Social Media Icons

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

It's all about motherhood

2 kommenttia , , Share It:






Vaikka laskettuun aikaan ja synnytykseen (toivon mukaan!) on vielä hieman yli neljä kuukautta, olen minä alkanut pohtia äitiyttä ja sen tuomia muutoksia. Kyseessä on varmaankin eräänlainen identiteettikriisi. Ennen kaikkea pohdin, millainen äiti haluaisin olla. Tietystikin hellä ja rakastava, mutta pohdinta, josta nyt puhun, on hieman pinnallisempaa. Haluaisinko siis olla superäiti, joka lenkkeilee vaunujen kanssa huippuvermeet päällä pururadalla, edustaa juhlatilaisuuksissa pikkumustassa kuplivaa siemaillen, on huippukokki keittiössä ja huora ...superihminen makuuhuoneessa? Sellainen, joka ei koskaan menetä malttiaan, ei suutu, ei kiukuttele, ei ole väsynyt, ei omaa huonoja hiuspäiviä. Sellainen äiti, jota jokainen haluaisi muistuttaa. Tai ehkäpä parempi vaihtoehto onkin olla lapselle omistautuva äiti. Sellainen, joka vähät välittää raskauskiloista tai juurikasvusta. Joka hymyillen herää kesken yöunien imettämään koliikkivauvaa, tuntematta lainkaan väsymystä tai ärsytystä. Puhumattakaan halusta perua koko juttu. Sellainen äiti, joka iloisesti kulkee pari vuotta vanhassa ulkoilupuvussa kauppaan kupetteinsa hedelmän kanssa ilahduttaakseen raskaan työn raataja-miestänsä. Yhteistä näille kahdelle ihannoidulle äiti-tyypille on vaatimattomuus ja nöyryys. Kumpikaan ei valita, ei stressaa, ei ota kunniaa.

Ollakseni realisti.. Minusta ei tule kumpaakaan ja tulen sättimään itseäni lukemattomia kertoja sen takia. Tiedän, että ärsyynnyn helposti ollessani väsynyt. Tiedän, että haluan Drama Queen-kruunun päähäni kun riitelen H:n kanssa. Haluan edelleen käydä kampaajalla, mutta käyntikertojen välit luultavasti pitenevät. Tulen itkemään raskausarpien, yövalvomisen, stressin, juurikasvun ja muuttuneen arkipukeutumisen takia monet kerrat. Sanalla sanoen, olen niin laiska, etten kulje kotona farkuissa ja tukka laitettuna. Ainakaan joka aamu. Arvostan aamu-uniani liikaa. Ja mitä tulee raskauskiloihin... En näe itseäni kotijumppavideon äärellä, ainakaan kovin usein. Tietysti yritän syödä terveellisesti ja ilmottaudun kansalaisopiston jumppatunneille, mutta teholaihduttajan vikaa minussa ei ole.

Ja kun tarpeeksi asiaa pohdin ja puntaroin, tulin ajatelleeksi, että tekevätkö juurikasvu tai raskausarvet musta jollain tapaa vähemmän hyvän äidin tai naisen? Tietystikin on tärkeää voida itse hyvin ja tuntea itsensä rakastettavaksi, voidakseen välittää toisesta ja rakastaa ehdoitta. Pitää itse voida olla onnellinen, jotta voi tehdä onnellisen. Ehkä pienen vauvan kanssa onni muodostuu hieman erilaisista asioista. Hymynpoikasista, pienen pienistä sormista, unituhinasta, hiljaisista hetkistä.. Ei lapsenkasvattaminen ole mikään uhraus vaan etuoikeus. Kaikki eivät edes koskaan pääse kokemaan tätä katkeransuolaista odotusaikaa. Tulkoot siis juurikasvut ja raskausarvet, minä olen valmis itkemään!

2 kommenttia:

  1. Olipa hyvä kirjoitus. :) Mulla on vähän reilu vuoden ikäinen poika ja sitä äitiyttä saa miettiä edelleen päivittäin. En yllä lähellekään superäitiyttä, enkä kyllä lapselle omistautuvaakaan äitiyttä. Mulle on tärkeää saada edelleen omaa aikaa, olkoon se vaikka silloin kun lapsi nukkuu päiväunia. Silloin en siivoa enkä laita ruokaa. Teen omia juttuja tai oon tekemättä mitään, jos siltä tuntuu. Tai nukun. En oo varmaan kertaakaan yöllä hymyillyt, kun on pitänyt herätä kesken makeimpien unien. En kyllä oo kauheesti valittanutkaan, vaikka pahimmillaan herättiin tunnin välein kolme kuukautta putkeen. Nykyään meillä sentään nukutaan välillä koko yö putkeen. :DMusta on ihan hyvä miettiä näitä asioita vähän etukäteen, kunhan ei muokkaa sitä roolia itselle ihan valmiiksi asti. Ottaa päivän kerrallaan. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Kuulostaa terveeltä äitiydeltä. :) Mä olen sitä mieltä, että äitiys ei muuta sitä tosiasiaa, että on edelleen ihminen joka tarvitsee omaa aikaa ihan niinkuin muutkin ja joka ei aina jaksa loistaa. :)

    VastaaPoista