Social Media Icons

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Ahdistus

13 kommenttia , Share It:



Viime aikoina on ollut kovin vetämätön olo. En jaksa tehdä mitään, nukkuakaan. Oloni on ollut jotenkin kumman alakuloinen jo pitkän aikaa. Tuntuu, että kaikki päivät istun yksin kotona kyttäämässä kelloa. Minulla on yksi ystävä (en ole koskaan haalinut itselleni suurta kaveriporukkaa), jota tapaan viikottain ja jonka kanssa puhun puhelimessa päivittäin. Silti tunnen oloni niin... Yksinäiseksi. Se on vähän kornia, koska toisaalta en haluaisikaan tavata ketään, en jaksaisi. Aiemmin nukuin pitkiä yöunia, päiväuniakin, mutta nyt jo uneen vaipuminen tuntuu kaukaiselta. Pyörin sängyssä tuntikausia etsien hyvää asentoa. Minä olen laskenut lampaita, olen juonut lämmintä maitoa, minä olen kokeillut vaikka mitä. Usein vain turhautuneena nousen ylös tekemään jotain, kunnes tuntisin itseni väsyneeksi. Väsynyt minä olenkin, mutten saa nukuttua.
En tiedä, onko kyse alhaisesta hemoglobiinista, koska sitä ei ole mitattu kahdeksaan viikkoon. Alkuraskaudessa minulla oli samanlainen olo, uupunut suorastaan, mutta silloinkin hemoglobiini oli yli 140. Se aika oli kyllä todella tuskaista, ja toivon, etten joudu käymään läpi samoja tunteita kuin silloin. Kaikki oli huonosti, itkin, itkin, itkin, ilman syytä. Ja se tunne, se kamala tunne, että mikään ei enää koskaan tule olemaan hyvin..

Kaiken kukkuraksi olen etääntynyt H:sta. Tuntuu, ettei meillä ole enää mitään yhteistä, että elämämme kulkisivat vain omilla kiertoradoillaan kohtaamasta koskaan. Kotona on tukalaa. Tunnen odottavani ihan yksin. Mikään vauvahankinta, neuvolakäynti, perhevalmennus tai vaikkapa nimien pohdinta ei häntä tunnu kiinnostavan. En usko hänen edes muistavan synnytyssairaalaani. Hän jopa ihan tosissaan pohti, että tarvitaanko häntä synnytyksessä. Ajottain pohdin, että ehkä olisi parempi, että me molemmat vaan jatkettaisiin eri suuntiin, mutta tuleva yhteinen lapsi mutkistaa asioita. Tunnen vain olevani niin yksin.
Mihin katosi se ihminen, johon rakastuin? Milloin hänestä tuli noin välinpitämätön ja kylmä? Eniten eripuraa aiheuttaa raha  -  H. on töissä, minä en, koska minut irtisanottiin raskauden takia koeajalla. En kehtaa, en voi, pyytää mitään. Kaikki kotiimme tulevat tavarat ruokaostoksista sisustukseen hyväksyy H. Kotimme on ihan kiva, muttei ihan hirveästi minun näköiseni. Kaapit ovat täynnä ruokaa, josta en pidä. Tämä ei tunnu minun kodiltani. Minä olen vain jonkinlainen salamatkustaja, tullut tänne vahingossa, yritän olla herättämättä huomiota. Olemme olleet yhdessä pitkään, mutta huomaan vasta nyt, että meillä ihan oikeasti on ongelmia. En tiedä, ehkä olen vain itse muuttunut. Voi olla, että ylireagoin, mutta tämä koko tilanne on kerrassaan ahdistava ja tuntuu, ettei ulospääsyä ole.

Tajusin vastikään, että nämä ovat elämäni viimeiset hetket yksin. Kolme kuukautta ja... Se oli siinä. Sen jälkeen olen lopun ikääni kiinni jossakin toisessa. Tai oikeastaan se toinen minussa. Ja nytkin jaan kehoni jonkun toisen kanssa. Se toinen, vauva, tuntuu tunkeilijalta  -  minä haluan olla yksin, yksin omassa kehossani.

Anteeksi, tämä on kauhea angstipostaus. Viime aikoina on tuntunut, että paljon muuta ei päiviin mahdukaan, pelkkää huonoa oloa vain.

