Social Media Icons

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Itkua, kiukkua ja potkuja

17 kommenttia , , , Share It:




Varoitan nyt jo teitä. Tämä on huonon päivän postaus.


Nyt on meneillään rv 26+1 ja tänään olimme ensimmäistä kertaa perhevalmennuksessa. H. oli koko valmennuksen ajan hiljaa ja katseli seiniä. Olihan ensimmäisessä tapaamisessa vähän rippikoulutapaamisen tuntua, ryhmäyttämistä ja kiusaantunutta hiljaisuutta, mutta silti toivoin H:n osoittavan edes jonkinlaista kiinnostusta tai innostusta. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ole koskaan ennen ollut jonkun isä tai äiti, kumpikaan ei ole ikinä elänyt vauva-arkea vanhempana. Tämä kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, että toivoin hänenkin ottavan ilolla vastaan kaiken ammattilaisten avun ja neuvot vastaan. Hän usein puhuu, että pelkää, ettei osaa hoitaa vauvaa tai että isyys jännittää  -  silloinhan kaiken järjen mukaan perhevalmennus tuntuisi kivalta jutulta, ei pakolliselta pahalta. Ryhmästä ja valmennuksen sisällöstä jäi itselleni hyvä tunne, mutta avopuolisostani voin tuskin sanoa samaa..
Välillä tunnen odottavani ihan yksin, H. ei ole edes kertonut liiemmin kertonut tulevasta perheenlisäyksestä kavereilleen. Toivoisin hänen olevan enemmän kiinnostunut, lukevan edes sitä odotuskirjasta, jonka neuvolasta sain. Hän odottaa vauvan tuloa kyllä, siitä olen varma, mutta olisi niin ihanaa, jos hän osallistuisi enemmän tähän kaikkeen. Ihan omatoimisesti ja avoimesti vaikka kokeilisi potkuja vatsan päältä, ilman nyreää ilmettä ja katsetta tietokoneessa. Voi olla, että hormonimyrskyissäni paisuttelen asiaa, mutta tältä minusta tuntuu. Tänään ei ole hyvä päivä. (Perhevalmennuksesta saatte lisää postausta, kunhan toivun tästä tunnemyrskystäni. Lukittauduin vessaan itkemään ainakin tunniksi.)

Vauva liikkuu paljon ja välillä se suorastaan ärsyttää. Ihan oikeasti. Joskus toivon, että saisin edes vessassa käydessäni olla rauhassa, ilman ainuttakaan potkua. Suihkusaippuan levittäminenkin tuntuu vähän kornilta, kun toinen potkii käden alla. Tällä hetkellä suhteemme on tietysti melko läheinen, mutta silti....
Närästys ja happamat röyhtäisyt vaivaavat. Pesen hampaita miltei neuroottisesti, mutta oksennuksen maku tuntuu pinttyneen suuhuni.
Kohtuni on alun alkaen ollut aika korkealla, ja viimeisen viikon aikana olen huomannut hengästyväni helpommin kuin aiemmin. Yhä useammin on "happi loppuu"-fiilis. Neuvolassa minua lohdutettiin sen johtuvan vain siitä, että kohtu on niin korkealla, että keuhkoilla on vähemmän tilaa laajentua. Great, sehän lohduttaakin.
Kenkien laittaminenkin on hankalaa, tuntuu, että maha on tiellä ja siihen sattuu jos kumarrun liikaa. En halua liikaa kiinnittää negatiivisia huomioita, sillä se aina saa minut muistamaan, että laskettuun aikaan on hieman yli kolme kuukautta. Jos tämä on nyt tällaista, haluanko elää raskauden viimeisiä viikkoja?

17 kommenttia:

  1. Niin tuttu tunne tuo "yksin odottaminen"! Täällä mies kertoi isälleen tulevasta perheenlisäyksestä vasta kun oltiin jo reilusti yli puolenvälin ja parhaalle kaverilleenkin vasta kolme viikkoa sitten (ja laskettu aika on kuitenkin jo ensi viikolla). Ei ole kiinnostunut tarvikkeista yhtään eikä hiero kipeää selkää tai turvonneita jalkoja eikä koske mun vatsaan (pelkää kuulemma, että vauva menee rikki) ja kuitenkin hän oli alunperin se, joka halusi tätä lasta enemmän kuin minä! No, tiedän kuitenkin hänen odottavan innoissaan isäksi tuloa, joten on saanut kaiken anteeksi (toki hän myös lähtee keskellä yötä metsästämään juuri tietynlaista salmiakkia) :)Jos mahdollista niin kannattaa suosia uggeja, reinoja tms. helposti jalkaan sujautettavia kenkiä, ainakin omalla kohdalla on sitä mukavampaa mitä vähemmän tarvitsee kumarrella :) Ja omalla kohdalla tuntuu myös, että olo on vain helpottunut loppua kohden. Tsemppiä, 3 kuukautta on lyhyt aika! :)

