Social Media Icons

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Perhevalmennuksesta

9 kommenttia , , , , Share It:




Juteltuani H:n kanssa perhevalmennuskokemuksesta sain tunteitani tuuletettua. Ehkä hänen tapansa odottaa on vain erilainen kuin toivoin ja minun pitää vain elää asian kanssa. H:n tapa rakastaa on tuoda kaupasta lempileikkelettäni ja lakupatukka. Hänen tapansa odottaa on hymyillä ja hyväksyä. Hän kiltisti kuuntelee vuodatustani, muttei varsinaisesti intoile tai tee hankintoja niin kuin minä. Hän hieroo jalkojani, jos pyydän kauniisti. Huomaan silti hänen puhuvan yhä enemmän vauvasta. Perhevalmennuksessa meidän piti kirjoittaa kirjeet Aarteelle. H. kirjoitti omaansa että "vähän huolestuttaa, että osaanko hoitaa sinua ja olla hyvä isä, en osaa olla itsevarma ja luonteva niin kuin äitisi joka on kuin vanha konkari". Kyllä siinä meinasi tulla iso kyynel! Ehkä kovan kuoren alla onkin oikea rakkauspakkaus...

Kokemukseni perhevalmennuksen ensimmäisestä kerrasta oli varsin positiivinen. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tällaisessa tilanteessa ja olisi ylimielistä väheksyä perhevalmennuksen tarkoitusta tai siellä käsiteltyjä/käsiteltäviä asioita. Puhuimme pääasiassa vanhemmuudesta ja vauva-arjen odotuksista. Ja imetyksestä. Itse olisin voinut koko ajan äänessä, mikä ei tietystikään minut tuntevia hätkähdytä lainkaan, mutta muut olivat varsin hiljaisia. Valmennuksessa oli 7 pariskuntaa, joista meidän (minun) lisäksi äänessä oli yksi. Kaikki muut olivat meitä vanhempia, ehkä arviolta 25-30-vuotiaita, ja tuntui, että he suhtautuivat heti ensisilmäyksellä meihin kummallisella tavalla. Kuitenkin kun avasin suuni ja kommentoin, sain osakseni nyökkäileviä päitä ja myöntelevää muminaa. Kaiken pitää muuttua kun vauva syntyy, sehän on selvä. Mutta miten paljon kaikki oikeasti muuttuukaan? Pystynkö enää keskustelemaan muusta kun pikkuvauvani ummetuksesta, oikeaoppisesta imuotteesta ja kestovaippojen valioyksilöistä? Ovatko facebook-päivitykseni vastedes täynnä yksityiskohtaista selontekoa synnytyksen etenemisestä tai maidonnoususta? 
Katsoimme videon, "Riittävän hyvä vanhemmuus" jonka jo olin nähnyt opiskellessani lastenohjaajaksi (not my cup of tea, luovutin ensimmäisen vuoden jälkeen). Pohdin tietenkin varhaista vuorovaikutusta ja vanhemmuutta eri perspektiivistä kuin viimeksi videon nähdessäni. Mieltäni jäi vaivaamaan lastenpsykiatrin sanat videolla "riittävän hyvä vanhempi tarjoaa luonnostaan pieniä pettymyksiä lapselle päivittäin". Jos riittävän hyvään vanhemmuuteen pitää pyrkiä, niin entä jos onnistunkin vanhempana keskinkertaisesti? Tarjoanko lapselleni pettymyksen tunteita koko ajan? Mitä jos vauva huutaa yöt läpeensä, koska minulla on harvinaisen hyvät unenlahjat? Mitä jos unohdan laittaa itkuhälyttimen päälle ja raukka huutaa parvekkeella naama punaisena tuomiopäivään saakka? Mitä jos se inhoaa äidinmaitoni makua?
Perhevalmennuksen muut osallistujat olivat pääasiassa niitä täydellisen hehkuvia äitejä uusine Emmaljungineen, joita alun alkaenkin pelkäsin. Tunsin alemmuskompleksin nostavan päätään. Kaikilla muilla tuntui olevan sievä ja täydellisen pyöreä maha ja pienet tikkujalat. Havahduin monta kertaa tuijottelemasta turvonneita reisiäni. Raskauden kehooni tuomat muutokset ovat aika ajoin melko vaikeita hyväksyä. Kaiken lisäksi huomasin raskausarvet jenkkakahvoissani ovat lisääntyneet kuin hattivatit ukkosella.
Asiasta kymmenenteen, olen alkanut pohtia imetystä. WHO:n suositushan on 6kk ikään saakka täysimetystä, ja jos kaikki sujuu hyvin, aion minäkin imettää mahdollisimman pitkään. Se on ilmaista, ja jos se sujuu, niin varsin helppoa ja vaivatonta. Ei tarvitse pestä tuttipulloja ja miettiä oikeaa lämpötilaa. Yöllä ei tarvitse lähteä vaeltamaan keittiöön (niin kuin meidän kaksiomme länsisiipeen olisi pitkäkin matka...), koska tarvittava materiaali on aina lähellä ja käytettävissä. Minä siis rukoilen ja tanssin tiipiin ympärillä tissitanssia, että imetys sujuisi hyvin ja vaivattomasti.