13 kommenttia:

  1. Ei kirjoituksessasi ole mitään hävettävää, rehellisiä tunteita.. Ja toivottavasti olosi edes hieman helpotti, kun pääsit jakamaan ajatuksiasi meidän kanssa.. Mielestäni asia on myös sellainen mistä kannattaisi kertoa seuraavan kerran neuvolassa, sillä ahdistunut äiti ei ole hyväksi lapselle, ja ilman muuta sinun tulisi saada nukutuksi kunnolla tässä vaiheessa, levättyä tulevaa varten.. Myöskin H.n kanssa olisi aika jutella, ja kertoa hänelle mitä tunnet.. Luulen että hänkin saattaa tuntea olonsa omituiseksi muuttuneen naisensa kanssa. Tsemppiä teille!// pupu

    VastaaPoista
  2. Olipa hyvä, että uskallat tunnustaa nämä tunteet itsellesi ja muille. Ei tietenkään ole kiva, että näin tunnet, mutta on tärkeää tunnistaa nämä tunteet. Minä myös neuvoisin puhumaan neuvolassa seuraavalla käynnillä voinnista, unettomuudesta ja ahdistuksesta. Tai soittamaan sinne jo aiemmin, jos yhtään siltä tuntuu. Saat varmasti keskusteluapua pikaisestikin. Kun äiti voi hyvin, voi lapsikin hyvin. Eikä sillä, että juuri nyt vauvallasi olisi mitään hätää, mutta jos tilanne pitkittyy kuukaudesta toiseen ja ahdistus ei helpota. Voimia H:n kanssa. Miehet osaa olla välillä tunteettomia. En usko (en tietenkään teitä tunne), että rakkaus on loppumassa. Voi olla, että tilanne hämmentää H:takin ja miehenä hän ei sitä osaa käsitelä saati tuoda rakentavasti ilmi. Ja raskaana ollessa tuntteet käy ylikierroksilla joka asiassa... Yrittäkää löytää hetki keskustelulle, tehkää yhdessä juttuja (pian arki hetkeksi muuttuu kuitenkin vauvantahtiseksi), joista nautitte, viettäkää aikaa myös oman kivan parissa. Keskustelussa kannattaa lähteä neutraalilla linjalla alkuun, ettei heti jyrää kuin yleinen syyttäjä, jolloin toinen varmasti vain puolustautuu ja tilanne menee enemmän solmuun. Mitä toivoisit, miltä tuntuu, mitä odotat? Näitä voi pohtia. Ja ehkä synnytys on alkanut pelottaa H:ta. Onhan se hurja tilanne katsoa rakastaan tuskassa uutta elämää maailmaan tuomassa... Mutta voit korostaa, miten äärettömän tärkeältä sinusta tuntuisi saada rakkain ihminen vierellesi tueksi. Siitä on uskomaton apu. Raha on tietysti aina hankala asia. Toivottavasti löydätte tähänkin ratkaisun, joka tuntuu molemmista hyvältä. Miten olisi, jos yhdessä laatisitte viikon ruokalistan aina ennakkoon, jolloin saisitte molemmat mieleisiänne juttuja syötäväksi? Säästyy rahaa, kun suunnittelee ja molemmat pääsee osallistumaan.Jaksamista teille molemmille arkeen ja parisuhteenne hoitoon! Elämän suurin muutos on jännittävä ja ahdistava, mutta myös niin antoisa ja aivan uusia ihania tunteita mukanaan tuova. Ja se pieni rakkauspakkaus masussasi, voi miten suloinen se onkaan ja pyörittää teidät heti synnyttyään pikkusormensa ympäri. <3

    VastaaPoista
  3. Täytyy myöntää, että tunnistan myös omat osan omista ajatuksista tästä sun postauksestasi. Mulla oli nimittäin hyvin samantapaisia ajatuksia loppuraskaudesta, varsinkin meidän parisuhteesta. Tuntui kun toinen ei ymmärtäisi mitään - ja niinhän se onkin! Suosittelen puhumista miehesi kanssa, se voisi ehkä auttaa hieman? Mä otin asian puheeksi vasta sitten kun olin jo ihan lopussa ja sainkin kuulla, että Hassan tuntee itsensä vaan ulkopuoliseksi, koska ei tiedä siitä lapsesta mitään. Kyllähän sitä on nähny ultrassa ja tunnettu potkuina, mutta se ei kuulemma ollut tarpeeksi. Varsinkin kun minä olin vielä sellainen että innoissani selitin aina että "No nyt se hikkaa (tms).. mutta ethän sä sitä voi tuntea.. mutta se tuntuu siis siltä ja tältä..". Lisäksi musta tuntu, että me riideltiin koko ajan ja huomasinkin usein ajattelevani, että onkohan lapsen edes hyvä tällaisessa kodissa?Toisekseen, nainen on aina enemmän tai vähemmän herkkänä raskauden ajan sekä synnytyksen jälkeen. Kaikki aina kehuu sitä että "Voi Anniina kun sä olet aina niin iloinen ja positiivinen". Tietäisittepä vaan millainen itkupilli masistelija olin loppuraskaudesta :DMutta mä kehotan, että otat asian puheeksi miehesi kanssa. Sanot miltä susta tuntuu ja kysyt mitä hän ajattelee. Teillä on nyt vielä muutama kuukausi aikaa keskittyä toisiinne ja suosittelen ottamaan siitä ajasta kaiken ilon irti! :)Jaksamista kauheasti, teille molemmille!

