Social Media Icons

lauantai 26. helmikuuta 2011

Fiiliksiä

6 kommenttia , , , , Share It:

Siinä se taas on, ruma, mutta oma!
Huomaatteko pienen vaalean läikän etusormieni alla? Siinä potkii meidän pieni Aarteemme!

Tuntuu että voisin puhua raskaudesta, vauvoista ja synnytyksestä taukoamatta. Silloin kun en puhu edellä mainituista aiheista, mietin hartaasti kuinka vaihtaa aihetta  -  raskauteen, vauvoihin ja synnytykseen. Liitoskivut ja turvotus ovat uutiskynnyksen ylittävä asia seurassa missä hyvänsä, missä paikassa hyvänsä. Tunnen asiasta huonoa omaatuntoa, sillä olen melko varma, ettei parhaita ystäviäni kiinnostaa kuulla kohdunpohjankorkeusmitasta tai istukan toiminnasta. Jopa Henri tuntuu välillä tympiintyneeltä kun vaahtoan aiheesta. Tämä blogi onkin ollut aivan mahtava paikka avautua ja,.. no  -  vouhottaa. Aarteen syntymän jälkeen postausten välit saattavat hiukan pidentyä, mutten aio lopettaa tänne kirjoittelua. Tästä on tullut minulle eräänlainen harrastus, rakas sellainen, josta en aio luopua.

Raskaus on muuttanut parisuhdetta aika paljon, ja jännittääkin, miten vauvan syntymä vaikuttaa suhteeseen. Jonain heikkoina hetkinä tunnen vieväni jotain Henriltä, nuoruuden ja vapauden. Silloin tarkistelen useita kertoja, miltä tämä kaikki Henristä tuntuu ja ennen kaikkea, onko hän onnellinen. Ei onnellisuutta uudesta ja mullistavasta elämänmuutoksesta tule pitää oletusarvona. Meni melko pitkään, että kykenin taas olemaan onnellinen kun sain tietää olevani raskaana. Onhan raskaus ja perheen kasvu aina ihana asia.... Vai onko sittenkään? Minussa raskaus herätti aluksi ristiriitaisia tunteita; toisaalta toivoin kaiken olevan hyvin ja odotin innolla vauvan kasvua, toisaalta minut valtasi järjetön huoli oman elämän loppumisesta, yövalvomisista, opinnoista, töistä.. Toisinaan suorastaan vihasin uutta elämää sisälläni ja toivoin ulospääsyä tilanteesta. Kun kerroimme appivanhemmilleni raskaudestamme, he tekivät kantansa heti alkuun hyvin selväksi: raskaudenkeskeytys. Henri oli tuolloin vielä armeijassa ja tunsin jääväni yksin kovan painostuksen alle. "Sinä viet pojaltamme mahdollisuuden normaaliin nuoruuteen ja opiskelijaelämään", "te molemmat tuhlaatte nuoruuttanne niin turhaan, kun olisi olemassa helpompikin ratkaisu". Olin puun ja kuoren välissä. Henkeä ahdisti, sydän hakkasi hulluna, minut valtasi kokonaisvaltaisen huono, heikko ja epäonnistunut olo. Hirveintä oli kuitenkin se tunne, ettei tämä helpota koskaan. Että minä en enää ikinä voi paremmin. Joskus mietin, että ehkä tosiaan olisikin helpompaa vain keskeyttää raskaus. Tiesin, etten voisi itse elää asian kanssa ja että Henri ei kykenisi enää rakastamaan minua samalla tavalla.
Meni kuukauden päivät, ennen kuin lopetimme asiasta puhumisen. Ja ajan kanssa hekin oppivat iloitsemaan asiasta. Appivanhemmat ostivat asunnon, johon muutimme vuokralle. Anoppi on ostellut kaikenlaisia vauvanvaatteita. On ihanaa, kun hekin odottavat kanssamme.
Minun vanhempani ovat alun alkaen suhtautuneet asiaan todella hyvin, ilman sen suurempaa draamaa. Todellinen yllättäjä oli ex-ammattisotilas isäni, joka purskahti itkuun kuultuaan asiasta. (Onnenkyyneleitä!) En ole ikinä nähnyt isäni itkevän, ja seisoimme Henrin kanssa vain montut auki tuijottaen järkyttyneenä häntä.

Kaikki tuntuu päivä päivältä todellisemmalta ja vauvan tuloon on helpompi suhtautua myönteisesti, oikeasti ihanana asiana. Pienet potkut ilahduttavat (ainakin suurin osa niistä) ja tekevät tämän todentuntuiseksi. Viimeinen kolmannes alkaa häämöttää, mutta silti laskettuun aikaan on i k u i s u u s. Aina ennen kummastelin, kun puhuttiin "poksahtamisesta". Nyt (jo nyt) alkaa olla aika pinkeä ja tukala olo, joten lienee melko asiallista puhua poksahtamisesta, etenkin kun on kyseessä kolme kuukautta isompi vauva joka mahassa potkii. Miten ikinä selviän sinne saakka?

6 kommenttia:

  1. Tykkään hirveästi lukea blogiasi ! :) En ole raskaana, enkä edes suunnittele tulevani raskaaksi enkä elä parisuhteessakaan, silti blogiasi on tosi mukava lukea ! :) Ja kiva että käsittelet niitä nz. "negatiivisiakin" tunteita, ettei se raskaus ole välttämättä alusta asti sitä että kaikki on ihanaa ja mikään ei ota aivoon. Jatka samaan malliin ! :)

    VastaaPoista
  2. Minusta on mahtavaa, että osaat sanoa nekin asiat mitkä pelottaa ja vaivaa. Usein jos nuorena saa lapsia selittelee hirveästi sitä kuinka on niin ihanaa ja ei mikään haittaa tai vaivaa. Siksi Blogiasi on ihana lukea. Se on realistinen.

    VastaaPoista
  3. Kiitos paljon! Luen kommentteja korvat punoittaen. :-DVälillä olen tullut miettineeksi, että ehkä on vähän väärin valittaa, koska kaikki eivät tule raskaaksi koskaan. Toisaalta en näe, että tämä raskauteni olisi joltakulta pois..

    VastaaPoista
  4. Eivätkä kaikki koskaan opi lukemaan ja silti valitetaan kun pitää lukea kokeisiin... vähän samaa :D sitä saa iloita ja surra juuri niin paljon kun haluaa.

    VastaaPoista
  5. Kuinka törkeää suhtautumista appivanhemmiltasi :( Vähempikin masentaisi, ja kun heillä ei oikeasti pitäisi olla asiaan mitään sanomista! Hyvä että kelkka on kääntynyt, ja varmaan tajuavat, elleivät jo tajunneet kuinka nolosti tekivät. On ihanaa, että uskallat kertoa ja puhua kaikista mieltä askarruttavista asioista, yleensä kuulee vain ne "positiiviset" jutut, ja kaikki muu menee sinne jonnekin piiloon. On ihmismäistä pelätä, huolestua, ja jopa epäillä mitä haluaa elämältään. Ihanaa että puet kaiken sanoiksi, se lohduttaa kun ymmärtää että muillakin on samanlaisia ajatuksia. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että asiat täytyy käsitellä jotenkin, puhuminen on paras keino. Yleensä jos ne jättää sisälleen muhimaan, ne vain pahenevat, mutta ulos tullessaan saattaa jopa ihmetellä miten sitä on niin höpsöstä asiasta ollut pahoilla mielin.Onnea odotukseen ja uudelle perheelle ^^

    VastaaPoista