Social Media Icons

torstai 17. helmikuuta 2011

Mahagalleriatäydennystä ja yleistä pohdintaa

5 kommenttia , , , , , , , Share It:


Lyhyt takki Seppälä, musta toppi VeroModa, farkut Mamalicious, Stockmann.

(Kuvan vihreän takin bongasin Seppälästä viidellä eurolla, ovh oli 39,95e!) 

Tässäkin kuvassa meneillään 23. raskausviikko. On aika hurjaa miettiä, miten paljon asiat on muuttuneet lyhyessä ajassa. Vielä puoli vuotta sitten elämäni oli melko erilaista. Kaverit tuntuvat jakautuneen radikaalisti kahtia: minut unohtaneiksi ja minut uudelleen muistaneiksi. On jotenkin läpinäkyvää, että vanhat hyvänpäiväntutut ovat yhtäkkiä hirveän kiinnostuneita minun kuulumisistani (vai sanoisinko masuasukin kuulumisista) ja kyselevät kummivalinnoista  -  sehän onkin nyt niin hurjan ajankohtaista. Toista ryhmää edustavat sitten ne, joiden mielestä raskauteni on suorastaan luotaantyöntävää. Ihan kuin olisin jotenkin eri ihminen kuin ennen. Tottakai raskaus on muuttanut tapaani suhtautua asioihin ja tapaani elää, mutta pohjimmiltani koen yhä edelleen olevani sama ihminen kuin ennen tätä kaikkea. Toisaalta olen nyt huomannut, että kaveriporukkaani on kuulunut paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei ole mitään muuta yhteistä kuin kosteat bileillat. Enpä ole heistä kuullut sen jälkeen kun julkistin raskauteni. En kyllä koe jääneeni mistään paitsi.  Olihan raskaus täysin suunnittelematon ja ihan yllätys, mutten silti vaihtaisi hetkeäkään pois. En yhtäkään aamuyökötystä tai liitoskipua. Enkä varsinkaan villiin ja vapaaseen nuoruuteen, kännisiin Ruotsinristeilyihin tai baarimaskiin. Välillä on ihan mukava tuulettua, mutta kyllä elämässä pitää olla muitakin kohokohtia kuin perjantai-illan happy hour. 

Suurimmaksi osaksi raskaudestani saamani palaute on ollut varsin positiivista. Tuntuu, että ihmiset osasivat jollain tapaa odottaa tätä. Ehken ihan istu perinteiseen teiniäiti-muottiin. Mä olen kai aina ollut "girl from the next door"-tyyppi, sellainen joka haaveilee Ibizan bilematkan sijaan Englannin nummista. Sellainen, joka haaveilee valkoisesta talosta, kahdesta lapsesta ja koirasta. Koiria meillä on ollut kotona aina, omakotitalon ostaminen on vielä utopiaa, ja lasta en ollut koskaan ajatellut saavani näin nuorena. No, sellaista on elämä..

Me ollaan kai H:n kanssa oltu aina vähän outolintuja. Kieltämättä olemme seurustelleet kaveripiiristämme kauiten. En olisi osannut arvata miltei 6 vuotta sitten kun tapasimme, että yhteinen tie veisi näin pitkälle. En voisi kuvitellakaan olevani jossain muualla tai jonkun muun kanssa.

Välillä mietin saaneeni liian paljon hyvää, liian lyhyessä ajassa. Pelkään, että joku ottaa sen pois. Että vauvalle sattuukin jotain tai että kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Tällä hetkellä vaan toivon, että lapsemme voisi joskus rakastaa meitä yhtä paljon kuin me rakastamme häntä.





Huivin blongasin Seppälän alennusmyynnistä kahdella eurolla, musta empire-leikattu trenssitakki on vanhan työpaikkani henkilökunnanmyymälästä, hintaa oli muistaakseni pari euroa.


Vaikka masuasukki liikkuukin paljon ja vatsa kasvaa, tuntuu kaikki jollain tapaa vielä hyvin epätodelliselta. On hetkiä, jolloin "unohdan" koko asian ja tulen miettineeksi, että miksi ihmeessä minun lipastostani löytyy vauvanvaatteita ja olohuoneessa odottavat toimintavalmiudessa Brion vaunut. Ei kai tätä voi oikein odotusaikana kunnolla ymmärtääkään. 9,5 kuukautta on onneksi sen verran pitkä aika, että asioita ehtii miettiä moneen kertaan ja vauvan tuloon jollain tapaa henkisesti valmentautua.

Te muut odottajat, minkälaisia ajatuksia vauvan tulo herättää? Entä jo synnyttäneet, miltä tuntuu kaiken sen odotuksen jälkeen pidellä omaa lasta?

5 kommenttia:

  1. http://kaikkihyvinon.blogspot.com/2011/02/gorgeous-blogger.html

    VastaaPoista
  2. siis se fiilis kun OMA vauva on siinä silmien edessä ensimmäistä kertaa on aivan uskomaton! ei sitä vaan voi sanoin kuvailla. :----) ja toi kaverijuttuki on niin tuttua mulle! :< kyllä se harmittaa ku sellaiset "kaverit" joita ennen piti ystävinä, niin unohtaa sut kokonaan vaan siks ku et voi päivästä toiseen rellestää ja mennä. silloin se tuntu tosi pahalle ja oli aika yksinäinenki olo ajoittain, mut nykyään ei kyllä haittaa yhtään. elämä antaa ja elämä ottaa, niin se vaan menee, vaikka harmittaakin! :/

    VastaaPoista
  3. Hyvä, etten oo ainoa josta tuntuu että oon "kaverien" hylkäämä! Eikä sellaista viikottaista "hauskanpitoa" varmaan jää kaipaamaan?Sanoit tosi hyvin, elämä antaa, elämä ottaa!

    VastaaPoista
  4. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Aikamoista yleistämistä, eivät kaikki sinun ikäisesi haaveile Ibizanmatkoista ja kosteista bileilloista. Joten et ole kuitenkaan niin erilainen vaikka raskaaksi tulitkin suht nuorena !Ja kaveripiirit muuttuvat tietenkin, jos nuorena saa lapsen; se on tottakai erilaista kuin esimerkiksi 30-vuotiaana kun se on monelle muutenkin ajankohtainen asia.

    VastaaPoista