    VastaaPoista
  4. Tuttuja tunteita ja ajatuksia, et siis ole todellakaan yksin. Itsehän otin yhteyttä sillon neuvolaan, ja käyn nykyään juttelemassa Neuvolan psykiatrilla, ja tuntuu ihan mukavalta kuulla, ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa, että tää kaikki on normaalia, ja suurinosa odottajista käy saman läpi. Auttaa kun saa puhua, hiljaa ei saa jäädä, - onneksi sulla on tämä blogi, kirjoittaminenkin varmasti jo osaltaan tuo tunteita ulos. Halit !

    VastaaPoista
  5. No jos yhtään piristää niin mulla on tunnustus sulle mun blogissa. :---)Tsemppiä! Tuttuja tunteita vieläkin tääl ruudun toisella puolella..

    VastaaPoista
  6. Mä olen käynyt ihan saman vaiheen itsekin läpi. Monen viikon ajan oli olo, ettei meillä ole mitään yhteistä lapsen lisäksi poikaystäväni kanssa. En jaksanut ketään kavereita tavata ja olin vain kotona yksin. Katselin kelloa ja odotin että poikaystävä tulisi töistä, vaikka tiesin ette silti tehdä mitään yhdessä hänen tultua kotiin. Oli todella ahdistunut olo. Tuntui että elämme täysin poikaystäväni ehdoilla, hänhän tuo kotiimme rahat ja päättää menot, minä vain olen ja hyväksyn. Tässä auttoi tosi paljon se, että ihan suoraan puhuttiin poikaystävän kanssa näistä tunteista, miksi olin niin masentunut vaikka elämässämme on suuri onnellinen muutos meneillään, miksi en tunne sitä onnea, tai miksi me olemme etääntyneet niin pahasti. Eikö meillä oikeasti ole mitään yhteistä paitsi tuleva lapsi. Sittemmin ollaan todellakin tehty töitä suhteen eteen, ja opetelleet ottamaan toisiamme huomioon paremmin, keksimään yhteistä tekemsitä ja elää yhteisillä ehdoilla, niin että molemmilla on hyvä olla. Kyllä mä uskon että sinä/te saatte asiat kuntoon, kunhan keskustelette kunnolla kaikki asiat läpi, ilman että toinen keskeyttää tai muuta, vaan että molemmat saatte suoraan puhua omat mielipiteet, tunteet ja ajatukset läpi.Paljon jaksamisia sulle, kyllä kaikki kääntyy parhain päin :)

    VastaaPoista
  7. Mulla on kans ollut hirveetä unettomuutta viimeaikoina. Herään keskellä yötä, enkä enää millään saa unta ja sitten kun nukahdan niin taas pian herään. :( Päivät menee osin nopeaa, kun oon vielä koulussa, mutta kotona aika tuntuu matelevan ja päivillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Odotan vaan, että kello olis jo niin paljon, että sais mennä nukkumaan. Ja sitten taas pyöritään unettomana siellä sängyssä!!Toivottavasti saatte puhuttua H:n kanssa asioista ja sekin innoistuis tuosta pienokaisesta pikkusen enemmän. Meillä oli pikkusen samaa silloin alkuraskaudessa, ettei mun poikaystävä oikein meinannut innostua, kun mä koko ajan puhun vaan vauva sitä ja vauva tätä...Mut nyt on kuitenkin jo aivan eri juttu, kun sekin tuntee kaikki potkut ja kaikki niin siitä on tullut sillekkin paljon todellisempaa. Nyt se on jo aivan innoissaan, eikä mitään pelkoa etteikö tulis mahtava isä. En tietenkään tiedä millainen ihminen tämä H on, mutta luulisi, että sekin vielä innostuu! :) Ja meidän isä ei oo ollut yhdeskään synnytykses mukana ja lapsia on 5. Se voi olla joillekkin miehille vaan liian rankka ajatus. :)Voimia sinne! :)

