Social Media Icons

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

How I met your father

5 kommenttia , , , Share It:

Tämän kuvan otti Henrin sisko, olimme heidän mökillään Kouvolassa.
Tuolloin Henrin sisko sairasti syöpää ja kun pääsimme kaikki samaan aikaan
lomailemaan, nappasi hän tämän kuvan meistä. Syksy 2007, 2008?


Frankfurtissa, Saksassa, heinäkuussa 2008.


Kuva Henrin vanhasta huoneesta. Henri pieraisee romanttisesti. 2006. 

Varoitan ja kehoitan nyt jo liisterisiä ja pitkiä postauksia inhoavia, että tästä saattaa tulla sellainen. Tässä on siis meidän historiaamme kauan ennen vauvaa ja raskausuutisten jälkeen.

Alkusyksystä 2005 ollessani yläasteella, kahdeksannella luokalla tapasin teinien kokoontumisajoissa Henrin. Hän istui tienmutkassa puistonpenkillä ja poltti tupakkaa. Rastapäinen, kommunismin nousua julistava mopopoika varasti sydämeni sekunneissa. Henri oli 15-vuotias, mutta valovuosia kypsempi kuin muut ikätoverinsa. En edes muista, mistä puhuimme, kun jäin tuijottamaan hänen etuhampaidensa välissä olevaa äärimmäisen suloista rakoa, Che Guevara-paitaa ja veikeää hymyä. Henri tarjosi minulle Marianne-suklaata, sen muistan. Ja myöhemmin illalla mopollaan kyydin kotiin. Silloin musta tuntui, että polvet pettää alta. Leijailin pilvissä koko yön. Tuona iltana en edes tullut kysyneeksi hänen nimeään, enkä tajunnut kertonut omaani.
Seuraavana päivänä hän tuli juttelemaan minulle koulussa, kysyi, olenko lähdössä illalla nuorisotalolle ja että tarvitsenko kyytiä. En ollut koskaan aiemmin käynyt koko nuorisotalossa, enkä tuntenut sieltä juuri ketään, mutta vastasin lähteväni. Illalla, kun Henri kyyditsi minut kotiin, sain kangerrellen pyydettyä hänen puhelinnumeronsa. Ja nimen. Henkka. 
Pitkään vain oleskelimme kavereina. Henkan vanhempien luona, nuorisotalolla, pizzeriassa. Yhtenä iltana hän kysyi, josko voisimme olla jotain muutakin kuin kavereita. Ihan virallisesti. En osannut oikein vastata mitään ja sanoin vastaavani myöhemmin. Lokakuussa 2005 Henri lähti perheineen Prahaan. Ennen lähtöään hän jätti vahingossa reppuni sivutaskuun punaiset, käsin neulotut lapaset. Kun löysin lapaset repustani myöhemmin, ne tuoksuivat Henriltä. Henri lähetti tekstiviestin ja kertoi saapuneensa Prahaan. Minulle tuli ikävä. Silloin ajattelin, että kyllä, tämä on sitä jotain. Vastasin tekstiviestiin, "Kyllä, sä olet mulle enemmän kuin pelkkä kaveri".
Seurustelun alkutaival oli aika raskas ja mutkikas. Kaksi voimakastahtoista persoonaa, kaksi periksiantamatonta, kaksi vaikeaa ihmistä liikaa. Erosimme moneen otteeseen lyhyiksi ajoiksi. Heinäkuussa 2009, taas ollessamme miettimistauolla, Henri esitti uhkavaatimuksen kosimisen muodossa. "Maailma on ihan kamala paikka ilman sua. Joko sä olet mun kanssa nyt ja aina, tai sitten voit lähteä saman tien. Mee mun kanssa naimisiin, jooko". Ja niin, 16.7.2009, minä päätin jäädä, sanoin kyllä, kyllä, kyllä!
Parhaita hetkiä ovat olleet pitkät, valoisat kesäyöt, mökkijärven venereissut ja kalastelut.. Monesti havahdun vieäkin miettimään, miten ihana ihminen mulla onkaan rinnallani. Että miten tuo voikaan olla mun kanssani, mitä mä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken. Henri on äärimmäisen rakastava ja rakastettava persoona. Äärimmäisen impulsiivinen, tunteikas, älykäs, nöyrä. Äärimmäisen ihana.

