hyvä mieli, kun hän kehui asennettani ja sitä, että voin keskustella tunteistani avoimesti ja rehellisesti  -  niin moni kuulemma häpeää kielteisiä tunteitaan ja patoaa niitä sisälleen aiheuttaen itselleen vain enemmän ahdistusta ja masennusta. Hän myös totesi, että meidät pari kertaa tavattuaan uskaltaa arvella, että parisuhteemme on keskusteleva ja vakaa, sellainen, jossa omien tunteiden ja ajatusten ilmaisemiseen kannustetaan ja jossa toista tuetaan. Kyynel vierähti poskelleni, kun hän sanoi, että on hyvä, että lapsemme syntyy näin vakaaseen ja hyvään parisuhteeseen. 

Terveydenhoitajani kanssa keskustelua tajusin, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja niistä keskusteleminen on suotavaa. Pelkäsin aiemmin, ettei minua ymmärrettäisi, että minua pidettäisiin hirviönä, jos kehtaisin edes blogissani anonyymisti myöntää, miltä minusta oikeasti tuntuu. Pelkäsin, että olen jotenkin huonompi, koska en osaakaan aina rakastaa vartalossani tapahtuvia muutoksia (lue: painonnousua ja raskausarpia). Ennen tämän blogin aloittamista vastasin aina hymyillen, kun joku kysyi raskaudestani, mutta yksin ollessani tunsin olevani tavattoman ahdistunut ja onneton. Ajattelin, että suunniteltu raskaus olisi helpompi, että asioita olisi lapsen yrittämisen aikana ehtinyt ajatella niin paljon, ettei mikään enää yllättäisi. Tosiasiassa, tässä ei ole mitään, mihin voisi ennalta valmistautua tai varautua. Kaikki muuttuu, kaiken täytyy muuttua, ja raskauteen & vauvan tuloon valmistautuminen on paljon muutakin kuin synnytysoppaita ja söpöjä lastenvaateostoksia. Muutoksella en tarkoita sitä, ettei saa syödä maksalaatikkoa ja että varpaankynsien lakkaaminen on hankalaa. En sitä, että vatsa kasvaa, pullistuu, keho kaikkinensa muuttuu. Koko oma arvomaailma, elämäntavat ja ajatuksetkin joutuvat koetukselle. Kaikki muuttuu, sen pitääkin muuttua. Muutosta kuuluu rakastaa ehdoitta, vanhan kaipuu on itsekästä ja epäkypsää. Näinköhän? Minä odotan muutosta, minä pelkään muutosta. 
Minä olen luopunut ajatuksesta esittää onnetonta tai onnellista muiden iloksi. Minun raskausajan vaivoista valittamiseni ei tee kenestäkään lapsettomasta odottajaa, enkä minä jaksa valehdella, että aamupahoinvointi olisi toivottu vieras. Kun saan ajoittain rypeä itsesäälissä, nyyhkiä ja parkua, oikeasti suoda ne hetket, ne kielteisetkin tunteet itselleni, tunnen minä oloni parhaimmillani entistä parhaammaksi. 

Minä olen äärettömän iloinen ja onnellinen raskaudestani (ainakin suurimman osan aikaa), mutta tarvitsen ne itkut ja potkut, kaiken sen itsesäälin ja huonon olon. Se tekee minusta ihmisen, ei vain raskaana olevaa naista, joka odottaa niinkuin muut haluaisivat minun odottavan.

4 kommenttia:

  1. Tykkäsin tästä! Hyvin sanottu, joka sana. Raskaus on tunteellista aikaa, kaikenlaisten tunteiden, eikä niitä todellakaan saa padota sisälleen. Mä huomaan että jos yritän pidättää kyyneliä silloin kun surettaa, purskahdan itkuun myöhemmin jostain pikkujutusta ja vuodan kerralla kaiken mistä olen ikinä tuntenut pahaa oloa ja padonnut sen sisään. Ihanasti puhuit(te) parisuhteesta, oikein tuli hyvä mieli itselläkin :) Meidänkin perheessä pitäisi vähän opetella tuota asioista keskustelemista, mä tuppaan välillä olemaan sellainen etten puhu enkä kysele... Pitäisi, pitäisi jutella ja jakaa tunteita, kertoa mikä painaa ja kysyä mikä hätänä. Jatkakaa samaan malliin, olette esimerkkinä meille muillekkin :)J

    VastaaPoista
  2. PS: Blogin uusi nimi on tosi hyvä keksintö, ja muutkin uudistukset, hyvältä näyttää :)J

    VastaaPoista
  3. Minä sain siskoltani esikoista odottaessani pari Väestöliiton toimittamaa kirjaa - tai vihkosta: Äidin kielletyt tunteet sekä Vekaravihkonen. Etenkin tuo ensimmäinen oli ainakin minulle ihan hyödyllistä luettavaa. Ei mitään maatamullistavaa tekstiä, mutta käsittelee melko laajasti äitiyteen liittyviä myyttejä ja odotuksia ja vertaa niitä todellisuuteen.

    VastaaPoista
  4. Vaikka raskaus meillä oli täysin suunniteltu ja odotettu asia, niin kyllä tässä matkan varrella niiiin monet monet asiat ovat päässeet yllättämään - niin kehon muutoksien kuin syvällisempien muutoksien muodossa, mitä lapsen saaminen tuo koko elämään. Ja itkut ja potkut on täälläkin tuttuja, vaikken niistä taida paljoakaan blogiini vuodattaa. Itselläni ainakin on tuttua myös sellainen yleinen ahdistus/ haikeus/ epämääräinen surullinen tai huono olo, jollaista en ole kokenut ennen raskautta. Eipä ole vielä selvinnyt tarkkaan, mitä asioita tuo olo yrittää sisälläni työstää, mutta olen päättänyt, että tuokin on aivan normaalia. ;)

    VastaaPoista