    VastaaPoista
  2. Meillä Miehen isä ei tiedä vieläkään ja laskettuun aikaan on sentään 30päivää! Kavereista suurinosa ei tiedä, eksälleenkään ei ole kertonut vaikka ajateltiin tuota kummiksi pyytää. Meillä kyllä halitellaan ja pusutellaan massua ja tavaroita mietitään ja kaikkea muuta, mutta jos minä erehdyn jotakin pyytämään vastaus on aina: "meidän ravintolassa on itsepalvelu". Ja perhevalmennukseenhan Mies sanoi suoraan, ettei ainakaan tule. Että täällä vielä yksi, joka välillä tuntee että tahtooko tuo mies tätä lasta ollenkaan. (Vaikka näkeehän siitä, että se odottaa kuin kuuta nousevaa vaikka sukupuoli nyt "väärä" olikin).

    VastaaPoista
  3. En taidakaan siis olla ainoa, joka kaipaisi tulevalta isältä lisää tukea ja ymmärrystä. Helpottavaa. Ja meidänkin miehet kyllä odottaa, omalla omituisella tavallaan, joka vaan on varsin erilainen kuin mitä toivottaisiin. Tosi omituista tuollainen muille kertomattomuus! "Mitä sulle kuuluu?" - "No ei kummempia...." Öh, paitsi että on isäksi tulossa, mutta pikkujuttuja. H. halusi kertoa vanhemmilleen heti ekana, vaikka vastustin, silloin oli rv 8, ja sanoin, että hei, mitä jos tää meneekin kesken, en halua jakaa sitä asiaa niiden kanssa, mutta tuo piti päänsä ja kertoi.

    VastaaPoista
  4. Huh, mullahan on sitten ihana mies. Tuo ruuanki valmiiks lautasella jos pyydän. (en oo niin laiska etten jaksais ruokaa hakee mutta varmasti hakis jos pyytäisin.) Vähänkin jos kuuluu voivotusta niin heti on hieromassa sun muuta. Kyselee aina ku oon aikasin hereillä ja pyöriskelen sängyssä että tarviiko hierontaa. Kummallinen mies. Ja saan vielä joka ilta jalkahierontaa ku katellaan telkkaria! Ja pyytämättä tuonki asian hoitaa. Voin siis olla aika tyytyväinen.Mutta ei se innoissaan siis oo mistään vaatteista tai tavaroista ja ajattelee etää ei niillä nyt niin kiire oo. Mutta tsemppiä sinne miesten koulutukseen!

    VastaaPoista
  5. Mun mies oli vähän samankaltainen esikoisen odotusaikana. Nyt, kun meidän tytöt on pian 3v ja 1v 1kk, hänestä on "kasvanut" maailman paras isä, joka kantaa lastenhoidosta kotona ollessaan yhtä suuren vastuun, kuin minä. :)

    VastaaPoista
  6. Täällä myös ilmoittautuu yksi josta tuntuu et miehelle on ihan se ja sama. Itsenäisesti oon saanu tehä joka ikisen hankinnan ja hyvä ku ees kehtaa vilkasta. Mut..välillä sit jotain toivonkipinöitä :D En moiti ihan kokonaan.

    VastaaPoista
  7. Kiva kuulla muidenkin kokemuksia! Ehkä kaikki lastentavarataivaat on vaan tulevien äitien juttuja, isät ei niistä jaksa innostua. Enpä ole huomannut tuon kyllä suhtautuvan mitenkään erityisen intohimoisesti sisustamiseenkaan, hän joko hyväksyy tai hylkää, that's all.