9 kommenttia:

  1. tanssin tiipiin ympärillä tissitanssia:D:D

    VastaaPoista
  2. meillä oli perhevalmennuksessa vähän sama juttu, eka kaikki 8 muuta pariskuntaa (kaikki yli kolmekymppisiä) kattoivat hieman vinoon, mutta kyllä ne sitten kuunteli ja nyökytteli myös meidän ajatuksille :)

    VastaaPoista
  3. Meillä alkaa perhevalmennus TÄNÄÄN! :) Vähän jännittää, eikä meillä tuo miespuolinen näytä olevan kovinkaan innoissaan! :D Oli kiva lukea kokemuksiasi ekasta käynnistä.- Anna ja pikkumöykky 19+5

    VastaaPoista
  4. Jensku, joskus on hauska näyttää pitkää nenää. Vaikka on kymmenen vuotta nuorempi, ei se tarkoita, että olisi hätiköivä ja epäkypsä teini. :) Kiva, että teillekin jäi positiiviset fiilikset perhevalmennuksesta!Anonyymi, muakin jännitti ihan sairaasti, en yhtään tiennyt mitä odottaa valmennukselta. Me ainakin istuttiin kovilla puutuoleilla ringissä, joten kannattaa laittaa mukavat vaatteet päälle. :) Tsemppiä ekalle kerralle!

