Social Media Icons

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Vanhemmat... Eiku tulevat isovanhemmat

3 kommenttia , Share It:





Tänään ollessani yksin ovikello soi. Anoppi seisoi oven takana kädessään muovipussillinen vauvanvaatteita, jotka hän oli löytänyt kirpputorilta. Kun H:n vanhemmat saivat kuulla raskaudesta, he eivät todellakaan olleet innoissaan. Vatvoimme kysymyksiä tulevaisuudesta ja heidän mielestään ainoa järkevä ratkaisu olisi raskaudenkeskeytys. Joskus mietinkin, että pääsisi helpommalla, jos vaan yksinkertaisesti keskeyttäisi raskauden, juuri niin kuin he halusivatkin. H. oli armeijan harmaissa  viikot ja minä olin tuolloin kovan painostuksen alla. "Abortti. Abortti. Abortti. Ei ole muuta vaihtoehtoa". Uutista kuukauden päivät sulateltuaan he alkoivat viimein leppyä, hyväksyä asian. Sen jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. Asiasta ei yksinkertaisesti puhuttu. Ollenkaan. Nykyään appivanhempani ovat innoissaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan ja odotuksesta voidaan puhua avoimesti, mutta silti ajoittain muistan, miten kauheaan sävyyn asiasta keskusteltiin. On suorastaan liikuttavaa, miten innoissaan he ovat. Anoppi toi toista kertaa ison kasan vauvanvaatteita (joita en kaikkia kuvannut, lähinnä valkoisia bobeja) ja aina täällä ollessaan hän varovaisesti työntelee vauvanvaunuja. Appiukkoni taasen innoissaan kokosi H:n kanssa pinnasänkyä ja innoissaan juttelee taloyhtiömme vaunukellarista.
Omat vanhempani ovat alun alkaen suhtautuneet asiaan myönteisesti. Isäni, entinen ammattisotilas, liikuttui uutisesta kyyneliin asti. Hänen avovaimonsa intoilee ehdottomasti kaikkein eniten, soittelee ja kyselee kuulumisia, ja joka neuvolakäynnin jälkeen on päivityksen paikka. Äitini ja hänen miehensä ovat varovaisesti innoissaan, ostelevat vaippoja ja vuodevaatteita.
Nykyään raskaudestani puhutaan perhepiirissä enemmän ja avoimemmin. Joka hetki olen lähempänä laskettua aikaa, ja jokainen hetki tuntuu vapauttavammalta. Se ei mene rikki, ehkä. Tämä on ihan oikeasti totta, koko ajan vain enemmän. Maaliskuuta elettäessä kesäkuu ei tunnukaan enää niin kaukaiselta. Ehken olekaan ollut ainoa, joka on ollut varovainen, en ainoa, joka pelkää iloita tai toivoa. Vauvan isovanhemmat odottavat kanssamme. Hiljaa, varoen, mutta hetki hetkeltä avoimemmin.




PS. Ajoin tänään inssin, toista kertaa, ja pääsin läpi! Siksipä sainkin isältäni ja hänen avovaimoltaan lahjaksi ihan oman auton. Kiitin ja lupasin jättää sen ennakkoperintönä Aarteelle, (oli hän sitten tyttö tai poika) koska jokainen pieni onnellinen lapsi tarvitsee oman pienen muoviautonsa.

3 kommenttia:

  1. Ihanaa että isovanhemmat jakavat pienen Aarteen odotuksen kanssanne! Minusta on ainakin ihanaa kun tietää, että jos jotain ikinä tuleekin, on minulla tukiverkostoa ihan omasta lähipiiristä. Ja kivahan se on, että omat läheiset ovat kiinnostuneita omasta sekä masuasukin kuulumisista. Saa olla kerrankin luvallisesti se "perheen" keskipiste :) Koska pian se keskipiste on sitten se pieni nyytti <3Onnea inssin läpi pääsystä! Nyt sitten varovaisesti treenaamaan ja saamaan ajotuntumaa. Jos tuntuu, että turvavyöt ahdistavat, on olemassa raskaana oleville "lisäosa", joka on myös turvallisuuden kannalta ihan pätevä ostos. Lastentarvikkeita myyvissä liikkeissä on sellaisia.Itse ajoin autoa ihan viimiseen asti, olisin voinut ajaa synnytyslaitoksellekkin kun hetki tuli lähteä, mutta kaveri lupas meidät kuskata koska ei haluttu omaa autoa jättää sinne parkkiin turhaan. =)

    VastaaPoista
  2. Niimpä! Näin ison asian kanssa olisi kamalaa olla yksin. Nautin vielä tästä huomiossa paistattelusta kun voin, kohta on Aarre kaiken huomion kohteena.. :)Mä olin autokoulun kirjoilla kaksi vuotta, joten tää oli vähän "oli jo aikakin"-kokemus. Aarre potki koko ajan ja myllersi tosi alhaalla virtsarakon päällä. Sä taidat olla aikamoinen kivusietäjä, mä varmaan kiljuisin ja huokailisin dramaattisesti takapenkillä...

    VastaaPoista
  3. Kyllä mä kipua kestän, mutta ei mulla sellasia edes ollut sillon kun synnärille lähettiin. Mulla meni lapsivedet 41 tuntia aiemmin ennenkuin tyttö saapui edes maailmaan :) Supistuskivuista kärsin 17 tuntia, epiduraalin voimalla. Mulla oli siis pitkä synnytys, ja odottelu oli osastolla (sen jälkeen kun vedet oli 15 tuntia aikaisemmin kotona menny) pitkästyttävää ja puuduttavaa. Mieluummin oisin kärsinyt niistä kivuista ja päässyt nopeammin tositoimiin :D

    VastaaPoista