    VastaaPoista
  8. mä taas oon ihan varma, että sitten kun odotetaan, mä olen se hämmentynyt joka miettii miten päin sitä vauvaa pidetään sylissä, ja mun mies on luonnostaan vaan ihan törkeän hyvä. mut en mä usko että sitä kiinnostaa mitkään hankinnat, vaikkakin se on päästänyt suustaan sammakon: "meidän lapsilla on sitten vain merkkivaatteita" ... noh, tästä keskustellaan kyllä vielä :D

    VastaaPoista
  9. Ja varmasti erilaista se on miehen odottaa kuin naisen, kun ei tarvitse tuota etureppua kantaa mukana ja olla pienen möykytettävänä koko aikaa :D Ehkä naisille se on konkreettisempaa?

    VastaaPoista
  10. Lilli, saatat yllättyä! :DMiia, musta tuntuu, että kaikki on naiselle paljon konkreettisempaa kuin tulevalle isälle. Miehet tuntuvat olevan vähän sivusta katsojia, ainakin synnytykseen saakka..

    VastaaPoista
  11. Et todellakaan ole ainoa joka kaipaisi mieheltään/lapsen isältä enemmän, niin tukea kuin muutakin. Meillä isäntä oli ehkä raskausviikkojen 27 jälkeen enemmän kiinnostunut, ja iltaisin kun sohvalla katseltiin leffoja, niin painoi kätensä mahalleni kokeillakseen potkuja yhä useammin. Sitä ennen minusta tuntui, että odotin ihan yksin. Nyt myös samainen fiilis jälleen on minut vallannut, hyvä jos toinen edes vastaa kun mainitsen jotain tästä uudesta raskaudesta. Kun tunsin ensimmäiset selkeät liikkeet alle viikko sitten kädelleni asti, ei isäntä ollut moksiskaan kun asiasta huomautin. Välillä siis itkettää ja raivostuttaa kovastikkin, ja eikä tämä hormonimyrskyt auta tilannetta yhtään. Vaikka tiedän, että tämä pikkukakkonen oli meille molemmille toivottu, niin välillä vain tuntuu että isäntä katuukin koko ajatusta. Näin siis omassa mielessäni pohdiskelen..Ja edelleen pelottaa, että isäntä ei yhtään ymmärrä mitä tulee elämä olemaan kun on 2 aivan pientä lasta, ei voikkaan ihan samanlailla mennä kuin tähän asti, ja mitäs sitten kun tarvitsenkin häntä enemmän ja enemmän lastenhoidossa.. En sano siis etteikö isäntä ole hyvä isä, mutta välillä vain pelottaa miten tässä käy vielä. Vaikka omaluonteeni onkin vahva ja periksiantamanton, on minullakin päiviä kun tekisi vain mieli heittäytyä lattialle itkemään ja huutamaan kuin mikäkin pieni lapsi karkkikaupassa.. Mutta uskon vahvasti että H viimeistään synnytyksessä ymmärtää, että hänestä on tullut isä. Kyllä se on isälle konkreettisempaa kun saa pitää sitä pientä nyyttiä sylissään, me äidithän kannamme sitä lasta jo sen odotusajan sisällämme, isät eivät sitä tunnetta valitettavasti voi kokea, ja näin tunneside lapseen syntyy vasta syntymän jälkeen.Ei ole mitään uutta että isää ei voisi vähempää perhevalmennus kiinnostaa, niin vain monet isät siellä istuvat kuin myrkyn nielleet kun puolisot ovat heidät sinne pakottaneet. Vaikka telkkarista olisi varmasti tullut jotain parempaa ;)Kyllä heitä varmasti kiinnostaa itse tieto, mutta se ajatus siitä miten sitä tietoa pitää tuputtaa jossain keskusteluryhmän tyyppisessä tilaisuudessa, saa monen miehen karvat nousemaan pystyyn ;)Tsemppiä, tiedän miltä sinusta tuntuu!p.s. Nätti kuva sinusta, hehkut kyllä äitiyden kauneutta! :)

    VastaaPoista
  12. Kiitos taas rohkaisusta, Miikulainen! Muuten avokkini on niin loistoyksilö monessakin asiassa, etten "kehtaa" valittaa, mutta tämä alkoi nyt pännimään. Tiedänhän minä sisimässäni, että H. on innoissaan ja odottaa vauvan syntymää, mutta joskus, edes joskus, nämä tällaiset tunteet voisivat konkretisoitua niin että sen selvästi tajuaisi. Ajoittain mietin, olenko pilannut hänen elämänsä (vaikka hänhän oli alunperinkin se, joka oli kaikesta niin varma) ja että hän ottaa ja lähtee, koska vauva-arki ei olekaan ruusuilla tanssimista. Oikeasti tiedän, ettei näin käy, mutta ajoittain tällainen pelko valtaa mieleni.Toivotaan, että sinunkin isännälläsi on vain kova kuori, jonka alla on pehmeä sisus. ;)