    VastaaPoista
  5. Meillä perhevalmennuksessa minäkin olin se joukon nuorin, suurinosa osallistujista oli hienoine gucci kamoineen ja mies rinnalla jolla oli erittäin rypyttömät ja siistit vaatteet päällä, kun taas meidän isäntä oli niissä remuisissa lempifarkuissaan ja minä myös lempiodotusvaatteissani. alemmuuskompleksi oli huomattavaa myös täällä. Parin kerran jälkeen onneksi se kaikkosi, koska minä uskalsin olla äänessä ja kysyä, juuri niitä kysymyksiä joita moni muukin siellä pohti, mutta ei uskaltanut suomalaiseen tapaansa suutaan aukaista. Silloin huomasin, että ei minua ryhmässä ainakaan väheksytty, moni antoi kiitosta katseellaan kysymyksistä.Moni asia oli minulle silti tuttua, koska olin siskoni mukana ollut hänen valmennuksissaan (koska odotti yksin lastaan) ja myös ammattini kautta (lähihoitaja). Joten kysyin moniakin kysymyksiä, joihin oikeasti tiesin vastauksen, mutta halusin muittenkin saavan siihen vastauksen, koska olivat asioita joita silti pohdin päivittäin.Voin kertoa, että lapsen syntymän jälkeen se tunne sinun ja lapsesi välillä, on jotain niiin suurta, että et pysty sitä edes vielä kuvittelemaankaan. Se tunne pitää huolen siitä, että lapsi ei huuda tuomiopäivään asti siellä parvekkeella vaikka et olisi muistanut itkuhälytintä päälle laittaa. Sinut valtaa tunne, joka sinut pakottaa joka viides minuutti käydä tarkistamassa, miten lapsesi voi. Öisin heräät lapsesi pieneenkin ääneen, jos et ole päihteiden,lääkkeiden vaikutuksen alainen.Luonto on pitänyt huolen, että synnytyksen jälkeisetkin hormonimyrskyt pitävät sinun sidettäsi vielä vahvempana lapseen, sinun tunteesi ovat voimakkaampia kun ajattelet lastasi vähääkään, tai näet lapsesi kuvan. Sillä välin kun oikea vahva tunnesiteesi kasvaa lapseesi, hormoonit tekevät sen puolestasi.Imetys, meillä valitettavasti se onnistui vain kuukauden ajan, taistellen. Tyttö oli pullovauva, hän oli syntyessään niin pieni (ja keltaisuuden vuoksi myös erittäin väsynyt), että ei vain jaksanut imeä kunnolla rinnasta, pullosta tuli helpommin ja maidonmäärää oli helpompi seurata. Vaikka kuinka taistelin rintakumienkin kera imetyksestä, ei se ollut meidän tytön juttu. Itkua lopuksi molemmat huudettiin, minä turhautuneisuudesta ja tyttö siitä kun ei saanut maitoa.Maitoa minulta herui aivan todella paljon, ja rintamaitoa tyttö sai pullosta ensimmäiset 2kk silti, kiitos pakastuksen.Edelleen minua harmittaa suuresti, kun en onnistunut, mutta olen hyväksynyt asian, koska ei tyttöä siihen olisi voinut pakottaa. Nyt siis toivon, että onnistuisin imettämään tämän seuraavan kanssa. Vaikka kovasti mietin miten se onnistuu esikoisen vaatiessa samalla huomiota.Onnistuessaan imetys tuo sinulle sekä lapsellesi vain pelkkää hyvää, joten toivon sydämestäni että onnistutte lapsenne kanssa. Muista rohkeasti pyytää tukea ja apua, jos tunnet vähäänkään avun tarvetta!Se miten kauan imettää tai imettääkö vai ei, ei ole kenekään äidin mitta jonka mukaan pitäisi kenekään äitiyttä laskea. Se on jokaisen oma juttu, se riippuu myös niin paljon eri tekijöistä.Vaikka moni ajattelee, että pulloruokinta olisi jotenkin vaikeampaa, kun pitää pulloja pestä, lämmittää yms. Ei se loppujen lopuksi niin kamalaa ole, päivän rutiiniksi kun pullojen pesun ja keittämisen (keittämistäkään ei tarvitse loputtomiin, ehkä sinne 3-4kk asti) ottaa, hoituu se loppujen lopuksi vaivattomasti.Meillä on kertynyt iso pullo arsenaali, sellaiset 2,5vrk pullomäärä varasto. Jos itse sairastuu esim. niin on hyvä olla tarpeeksi pulloja, että ei tarvitse juuri sinä iltana niitä pestä, vaan voi siirtää sen aamuun. Kunhan muistaa pullot aina heti huuhdella ;)Korvikemaitoja on myös niin eri sorttia, pieniä, isoja pakkauksia, jauhemaista, nestemäistä. Ei sekään kuukausikulutuksessa oikeasti niin hirveästi paina, etenkään ensimmäisen 6kk aikana.Alussa tuntui, että jos ostoskeskuksessa kaivoi pulloa vauvalle esiin, sai murhaavia katseita monilta äideiltä, ja taas esille tuli alemmuuskompleksi. Mutta kun tiesin, että näin oli paras meidän vauvalle, unohdin ne katseet ja keskityin omaan tapaani.

    VastaaPoista
  6. Facebook statuksista, piti hieman naurahtaa, niin ikään itselle kuin lauseillesi. Jos minun viimeistä vuoden status kollaasia katsoo, niin pääosin, karkeasti n.90 % ON vauvajuttuja. Ensin raskausviikkojen vaihtumisesta, sitten lapsen syntymä, uudet neuvolamitat, uudet taidot, uudet vaate/hankinta löydöt lapselle.. Mitään lapsen vatsantoimintaa en siellä mainitse, mutta keskustelupalstoilla niistä kyllä puhutaan. Joten ensimmäisen vuoden aikana huomaat kyllä että haluat jakaa lapsestasi vaikka mitä, sitten se hieman harvenee ja kirjoitat myös päivityksissä mitä sinulle itsellesi kuuluu ;)Näin siinä tod. näköisemmin käy, mutta älä pelästy, se kuuluu tähän hommaan. Jos fb-kavereiltasi alkaa ikäviä, nasevia kommentteja tulla näihin, muista huomauttaa että eihän päivityksiäsi ole pakko lukea ;) Joten älä ota niitä itseesi, missään tapauksessa! Koska on varmasti ihmisiä, ystäviäsi joita OIKEASTI kiinnostaa :)p.s toivottavasti et säiky kun tunnun niin kamalan pitkiä romaanitarina kommentteja kirjoitella sinulle. ;) Mä olen kans kova olemaan aina äänessä ;) Pahaa en koskaan tarkoita :)