Me olimme (tottakai) puhuneet lapsista ja perheenperustamisesta, mutta asia ei ollut lähellekkään edes suunnitteluasteella. Minä olin juuri aloittanut työt yrityksessä X ja Henri lähti armeijaan heinäkuussa 2010. Nauroimme vatsat kippurassa kun mietimme, minkäköhänlaista jälkikasvua saisimme geeneillämme aikaiseksi.
Kun lokakuussa 2010 aloin voida pahoin ja tunsin oloni äärimmäisen väsyneeksi, ei mieleeni juolahtanutkaan, että voisin olla raskaana. Menin lääkärille, koska olin täysin vakuuttunut, että minulla on diabetes (suvussamme on korkea diabetesriski). Kun hän kysyi kuukautiskierrostani, minulle valkeni, että tässä saattaa olla kyse jostain muusta. Siltikään, en pienessä mielessänikään voinut oikeasti kuvitella olevani raskaana. Lääkäri kirjoitti lähetteen laboratorioon, raskaustestiin. En malttanut odottaa tulosta, vaan marssin lähimpään apteekkiin. Vantaalaisen terveyskeskuksen vessassa elämäni muuttui kertaheitolla. Kaksi viivaa. Positiivinen testitulos. Tipuin vessanpöntöltä itkemään, ja olen varmaan vieläkin henkisillä mustelmilla. Varmistuakseni asiasta ostin vielä pari raskaustestiä, mutta testitulos piti. Koska viikkoja oli tuolloin kasassa jo jonkin verran, sain ajan neuvolaan alle viikon päähän. Siellä terveydenhoitaja kysyä töksäytti, että missä minä haluaisin synnyttää. Se tuli vähän nopeasti, eikä ainakaan yhtään helpottanut kasvavaa paniikkia. Olin ehtinyt saada neuvolaan ensimmäisen ajan ennen kuin pääsin kertomaan Henrille. Lähetin hänelle tekstiviestin, että meidän täytyy puhua. Palattuaan metsäleiriltään hän soitti minulle ja tivasi, mitä asiaa minulla mahtaa olla. Kerroin asiani ja Henri sanoi vain "Vau. Mun on kyllä nyt pakko istua". Mun vielä itkiessä ja pelätessä Henri oli yhtä hymyä ja bongaili lastenvaunuja kauppakeskuksessa. Armeijan lomillaan joulun välipäivinä neuvolassa kuunneltiin ensimmäisen kerran sydänäänet. Henri vapisi tuolissaan ja oli yhtä hymyä korvasta korvaan. Vaikka se olikin vain hevosenlaukalta kuulostavia ääniä hirveän kohinan alla, se oli meille hirmuisen tärkeä hetki. Meidän pikkuisemme sydän lyö. Sinun ja minun, meidän.
Pitkään pelkäsin, että tämä vauva on jotain meiltä pois. Että se tulee meidän väliin ja hajottaa kaiken. Joskus jopa toivoin, että se menisi kesken. En voisi asialle mitään. Surra vaan. Kuvittelin itseni kaatumassa portaita tai verenvuodon alkavan. (Tunnen itseni vieläkin aika kauheaksi ihmiseksi.) Myöhemmin olen tajunnut, ettei se ole meiltä mitään pois  -  päinvastoin, meille tulee jotain ihan omaa, joka on vain meidän.

5 kommenttia:

  1. Ihana tarina! <3 Sä oot taitava kirjoittamaan.. :)Tämmöisiä tarinoita voisi lukea vaikka kuinka paljon!

    VastaaPoista
  2. Tykkäsin tästä! Komppaan edellistä, osaat kirjoittaa taitavasti, kirjotat tosi elävästi ja kiinnostavasti :)tsemppiä koko pikkuselle perheelle :]

    VastaaPoista
  3. Oh dear, korvani suorastaan helottavat! Kiitos! Ajattelin, että tämän postauksen kanssa menen ihan metsään, itse inhoan siirappisia rakkaustarinoita. Eikä meidän juttua voi varmaan edes kutsua vuosisadan rakkaustarinaksi, mutta väliäkö hällä, näillä mennään... :)

    VastaaPoista
  4. Miten ihana blogi! Eksyin tänne ihan sattumalta, ja jäin ihan koukkuun, pakko oli tulla ja lukea alusta alkaen miten kaikki alkoi. Ihanaa että olet laittanut tänne kuvia vatsastasi ja tietenkin itsestäsi, se tekee blogista jotenkin "todellisemman". Olet niin kaunis ja iloisen oloinen, ja minusta tuo maha näyttää aivan ihanalta ^^ Olen itse ollut koko ikäni synnytyspelkoinen, eikä meillä mieheni kanssa ole lapsia, en tiedä haluanko vai en. Tunnen oloni niin nuoreksi, enhän minä vielä! Kuitenkin lueskelen raskaustarinoita, oireita, mutta kuitenkaan en ole valmis vielä yrittämään. On ollut ihanaa lukea sinun tilanteestasi, ja kuinka kaikki menikin juuri kuten pitikin vaikka raskaus ei ollut suunniteltu, ja kuinka raskauspelkosi on hälvennyt. Annat minullekin toivoa, kiitos :) Toivottavasti voit hyvin, ja Aarre samoin, ja jaksat kirjoittaa tätä vielä pitkään. Ihanaa ja selkeää tekstiä, ihania ajatuksia. ♥

    VastaaPoista
  5. Nabikissu, iso kiitos! Punastuin! Itsekin pelkäsin synnytystä ja raskautta ennen raskautumistani, en edes halunnut olla raskaana, kun ajattelin, etten pystyisi siihen, että se olisi liian pelottavaa. Tosi asiassa... Luonto hoitaa. Kaikki tuntuu varsin luontevalta, vaikka lähtökohtaisesti pelkäsin ajatusta edes olla raskaana. Tsemppiä siis vain, anna vauva-ajatuksille aikaa! :)

    VastaaPoista