    VastaaPoista
  13. Tiedän juuri tuon pelon tunteen, sitä pelkää jollain tapaa menettävänsä tai juuri niinkuin sanoit pilaavansa toisen elämän. Itse koen tuon menettämisen pelon vahvana, vaikka isäntä ei ole kyllä sellaista tyyppiä joka ottaa ja lähtee tosta noin vaan jos suututtaa tai kyllästyttää. Tämä kyseinen pelko minussa ilmenee unissani, näen mitä kummallisempia unia koskien parisuhdettani. Milloin näen unissani mieheni pettävän minua, jättäväni minut, tai jopa pahempaa kuolevan jossain sodassa tai muussa asekontaktissa.Tiedän, että nämä kumpuavat alitajunnastani, ja välillä jopa pystyn nauramaan omille unilleni. Vaikka vakavasti ottaen tiedän, että johtuu pelostani. Isäntä onneksi pahimpina päivinä osaa näyttää teoilla ja välillä jopa sanoilla että ei ole minnekkään lähdössä.Eräänlainen tunnemyrskyn aiheuttama itkukohtaus sai minut kerran ymmärtämään miten paljon isäntä minua oikeasti rakastaa. Minä siis kertakaikkisen totaallisesti vain yhtäkkiä romahdin itkemään, että hän ei enään kestä minun itkukohtauksiani, hän ei enään rakasta minua, hän vihaa minua, miksi edes hän haluaisi olla tämmöisen ihmisen kanssa.. Isäntä siinä sitten kuunteli totaalisen rauhallisena itkuani ja purkauksiani, jonka jälkeen hän totesi, että hän ei ikinä koskaan voisi minua satuttaa, saatikka hän ei tosiaan olisi tässä tällä hetkellä minun vieressäni, jos ei olisi maailman onnellisin kanssani ja aikoisi elämäänsä jakaa kanssani. Silloin minä oikeasti heräsin ymmärtämään, että kyllä hän minua aidosti rakastaa vaikka ei joka päivä sitä sanokkaan ääneen.Ja kyllä meiän isännällä on kova kuori, jonka alla hyvin syvällä on pehmeää sisusta, joka vain paljastuu äärimmäisen harvoilla hetkillä täydelliseen loistoonsa ;)

    VastaaPoista
  14. p.s kirjoitan itsekkin blogia, mutta vain kutsutuille (ainakin toistaiseksi vielä), jos kiinnostaa voin sinulle sähköpostiin kutsun laitella lukijaksi :)

    VastaaPoista
  15. Ehdottomasti kiinnostaa, kiitos! Laita kutsua sähköpostiin, annasaskian@gmail.com. ;)

    VastaaPoista
  16. Kiva nähdä sinun masukuva kahden kuukauden takaa. Mulla just nyt rv25+6, ja masu näyttää hyvin samankokoiselta, kun sulla tässä kuvassa :) Täällä kans erityisen aktiivinen kaveri kasvamassa, ja saa välillä oikein rauhoitella, kun se niin kovasti muksii :D mutta eipähän tarvii turhia huolia, kun toinen antaa merkkejä niin tiheään.Voimia loppuodotukseen! Onko H herännyt jo paremmin todellisuuteen lapsen lähestyvästä syntymästä?

    VastaaPoista
  17. Oh, tulipa itsellenikin nostalginen olo, kun katsoo kuvaa mahasta kymmenen viikon takaa! Se on niin pieni vielä... :-DTotta, on mukavaa, että toinen liikkuu paljon, eipähän tarvitse tehdä liikelaskentoja tai asialla muutenkaan stressata päätään. H. on nyt viime aikoina aivan eri tavalla suhtautunut odotukseen ja vauvaan, ehkä tämä kaikki on sille konkretisoitunut vähän myöhemmin.. Nykyään silittelee vatsaa ja on muutoinkin kiinnostunut mun & vauvan voinnista, mikä on ihanaa. :)Tsemppiä sullekin hurjasti, Tuittu, loppuodotukseen! Viikot alkaa jo vierimään nopeasti :)

    VastaaPoista