    VastaaPoista
  7. Kiitos Miikulainen rohkaisusta! Mä aina innolla odotan, mitä sulla on sanottavaa mun ajatuksista ja teksteistä. Harmi vaan, että kirjoitat niin tyhjentävästi, että jään tuppisuuksi rannalle ruikuttamaan. En oikeasti tiedä enää mitä sanoa. Paitsi iso kiitos! :)Ikävä kuulla että esikoisen kanssa imetys ei ottanut sujuakseen. :( Onneksi kuitenkin osaat asennoitua hyvin! Olen miettinyt, että jos imetys ei suju, niin sitten se ei yksinkertaisesti suju, ja sitten mennään äidinmaitokorvikkeilla ja tuttipulloilla. Ei sille mitään mahda.Olen kuullut joidenkin nuorien äitien sanovan (kavereitani) etteivät he "viitsi" imettää, koska silloin tulee tunne, että vauva on liian riippuvainen ja takertuva. Tällaista en siis ymmärrä.

    VastaaPoista
  8. Kiva että pidät kommentoinneistani. Pidän itse meinaan blogistasi, tästä on tullut ehdoton suosikkini! Osaat kirjoittaa ajatuksesi ja tunteesi niin aidosti, että pystyn omaistumaan niihin todella aidon tuntuisasti. Avaat ihanasti näkökulmiasi asioihin.Moni pinnallinen ihminen on odottaessaan ja lapsen syntymän jälkeen mulle perustellut, että miksi ei imetä, "koska rinnat venyvät, tulee roikkutissit". Mä sitten jaksan aina nauraa kyseisille kommenteille! Kyllä ne jokatapauksessa venyvät, kasvavat jo odotuksessa, vauva ei rintaruokinnassa niitä enään paljoa venytä suuntaan tai toiseen. Maidonnousu sen tekee, ja sekin on niin ihmisestä kiinni, jota ei voi edes ennustaa. Ja tuokin, että on liian riippuvainen, voi voi.. Kyllähän se ihmislapsi on siitä äidistään riippuvainen, oli rintaruokinnassa tai ei. Samanlaista läheisyyttä lapsi tarvitsee silti! Mulle neuvottiin, että ottaa lapsen pelkällä vaipallaan oman paidan sisään, niin että on ihokontaktissa, sekä äidin että isän kanssa. Näin lapsi saa sitä samaa läheisyyttä mitä rintaruokinnassa tuntee.Ja meillä ei kyllä pikkuneiti jäänyt ilman läheisyyttä eikä tule jäämään ilman, aina saanut olla jonkun ihmisen sylissä, niin sukulaisten, ystävien kun mun tai isänsä sylissä. Itse olen saanut hirmu hyvän kasvatuksen äidiltäni, läheisyyteen painottaen. Aina sai mennä äidin syliin, viereen yms. Vielä jopa teini-iässä paras paikka kun itketti oli äidin vieressä hänen halatessa ja olkapäätä vasten itkeä sai aina. Ja siitä läheisyydestä riitti myös nuoremmalle siskolleni, jonka kanssa meillä on n. 2,5v ikäero. Tätä samaa läheisyyttä aion omille lapsilleni tarjota, ja samanlaisen yhtä hyvän äiti-lapsi suhteen haluan omien lapsien kanssa kuin mitä minulla ja äidilläni on.Vielä imetyksestä, jos koet pettymyksen tunnetta, salli ne itsellesi. Älä rankaise itseäsi, pettymykset kuuluvat kuitenkin osana elämäämme, myös tässä asiassa. Mutta älä jää myöskään yksin tunteittesi kanssa, ne on hyvä jakaa jonkun läheisen kanssa, jotta ne saa purettua. Imetys on monille hyvin henkilökohtaista/ intiimi asia, voit jopa huomata sen kun itse opettelet imettämään, vaikka aiemmin et olisi ajatellut että kokisit sen niin. Se on omalla tavallaan niin herkkää, että siinä helposti tuntee monenlaisia tunteita. Joten siksi myös rohkaisen sinua kääntymään avun/tuen puoleen, jos koet sellaista tarvetta yhtään, monet "häpeävät" pyytää tässäkin asiassa apua, koska pelkäävät joutuvansa häpeämään omaa osaamattomuuttaan tai muuta vastaavaa.

    VastaaPoista
  9. Taas täyttä asiaa, Miikulainen! Mitäpä tuohon enää sanomaan. Ollaan samalla aaltopituudella. ;)Hurjan kivaa on, että pidät tästä mun kyhäelmä-blogistani. Kiitos!

    VastaaPoista