    VastaaPoista
  8. Mitä mä tekisinkään ilman teitä? <3 :)Tuli heti paljon parempi olo, kun huomasin, etten ookaan yksin näiden tunteiden kanssa. Että muutkin on kokeneet ihan samanlaisia tunteita. Niiden tunteminen ei silloin teekään musta viallista tai vähemmän huonoa. Kiitos kovasti tsemppauksesta! Tälläkin hetkellä H. viilettää jossain Kalliolaisessa pubissa, joten puhumisesta tuskin tulee tänään mitään, mutta lupaan postata heti kun kehityskeskustelu on käyty. :)

    VastaaPoista
  9. Bloggaajilla on ihmeellinen vertaistukivaikutus :) On ollut munkin apuni monta kertaa asioissa, joista en ole juuri mitään tiennyt!

    VastaaPoista
  10. kuulosti niin tutuilta ajatuksilta. ainut et mä en oo raskaana ja noita lapsia on jo kolme. mut meillä ei miestä oikeesti kiinnostanu kenenkään raskausaika ja se harmittaa eli oon odottanu ns. yksin näitä kaikkia, no ekan ja tokan odotuksen aikaan ei ees miehen kaa asuttu yhessä, mut se onkin tarina erikseen. tällä hetkelläkin tunnen oloni kauheen yksinäisex, mies on töissä tai jotn. ja kaverit kuka missäkin, ei mulla oikeestaan oo ees kun ihan muutama ystävä. ja mä oon vielä semmonen et padon kaikki asiat sisälleni enkä osaa kellekkään puhua, en ees miehelleni :/ sit istun täällä korvessa yksin ja mietin...monta kertaa oon miettiny et otan neuvolassa puheex et äiti on välillä vähän väsyny, mut siellä ollessa sitä vaan aina vakuuttaa neuvolan tädille et ihan hyvin menee...sori kauhee vuodatus.

    VastaaPoista
  11. Odotan itse esikoistani ja viikkoja on nyt 28+3 ja voin sanoa, että kaikki mitä kirjotit on niin tuttua! Viime viikot oon kulkenu jossain sumussa... Mikään ei tunnu olevan hyvin ja tekis vaan mieli itkeä ja olla yksin.Ihan samanlaisia fiiliksiä oli mullakin alkuraskaudessa ja nyt taas?Eilen sain viimeeksi kauhean raivokohtauksen kun tuo mies ei tajua, että mä en ole saanut olla YKSIN n.seitsemään kuukauteen ja tehdä mitä huvittaa. Kaikki mitä teen, teen vauvaa ajatellen.Olen vasta vähän aikaa sitten löytänyt sun blogin ja täytyy sanoa, että todella kiva lukea juttujasi :) Ja kun niin samoilla viikoilla mennään niin on kiva itsekseen vertailla tuntemuksia.Paljon tsemppiä loppu raskauteen!! <3

    VastaaPoista
  12. Kassu, uskon, että tuntuu vaikealta edes sanoa mitään neuvolassa, täällä Pohjolassa ei osata oikein muutenkaan suhtautua henkiseen uupumukseen tai masennukseen kauhean luontevalla tai mukavalla tavalla. Ja ainakin itse koen olevani jotenkin vähemmän hyvä, kun tuntuu tältä. Ehkä siksi siitä onkin vaikea puhua sellaisille ihmisille, jotka oikeasti voisivat helpottaa oloa, vaikka neuvolassa ohjaamalla jonkun luo juttelemaan. Tsemppiä sulle kovasti! Minna, kiitos paljon! Kuulostaa kovin tutulta, ahdistaa jakaa keho jonkun kanssa, josta ei ihan oikeasti pääse myöhemmin edes "eroon". Tuntuu, ettei ole hetken rauhaa, eikä tule olemaankaan. Miehillä on niin helppoa, ne voi elää ihan normaalia elämää. Lukaisinkin sun blogista reissupäivityksiä ja voi vitsit, vau, olen tosi kade! Tsemppiä sinnekin, vähän lämpimämpiin oloihin ;)

    VastaaPoista
  13. Ne on vuoden takaisia päivityksiä :((( Olisikin tän hetkisiä..... Mutta kiva kun luit! :)

    VastaaPoista